Ja tulihan se tehtyä: Tukholman maraton 2019

Jos olisi ollut kyseessä ihan vain tavallinen maraton, en ehkä olisi lähtenyt. Jalkani kipeytyi kevään muista juoksuista siinä määrin, että olisi saattanut olla viisasta antaa sen toipua kaikessa rauhassa. Mutta kun kyseessä oli maratonmatka, jonka olin hankkinut miehelleni 50-v. lahjaksi ja hänen ensimmäiseksi maratonjuoksukseen, en voinut mitenkään jäädä itse kisakatsomoon. Kävin juttelemassa lääkärille ja kuvauttamassa jalkani. Popsin viikon lääkekuurin, ja kun mitään vakavampaa ei ilmennyt, uskaltauduin lähtöviivalle.

Juoksu jännitti enemmän kuin mikään muu pitkään aikaan. Pelkäsin, että parin viikon takainen puolimaratonilla kokemani tuska toistuu. Ja niinhän se toistui, onneksi kuitenkin moninverroin lievempänä.

En ollut juossut Tukholmassa pariin vuoteen, joten uusittu reittikin oli uusi kokemus. Olin tutustunut reittikarttaan ja profiiliin ennakolta, ja tiesin, että kolmenkympin tietämissä alkavat uuvuttavat ylämäet. Säästelin voimiani niihin. Ensimmäiset kymmenen kilometriä sutkuttelin kevyesti ja meno tuntui helpolta. Ohitin ensimmäisen juomapisteen pysähtymättä. Toisen kohdalla ihmettelin, miksi se oli sijoitettu ylämäen puoliväliin. Juomapaussin jälkeen todella moni jatkoi mäen loppuun kävellen. Itsellänikin oli vaikeuksia päästä juoksurytmiin.

Juomapisteitä oli kiitettävän paljon. Tuntui, että niitä tuli kohdalle ihan koko ajan. Valikoin tarkasti, mitä suuhuni pistin. Join vain pieniä kulauksia urheilujuomaa, ja aina päälle vettä. Muutamilla juomapisteillä otin vain vettä. Tarjoilu oli kaiken kaikkiaan runsas; oli suolakurkkuja, banaania, kasvislientä ja kokista. Loppumatkasta hörpäisin jopa kahvit Oatlyllä höystettynä!

Kaikki sääennusteet olivat lupailleet, että reitin varrella sataa. Olin kietonut kertakäyttösadetakin vyötäisilleni. Se alkoi ahdistaa puolimatkan kohdalla. Kun aurinkokin ilmestyi hetkeksi esiin, nykäisin sadetakin pois ja heitin roskikseen. Ja eipä aikaakaan, kun sade sitten alkoi. Sitä riitti sen verran, että kengät ja kaikki vaatteet olivat hetkessä läpimärät. Hien sekainen vesi valui silmiin, ja yritin hinkuttaa niitä kuiviksi paidan reunuksella.

Mutta se jalka, se kipeä. Se kesti hyvin 18 kilometriin saakka. Sitten alkoi puolimaratonilta tutuksi tullut kipu. Ensin nilkassa, sitten polvessa. Varoin askelta, jonka seurauksena reisi kramppasi. Kaiken huipuksi juoksin asfaltissa olleeseen rakoon ja astuin tyhjän päälle. Kun tiesin, että jalassa ei ole kivusta huolimatta mitään isompaa vikaa, päätin räpiköidä maaliin. Viisasta tai ei, näin kuitenkin päätin.

Kipu tuli ja meni. Kun se meni, juoksin lähes normaalia vauhtia. Kun se tuli, hölkyttelin hissutellen. Terävimmissä ylämäissä jouduin ottamaan kävelyaskeleitakin. 23 kilometrin kohdalla näytin ilmeisesti aika ankealta, sillä joku kanssajuoksija lohdutti, että hänestäkin on joskus maratonilla tuntunut pahalta. Laitoin lempparibiisin soimaan, ja kelasin sitä uudelleen ja uudelleen ainakin viisi kertaa. Vaivuin rytmiin, ja melkein huomaamatta olin lähestymässä viimeisen kymmenen kilometrin ylämäkiä. Ne ottivatkin koville. En muista aiemmilta Tukholman maratoneilta, että niin moni kovakuntoisen oloinen juoksija olisi kävellyt. Ylämäkiä tuntui olevan muutoinkin loputtomasti. Kun yhdestä selvisi, edessä oli toinen.

Neljänkympin rajapyykkiä lähestyttäessä tarjolla oli suklaata ja omenalohkoja. Kumpikin äklötti, joten ohitin ne tyynesti. Pelkkä ajatuskin sai voimaan pahoin!

Viimeiset kolme kilometriä olivat loputtoman pitkiä. Todella moni oli vaihtanut juoksemisen kävelyyn, ja itseänikin se houkutti. Tiesin kuitenkin, että jälkeenpäin ärsyttäisi suuresti, jos antaisin näin lähellä maalia periksi. Hoin itselleni, että hidaskin hölkyttely vie nopeammin maaliin kuin kävely. Jalkaa poltteli ja joka askel sattui, mutta päätin olla välittämättä siitä. Ohitseni juoksi nuorukainen avojaloin. Pohdin, että kuinkahan hellinä hänen jalkapohjansa mahtavat olla. Hetkeä aiemmin olin ohittanut miehen, joka paineli sukkasillaan kengät käsissään. Ajattelin, että kestän kyllä omat harmini, kun nuokin kerran kengittä selviävät.

Maaliviivan ylitin ajassa 4:52. Se ei ole ollenkaan parhaimmistoani, mutta mitäpä tuosta. Tuntui huikealta päästä maaliin!

Mitalin saatuani kävin hakemassa pussukkani tavarasäilytyksestä ja vaihdoin kuivaa päälle. Aurinkokin ilmestyi taas sateen jälkeen esiin. Soitin miehelleni, joka oli tullut hieman aiemmin maaliin elämänsä ensimmäisellä maratonillaan. Skoolasimme alkoholittomalla oluella ja nautiskelimme hetken urheilukentän ilmapiiristä. Sen jälkeen lähdimme vaappumaan kohti laivaa. Muutama muukin taapertaja oli liikenteessä samaan suuntaan. Kaikkien askelluksesta näki, että kilometrejä oli tullut kerättyä.

Laivalla meitä odottivat kylmä skumppa ja privaattisauna. Ensimmäisen maratoninsa upeasti taivaltanut mieheni totesi, että ei pöllömpi lahja, vaikka tuo Tukholman sightseeing taisikin olla joku omatoimiversio..!

Kohti Tukholmaa; osa 1

Kaksi kuukautta h-hetkeen. Tällä kertaa tapahtumasta tekee erityisen se, että puolisoni juoksee elämänsä ensimmäisen maratonin. Minulle tämä taitaa olla jo 26. maraton kaiken kaikkiaan, kuudes tai seitsemäs Tukholmassa. Ennen Tukholmaa on kuitenkin vielä muutama pienempi etappi: ainakin Länsiväyläjuoksu ja HCR.

Tukholman maratonilla on erityinen paikka sieluni sopukoissa. Siellä juoksin elämäni ensimmäisen maratonin. Olin kimppahytissä kolmen muun naisen kanssa, heillä maratoneja oli jo kunnioitettava määrä jokaisella. Tuskin nukuin yhtään edeltävänä yönä, jännitti niin paljon. Startissa saatoin olla pienen pienessä hiprakassa; konkarit olivat opastaneet, että muutama Branca Menta -hörppy on ihan välttämätön, jottei vatsa mene sekaisin. Maalissa daamit odottivat tulipunaisen ruusun kanssa. Taapersin reitin 4:42 ajassa, kiitos ikimuistoisesta kannustuksesta!

Monilla juoksevilla ystävilläni on tapana lorvailla talvikausi ja sitten taas tsempata itsensä juoksukuntoon kevään ja kesän koitoksiin. Minä juoksen ympäri vuoden. Niin sanotulla ylimenokaudella kilometrit putoavat radikaalisti; juoksua kertyy ehkä 20-25 km per viikko, joskus enemmän ja joskus vähemmän. Lisäksi teen kaikenlaista muuta: melontaa, patikointia, pitkiä kävelylenkkejä. Nautiskelen ja teen mitä huvittaa.

Tukholmaa ajatellen helmi-maaliskuu on se kohta, jolloin lenkkien luonne muuttuu. Kun treeniaikaa on jäljellä vain kaksi kuukautta, mieleen putkahtavat ne raastavat kohdat, joissa tekisi mieli repäistä numerolappu irti ja siirtyä yleisön joukkoon. IIks, lisää kilometrejä, vauhdikkaampia treenejä, useammin… painopiste on kuitenkin edelleen peekoossa, mutta kilometrejä kertyy enemmän ja matkat pitenevät.

Kun maratoneja on takana jo useita, niille valmistautumisetkin ovat olleet monenkirjavia. Ensikertalaiselle suosittelen valmiita ohjelmia, niistä saa sopivasti itsevarmuutta jännittävään koetokseen. Itsekin juoksin ensimmäiseni tarkasti ohjelmaa noudattaen. Toisessa ääripäässä on se maraton, johon valmistauduin juoksemalla överit. Vedin monena peräkkäisenä viikonloppuna kolmenkympin lenkkejä. Starttiviivalla olin jo valmiiksi puhki.

Tällä kertaa harjoitteluni sai ihan uutta buustia, kun ostimme juoksumaton. Ihana, ihana juoksumatto! Räntäkelit eivät kerta kaikkiaan houkuttaneet, vaikka yleensä säällä ei ole mitään väliä. Nyt ei vaan huvittanut. Juoksumaton myötä kilometrimäärät ovat tuplaantuneet. Se ei tosiaankaan korvaa ulkona juoksemista, mutta täydentää kokonaisuutta kivasti! Kevätauringon myötä ulkolenkkien osuus alkaa taas olla kohdillaan, mutta juoksumatollakin on kiva tempaista pienet täydennykset.

Tutkiskelin maraton-reitin karttaa ja korkeuskäppyröitä. Olen viimeksi juossut Tukholmassa pari vuotta sitten. Silloin uutta reittiä testailtiin, sen jälkeen siihen on nähdäkseni tehty vielä joitakin uudistuksia. Kammottaa hieman tuo kolmenkympin kohta; useampi kilometri nousua ja sitten vielä se silta. The Bridge. Hymyilyttää vieläkin kyltit, joita edellisellä kerralla siellä näin: “Fuck the Bridge!”. Niin se on ajateltava, sehän on vaan yksi silta. Yli mennään vaikka kontaten.Viimeisten kolmen viikon treenit:

  • arkiaamuisin rapiat 5 km juoksumatolla peekoota, silloin tällöin vähän vauhdeilla leikitellen
  • viikonloppuisin pitkä (tähän mennessä pisin on 21,1 km)
  • monen monta useamman tunnin patikkavaellusta poluilla, viime sunnuntaina esimerkiksi 4,5 tuntia (välissä makkaranpaistoa ja kahvihömpsyt)
  • koiranpissatuskävelyä lähes joka päivä á 3-5 km