Yhteiset treenit – varsinaista parisuhdeterapiaa?

Kun aika on kortilla, on mukavaa, että myös puolisolle liikunta on tärkeää. Treenatessakin voi olla läsnä toiselle. Muistan joskus lukeneeni jostain, että liiton kasassa pitämisen kannalta on erityisen kriittistä, jos nainen treenaa ja mies ei. Toisin päin se on kuulemma luontevampaa. Tiedä häntä, mutta arvostan kuitenkin, kun mies innostuu lenkkiseuraksi.

Yhteisillä lenkeillä on useimmiten tosi mukavaa. Viime viikonloppuna pakkasimme eväät reppuun ja painelimme läheiseen luonnonpuistoon koirinemme. Tuli tarvottua hankipoluilla nelisen tuntia. Ihan mahtavaa yhdessäoloa.

Kun liikkumisen kokee tärkeäksi, sille löytyy myös aikaa. Vielä mukavampaa, kun aikaa löytyy yhdessä. Tulee kannustettua toinen toistaan ja lähdettyä liikkeelle, vaikka keli olisi kehno ja mieli maassa. Ja jälkeenpäin hymyilyttää – olipa kiva kun lähdettiin, hyvä me! Toisen energia on hyvä tsemppari myös silloin, kun itsellä on virta vähissä. Jokainen lenkki ei aina tunnu hyvältä; huonosti nukuttu yö tuntuu painona jaloissa, ja väliin jäänyt ateria saa tehot minimiin. Välillä oma askel laahaa, välillä siipan.

Yhteistreenien ihanuudesta huolimatta huomaan välillä käyttäytyväni kuin ärrimörri. Kiukuttelen, jos toinen juoksee pari askelta edempänä – ai pitääkö muka etuilla, ettei vaan kukaan luule, että jäät vauhdissa naiselle? – tai jos toisen askel kantaa kevyemmin kuin itsellä. Joskus yhteisen lenkin jälkeen olen kiukkuinen kuin ampiainen. Piti juosta väärällä askeltahdilla ja mentiin väärää reittiä ja olisin halunnut sitä ja tätä. Vaikka yhdessä juokseminen ja liikkuminen on ihan parasta, tarvitsen myös ihan omia treenejä. Niitä, jolloin vauhti on juuri se mitä haluan, ja reittivalinnasta neuvottelen vain itseni kanssa. Miehenikin tietää, että useimmiten lenkiltä palaa iloisempi ihminen kuin se, joka sinne lähti. Siksi hän välillä huikkaakin, että olisikohan nyt jonkun aika lähteä lenkille, käypä vähän juoksemassa ihan itseksesi.

Itse ei aina tajua, että tämä päivä ei ole lenkkipäivä. Silloin on hyvä, jos toinen toteaa, että eiköhän me nyt vaan köllötellä. Vaikkapa silloin, kun jääräpäisesti tekee mieli vetää lenkkitossut jalkaan, vaikka flunssaa pukkaa ja ulkona sataa jäätävää tihkua. Tai kun kroppa huutaa jo valmiiksi väsymystään, eikä lenkistä olisi mitään hyötyä. Jos aina vain painaa täysillä elimistönsä viestejä kuuntelematta, lopulta kuormitus kasvaa liian suureksi ja sitten tuleekin stoppi. Hyvä, että edes toinen hoksaa lepopäivän tärkeyden.

Tuoreimmassa Kunto Plus -lehdessä kerrotaan, että 46 % suomalaisista tykkää treenata mieluummin kaverin kanssa kuin yksin, riippumatta siitä, mitä treenaa ja missä. Samassa lehdessä todetaan, että rakastuneen ihmisen elimistössä kuhisee enemmän viruksia torjuvia aineita kuin muilla, ja immuunipuolustus pysyy vahvana.

Kun siis puolison kanssa on kivaa treenata ja parisuhdekin saa siitä hyviä hyrinöitä, mikäs sen parempi motivaattori! Kaupan päälle vielä immuunijärjestelmäkin kiittää.

Juoksijan kesäloma

Hetihän se lähti lapasesta. Ensimmäinen lomapäivä, ja jo tuli höntyiltyä. Malttamattomana juoksin nimittäin kaksi juoksulenkkiä. Mutta sehän juuri lomassa on parasta; voi tehdä mitä huvittaa. Joten antaa mennä vaan!

Tähän aikaan vuodesta lehtien lööpit huutelevat ohjeita, miten välttää lomakilot ja miten motivoida itseään liikkumaan myös lomalla. Minulle loma tarkoittaa sitä, että on aikaa liikkua juuri niin paljon kuin sielu sietää. Tänään sielu huuteli sekä aamu- että iltalenkille.

Kun arki on kiireistä, välillä joutuu ihan oikeasti näkemään vaivaa, että löytää aikaa liikkumiselle. Varsinkin, jos liikkumisen yrittää pitää tavoitteellisella tasolla. Lomalla se on enemmänkin kiinni viitseliäisyydestä.

Aamulenkin huitaisin lähipolulla metsässä heti herättyäni. Oli kuuma, mittari näytti +25 astetta ja aurinko porotteli pilvettömältä taivaalta. Hölkyttelin rauhallisesti seitsemisen kilometriä. En ole pitkään aikaan juossut tyhjällä vatsalla, joten energiat loppuivat kättelyssä ja meno tuntui tahmealta. Porskuttelin rauhallisella 6:20 keskivauhdilla ja manailin, etten tullut ottaneeksi vettä mukaan. Inhoan vyötäröllä roikkuvia juomapulloja, enkä yleensä ota juomaa mukaan lenkille, ellei se ole yli tunnin mittainen.

Kun ilta viileni, mieli paloi taas juoksemaan. Koiratkin olivat liikunnan tarpeessa, joten niinhän me sitten kävimme kirmaamassa vielä yhdessä. Aamun lenkille en koiria ottanut, keli oli niille liian kuuma. Kipaisimme viitisen kilometriä 5:58 vauhdilla. Jännä sinällään, miten paljon keli vaikuttaa sykkeisiin; aamulenkin keskisyke oli korkeampi kuin iltalenkin, vaikka vauhdit menivät päinvastoin! Toki maastokin oli erilainen; aamulla juoksin polulla, illalla asfaltilla.

Veneily kuuluu olennaisena osana meidän kesäämme. Veneessä tulee helposti ihan huomaamattaan istuneeksi paljon, vaikka purjehtiessa onkin koko ajan puuhaa. Jos päivän on vain nököttänyt peppunsa päällä, sen kyllä huomaa viimeistään nukkumaan mennessä. Koko ranka huutaa jäykkyyttään ja olo on kuin rautakangella.

Heti veneilykauden alussa pakkasin veneen kaappiin juoksuvarusteet. Kenkäpareja on kertynyt useita, joten yhdet voivat huoletta olla veneessä koko kesän. On virkistävää käydä hölkyttelemässä uusissa paikoissa. Vierasvenesatamissa on yleensä hyvät suihkumahdollisuudet, joten puhtauspuolikin hoituu yleensä ilman ihmettelyä.

Juoksuvermeiden lisäksi olen sullonut veneen uumeniin jumppakuminauhan. Se on ihan uskomattoman näppärä. Vastuksen määrää säätelemällä tuo pieni kuminen riekale toimii mainiona minikuntosalina. Saavat niskajumit kyytiä! Joskus olen raahannut mukaan jopa kahvakuulan, mutta venevarusteena se ei ole ihan kaikkein optimaalisin…

Tavoitteellisen liikunnan lisäksi kesälomalla kertyy mittariin myös aimo annos hyötyliikuntaa. Eilen illalla raivasimme puolisoni kanssa kaislikkoa monta tuntia; siinä totisesti tuli salitreeniä kerrakseen. Seuraavaksi on suunnitelmissa pihasaunan ympäristön trimmaamista; siellä kasvaa jotain bambun tapaista, mikä saa lähteä. Nurmikon leikkaaminen on viikko-ohjelmassa vakiona, ja vajan nurkalla odottaa jättimäinen puupinokin halkomista ja pinoamista.

Tekemistä riittää, mutta ei ohjelmoidusti eikä tiukalla aikataululla. On aika nauttia kesästä, rentoutua ja ladata akkuja. Juosta, meloa, soudella ja veneillä. Loma!

Kun juoksemattomuus ei ole oma valinta

Niksautin kolmisen viikkoa sitten ristiselkäni pahasti. Perheessämme puuhattiin kovalla tohinalla perhejuhlaa, ja touhukkaana menin nostamaan raskasta kukkaruukkua. Tietenkään en nostanut oikeaoppisesti jalkavoimilla, vaan selällä. Siinäpä se sitten.

Kun selkäkipu saa näkemään tähtiä ja jalat valahtavat alta, silloin ei ole asiaa juoksupoluille. Onneksi tätä ei tapahdu minulle kovin usein, viimeisimmästä kerrasta on jo monta vuotta. Selässäni on diagnoisoidusti alimman nikaman alenema ja kaikenlaista muutakin häikkää, mikä pitäisi muistaa ottaa huomioon. En kuitenkaan muista. Silloin kun selkä tuntuu hyvältä, porhallan sata lasissa. Vasta pysäyttävä kipu on riittävä muistutus asiasta.

Kolmatta viikkoa jatkunut pakkotauko juoksemisesta on ottanut päähän. Monelle selkävaivojen kanssa kipuilevalle juokseminen on myrkyistä pahinta. Koska oma kipuni ei ole juoksemisen aiheuttamaa, lenkkeily itse asiassa tekee selälleni hyvää. Normaalitilanteessa selkäni nimittäin alkaa huomautella kiputuntemuksin, jos olen juoksematta muutaman päivän perätysten. Tiedän, että monella muulla tilanne on paljon hankalampi – ymmärrän olevani onnekas, kun pystyn juoksemaan ja tekemään ihan tavallisia asioita. Paitsi etten saisi nostella painavia kukkaruukkuja…

Sain siskoltani (Katjatherunner) lainaksi Tarja Virolaisen kirjan Juoksijan sielu. Selkääni leputellessani lueskelin muutaman ensimmäisen sivun, ja sen jälkeen kirja jäi hyllyn päälle. Ei siksi, että se ei olisi kiehtova ja hyvä – varmasti on. En vain pystynyt lukemaan toisen juoksuilosta ja nautinnosta. Kateellisuuden huipentuma!

juoksutauko

Loukkaantumisia tulee juoksijalle vääjäämättä. Minullekin niitä on tullut enemmän ja vähemmän. Vasen polveni on kertaalleen operoitu, toinen olkapääni leikattu ja kerran jouduin parin kuukauden liikuntakieltoon sydämen rytmihäiriöiden vuoksi. Pakolliset tauot opettavat kiitollisuutta terveistä päivistä ja kantavista jaloista. Liikuntatauon jälkeen nautinto on sanoin kuvaamaton, kun kroppa tuntuu taas vahvalta.

Pari päivää sitten uskaltauduin juoksulenkille ensimmäistä kertaa lähes kolmeen viikkoon. Juoksuaskel oli varovainen ja etenin matalilla askelilla. Varoin äkkinäisiä liikkeitä ja hilputtelin hitaasti. Tuntui mukavalta olla taas jalkojen vietävänä! Tänään porhalsin jo vähän uskaliaammin. Pari kivaa juoksutapahtumaa livahtaa nyt selkäkipuilun vuoksi sivu suun, mutta onneksi on paljon myös niitä, joihin pääsen mukaan. Eiköhän tästä vielä kiva kesä koittane!

Ja se Virolaisen kirja… se on nyt melkein ahmittu kannesta kanteen. Kun sain ravisteltua pois enimmät itsesäälin ja kateellisuuden ryöpsähdykset, kirja suorastaan imaisi mukaansa!