Virtaa menneistä ja tulevista haasteista

Me juoksusiskokset olemme ihan oikeassakin elämässä sisaruksia. Juoksemisen olemme löytäneet kukin omaan tahtiimme. Pikkuhiljaa siitä on kehkeytynyt meille jokaiselle oman näköinen juttu: yksi kipittelee poluilla, toinen pitkää matkaa maanteillä ja kolmas on ottanut omakseen duathlon-triathlon -maailman.

Meistä nuorin, Sirpatherunner, asuu (miltei) ikuisessa kesässä Texasissa. Siellä juoksukelit ovat suuren osan vuodesta lämpöiset – välillä ehkä liiankin, näin suomalaisesta näkökulmasta. Me kaksi muuta, Katjatherunner ja Anutherunner, olemme tottuneet siihen, että kesä kestää vain hetken. Suurin osa juoksuvuotta on kaikkea muuta kuin shortsikeliä. Nyt kun rapakelit ovat taas alkaneet, on ehkä aika vilkaista mennyttä juoksukautta ja miettiä, kuinka monta ilmoittautumista on jo tullut tehtyä ensi vuodelle…

Sirpatherunner:

Juoksin tänä vuonna kaksi puolimaratonia. San Diegon oli tarkoitus olla eka puolikas ikinä jo vuonna 2018, mutta kun kotona tapahtui laaja vesi- ja homevahinko, suunnitelmat muuttuivat ja SD Half siirtyi vuodella. San Diego on ihana kaupunki ja vähän riskillä flunssatoipilaana juostussa matkasta jäi hyvä mieli.

San Diegon jälkeen juoksin samoilla treeneillä suunnittelemattoman puolikkaan Wacossa, kun työkaveri yllytti hullua ja houkutteli mukaansa. Wacon juoksu oli kolmesta puolikkaastani ehjin, ja paransinkin siellä PR:ää noin kymmenellä minuutilla.

Kisakauden kohokohta oli kuitenkin kesäkuinen duathlon San Marcosissa. Kahden lajin taktiikka tuntui sopivan mun psyykelle loistavasti (miksi olla surkea vain yhdessä lajissa kerrallaan?!) ja monipuolisuus piti treenin kiinnostavana. Tutustuin pyörän selässä uuteen asuinalueeseemme ja hyödynsin taloyhtiön kuntosalipalveluja ahkerasti: juoksin paljon matolla ja kävin spinning- ja joogatunneilla.

Duathlonin kaksi kiivastahtista 5K:ta teksasilaiseen tapaan lämpimänä kesäpäivänä (n. +30 C) saivat minut kuitenkin lupaamaan itselleni, että ennen seuraavaa moniottelua opettelen uimaan. Ainakin pääsen aloittamaan kahakan vaatteet märkinä! Jos vain olisin tiennyt, kuinka ison urakan siinä otin itselleni…

Seuraava tavoite on siis ehkä sprintti-triathlon joskus kevään korvilla. Ensin tarvitaan kuitenkin vielä monta uintitekniikkatuntia, ja jostakin hermostunut hamstring-aluekin pitää saada fysioterapeutin avulla hyvään hallintaan.

Ikäryhmäpalkittu ensikertalainen duathlonisti

Katjatherunner:

Kulunut juoksuvuoteni on näin jälkeenpäinkin katsottuna varsin onneton! Juoksin keväällä yhden puolimaratonin suunnittelematta ja kipsuttelin sisareni Anutherunnerin kanssa Länsiväyläjuoksun.

Vaikka juoksut kulkivat, stressaava elämäntilanne ja sahaavat syketasot hillitsivät menoa ja veivät fiiliksen pidempien matkojen juoksemiselta. Päätavoitteena olleet Karu ja KK Nuts 55 siirtyivät ensi vuoteen.

Muuten vuoteen on mahtunut hiihdon harjoittelua ja laskettelua, suunnistusta, purjehdusta sekä melontaa. Lisäksi kesällä kävelin ja ajelin työpaikan kilometrikisan innoittamana pidempiä pyörälenkkejä tandemilla ja juoksin hitaita pk-lenkkejä. Yksi kesän kohokohtia oli ehdottomasti pyörällä viilettäminen pitkin Tallinnaa!

Kun fb-uutisvirtaan pamahti tieto Karun ensi kevään ajankohdasta, tuli olo, että pitäisi jälleen systemaattisemmin alkaa treenata – vaikkei tuo Karua itselle ehkä se sopivin juttu olekaan. Mieluiten tarvon ajatuksineni metsässä ja hipsuttelen eteenpäin pitkospuilla tai rämmin Pohjois-Suomen poluilla.

Jossain ihan metsässä.
Jossain niin metsässä.

Tärkeintä itselle juoksemisessa ei ole enää ne ajat ja elämää suuremmat saavutukset, vaan kunnosta ja itsestä huolehtiminen, ulkona liikkuminen sekä onnellisuus, minkä kuljetut lenkit ja sen myötä nousevat endorfiinihuiput antavat.

Anutherunner:

Taakse jäävän juoksukauden ehdottomin huippu oli osallistuminen ultrajuoksuun. En tiennyt siitä mitään, kunhan lähdin. Vuosien varrella on tullut juostua lähes 30 kokopitkää maratonia, joten kuvittelin, että siinä se menee samoilla treeneillä. Olin kuitenkin kuin Liisa Ihmemaassa; silmäkulmista vilkuilin kanssajuoksijoiden maneereita ja tajusin, että kyse on ihan eri lajista. Mutta tietenkin ensi vuonna uudestaan, ilman muuta…!

Tukholman maraton jäi myös mieleen, sillä se oli kokemuksena erityisen hankala ja työläs. Olin satuttanut jalkani kevään muissa juoksuissa, ja se toi omat haasteensa. Vaan tulipa tehtyä sekin.

Lappujuoksujen lisäksi ja jalkahankaluuksien kompensaatioksi kesään mahtui onneksi myös leppoisia kokemuksia. Vietimme ison osan kesästä veneillen, ja kolusimme ihania Saaristomeren saarikohteita. Niissä oli kiva viipotella pitkin polkuja ja pikkuteitä ilman mitään päämäärää.

Jotenkin olen vähän kyllästynyt isoiksi paisuneisiin juoksutapahtumiin, joihin on tullut osallistuttua vuosien varrella. Luulen, että katselen “sillä silmällä” ensi kaudelle pienempiä ja kotikutoisempia. On hienoa, että löytyy uutteria vapaaehtoisia, jotka organisoivat tapahtumia hartiavoimin. Pienissä juoksutapahtumissa tunnelma on ihan erilainen. Niissä sananmukaisesti toteutuu takavuosina jossain juoksupaidassani ollut slogan: from runners to runners.

Juoksulenkin jälkeen

 

Yhteiset treenit – varsinaista parisuhdeterapiaa?

Kun aika on kortilla, on mukavaa, että myös puolisolle liikunta on tärkeää. Treenatessakin voi olla läsnä toiselle. Muistan joskus lukeneeni jostain, että liiton kasassa pitämisen kannalta on erityisen kriittistä, jos nainen treenaa ja mies ei. Toisin päin se on kuulemma luontevampaa. Tiedä häntä, mutta arvostan kuitenkin, kun mies innostuu lenkkiseuraksi.

Yhteisillä lenkeillä on useimmiten tosi mukavaa. Viime viikonloppuna pakkasimme eväät reppuun ja painelimme läheiseen luonnonpuistoon koirinemme. Tuli tarvottua hankipoluilla nelisen tuntia. Ihan mahtavaa yhdessäoloa.

Kun liikkumisen kokee tärkeäksi, sille löytyy myös aikaa. Vielä mukavampaa, kun aikaa löytyy yhdessä. Tulee kannustettua toinen toistaan ja lähdettyä liikkeelle, vaikka keli olisi kehno ja mieli maassa. Ja jälkeenpäin hymyilyttää – olipa kiva kun lähdettiin, hyvä me! Toisen energia on hyvä tsemppari myös silloin, kun itsellä on virta vähissä. Jokainen lenkki ei aina tunnu hyvältä; huonosti nukuttu yö tuntuu painona jaloissa, ja väliin jäänyt ateria saa tehot minimiin. Välillä oma askel laahaa, välillä siipan.

Yhteistreenien ihanuudesta huolimatta huomaan välillä käyttäytyväni kuin ärrimörri. Kiukuttelen, jos toinen juoksee pari askelta edempänä – ai pitääkö muka etuilla, ettei vaan kukaan luule, että jäät vauhdissa naiselle? – tai jos toisen askel kantaa kevyemmin kuin itsellä. Joskus yhteisen lenkin jälkeen olen kiukkuinen kuin ampiainen. Piti juosta väärällä askeltahdilla ja mentiin väärää reittiä ja olisin halunnut sitä ja tätä. Vaikka yhdessä juokseminen ja liikkuminen on ihan parasta, tarvitsen myös ihan omia treenejä. Niitä, jolloin vauhti on juuri se mitä haluan, ja reittivalinnasta neuvottelen vain itseni kanssa. Miehenikin tietää, että useimmiten lenkiltä palaa iloisempi ihminen kuin se, joka sinne lähti. Siksi hän välillä huikkaakin, että olisikohan nyt jonkun aika lähteä lenkille, käypä vähän juoksemassa ihan itseksesi.

Itse ei aina tajua, että tämä päivä ei ole lenkkipäivä. Silloin on hyvä, jos toinen toteaa, että eiköhän me nyt vaan köllötellä. Vaikkapa silloin, kun jääräpäisesti tekee mieli vetää lenkkitossut jalkaan, vaikka flunssaa pukkaa ja ulkona sataa jäätävää tihkua. Tai kun kroppa huutaa jo valmiiksi väsymystään, eikä lenkistä olisi mitään hyötyä. Jos aina vain painaa täysillä elimistönsä viestejä kuuntelematta, lopulta kuormitus kasvaa liian suureksi ja sitten tuleekin stoppi. Hyvä, että edes toinen hoksaa lepopäivän tärkeyden.

Tuoreimmassa Kunto Plus -lehdessä kerrotaan, että 46 % suomalaisista tykkää treenata mieluummin kaverin kanssa kuin yksin, riippumatta siitä, mitä treenaa ja missä. Samassa lehdessä todetaan, että rakastuneen ihmisen elimistössä kuhisee enemmän viruksia torjuvia aineita kuin muilla, ja immuunipuolustus pysyy vahvana.

Kun siis puolison kanssa on kivaa treenata ja parisuhdekin saa siitä hyviä hyrinöitä, mikäs sen parempi motivaattori! Kaupan päälle vielä immuunijärjestelmäkin kiittää.

Varusteongelmia ja ongelmavarusteita

Yleensä en ota juomapulloja mukaan lenkille, jollei lenkki kestä tuntia pitempään. Tämä kesä on yllättänyt lämmöllään, joten juoma-asiaakin on joutunut miettimään uudelleen. Inhoan kantaa juostessa mukana mitään ylimääräistä, ja etenkin juoksu- ja juomapullovyöt tuntuvat jotenkin ahdistavilta. Kesähelteiden juoksulenkeillä vesihuolto on kuitenkin jotenkin hoidettava, ja hätäpäissäni ostin ohikulkiessani sporttikaupasta kädessä pidettävän juoksupullon. Vaihtoehtoja oli onnettoman vähän, joten päädyin tällaiseen:

Jo ensimmäisellä lenkillä meni hermot. Jos pulloa pitää kämmenen sisäpuolella, se hölskyy ja heiluu. Jos sen ripustaa kämmenen päälle, se painaa luita ja tuntuu omituiselta. Ei hyvä.

Talviaikaan ja tavallisilla suomalaisen suven sadekeleillä pukeutumisen kanssa ei ole mitään ihmettelemistä. Trikoot jalkaan ja sillä selvä. Hellekeleillä joutuu asiaa pähkäilemään ihan tosissaan. Shortsit? Ostin jokin aika sitten sellaiset siniset, missä on alla tiukemmat sisälahkeet. Näyttivät tosi kivoilta kaupan hyllyllä. Jalassa ovat sitten kuitenkin ihan onnettomat. Sisälahkeet hilautuvat koko ajan ylös, ja niitä joutuu nyhtämään paikoilleen koko ajan. Näyttää varmaan oudolta ja herättää kanssakulkijoissa ihmetystä, että mitä tuo oikein touhuaa. Keskustelupalstoilla moni tuntuu tuskailevan saman ongelman kanssa; kaupoista löytyy kummallisia pakarat paljastavia versioita, mutta ei sellaisia, jotka oikeasti sopisivat tavallisille aikuisille juokseville naisille.

Juoksuhame on hyvä ratkaisu – ehkä. Niitäkin olen ostanut muutamat harhakappaleet. Yllättäen löysin parhaimman Lidlistä! Sisälahkeet pysyvät paikoillaan ja hameen helma on oikean mittainen. Huono puoli on se, ettei ole minkäänlaisia taskuja missään. Ei paikkaa avaimille eikä kännykälle. No, avaimet voi sitaista kengännauhoihin, mutta kännykän kanssa on vähän hankalampaa. Käsivarressa pidettävät kotelot eivät ainakaan minun kyydissäni pysy, ja taas tullaan siihen vyötärölle sidottavaan juoksuvyöhön… Niitäkin on kaapissa useita – kaikki väärän kokoisia aina vain suurenevia kännyköitä ajatellen. Toki voi kysyä, että mihin sitä kännykkää nyt lenkillä edes tarvitsee. Mutta kyllä tarvitsee. Kerran kompastuin metsäpolulla lojuneeseen rautalankakieppiin ja mätkähdin nurin sen verran reippaasti, että oli pakko soittaa kotiväki hätiin. Toisella kerralla koirakaveri satutti tassunsa pahasti, ja eläinlääkäri täytyi tavoittaa nopeasti. Aika usein näkee, että juoksija painelee lenkillä kännykkää kädessä puristaen. Aika tylsän tuntuinen ratkaisu sekin. Mutta ehkä maailmalla syntyy oivallisia innovaatioita tähänkin tarpeeseen – juuri osui silmiini eräs yritelmä, kun joku oli keksinyt, että juoksijanaiset voivat sujauttaa kännykän näppärästi juoksurintaliivien selkäpuolelle lapaluiden kohdalle. Sieltähän se on sitten helposti kaiveltavissa kesken spurtin, ei tarvita kuin muutama akrobaattinen kiemurtelu..!

Suurimman tuskan tuo kuitenkin jatkuvasti hajoileva juoksukellon ranneke! Tykkään tosi paljon TomTomin logiikasta ja kello on aivan passeli minun tarpeisiini. Yksi nappi, josta kaikki toiminnot tapahtuvat – helppoa ja näppärää. Mutta ranneke on todella ärsyttävä. Tilaan niitä netistä aina kaksin kappalein, sillä tiedän jo kokemuksesta, että ne eivät kauaa kestä. Kummallista tuotekehittelyä tuokin.

Tänään on tarkoitus juosta 12 kilometrin lenkki. Mukaan tarvitaan siis vettä ja kännykkä. Päivä on helteinen ja taivas pilvetön, joten pähkäilyksi menee. Mahtavaa kuitenkin, että lämmin sää hellii. Onhan tätä saanut koko pitkän talven odotella! Rospuuttokeleillä kaiken mukana kannettavan roinan saa sitten taas tungettua juoksutakin taskuihin, joten syksyn sateita odotellessa…

 

Juoksijan kesäloma

Hetihän se lähti lapasesta. Ensimmäinen lomapäivä, ja jo tuli höntyiltyä. Malttamattomana juoksin nimittäin kaksi juoksulenkkiä. Mutta sehän juuri lomassa on parasta; voi tehdä mitä huvittaa. Joten antaa mennä vaan!

Tähän aikaan vuodesta lehtien lööpit huutelevat ohjeita, miten välttää lomakilot ja miten motivoida itseään liikkumaan myös lomalla. Minulle loma tarkoittaa sitä, että on aikaa liikkua juuri niin paljon kuin sielu sietää. Tänään sielu huuteli sekä aamu- että iltalenkille.

Kun arki on kiireistä, välillä joutuu ihan oikeasti näkemään vaivaa, että löytää aikaa liikkumiselle. Varsinkin, jos liikkumisen yrittää pitää tavoitteellisella tasolla. Lomalla se on enemmänkin kiinni viitseliäisyydestä.

Aamulenkin huitaisin lähipolulla metsässä heti herättyäni. Oli kuuma, mittari näytti +25 astetta ja aurinko porotteli pilvettömältä taivaalta. Hölkyttelin rauhallisesti seitsemisen kilometriä. En ole pitkään aikaan juossut tyhjällä vatsalla, joten energiat loppuivat kättelyssä ja meno tuntui tahmealta. Porskuttelin rauhallisella 6:20 keskivauhdilla ja manailin, etten tullut ottaneeksi vettä mukaan. Inhoan vyötäröllä roikkuvia juomapulloja, enkä yleensä ota juomaa mukaan lenkille, ellei se ole yli tunnin mittainen.

Kun ilta viileni, mieli paloi taas juoksemaan. Koiratkin olivat liikunnan tarpeessa, joten niinhän me sitten kävimme kirmaamassa vielä yhdessä. Aamun lenkille en koiria ottanut, keli oli niille liian kuuma. Kipaisimme viitisen kilometriä 5:58 vauhdilla. Jännä sinällään, miten paljon keli vaikuttaa sykkeisiin; aamulenkin keskisyke oli korkeampi kuin iltalenkin, vaikka vauhdit menivät päinvastoin! Toki maastokin oli erilainen; aamulla juoksin polulla, illalla asfaltilla.

Veneily kuuluu olennaisena osana meidän kesäämme. Veneessä tulee helposti ihan huomaamattaan istuneeksi paljon, vaikka purjehtiessa onkin koko ajan puuhaa. Jos päivän on vain nököttänyt peppunsa päällä, sen kyllä huomaa viimeistään nukkumaan mennessä. Koko ranka huutaa jäykkyyttään ja olo on kuin rautakangella.

Heti veneilykauden alussa pakkasin veneen kaappiin juoksuvarusteet. Kenkäpareja on kertynyt useita, joten yhdet voivat huoletta olla veneessä koko kesän. On virkistävää käydä hölkyttelemässä uusissa paikoissa. Vierasvenesatamissa on yleensä hyvät suihkumahdollisuudet, joten puhtauspuolikin hoituu yleensä ilman ihmettelyä.

Juoksuvermeiden lisäksi olen sullonut veneen uumeniin jumppakuminauhan. Se on ihan uskomattoman näppärä. Vastuksen määrää säätelemällä tuo pieni kuminen riekale toimii mainiona minikuntosalina. Saavat niskajumit kyytiä! Joskus olen raahannut mukaan jopa kahvakuulan, mutta venevarusteena se ei ole ihan kaikkein optimaalisin…

Tavoitteellisen liikunnan lisäksi kesälomalla kertyy mittariin myös aimo annos hyötyliikuntaa. Eilen illalla raivasimme puolisoni kanssa kaislikkoa monta tuntia; siinä totisesti tuli salitreeniä kerrakseen. Seuraavaksi on suunnitelmissa pihasaunan ympäristön trimmaamista; siellä kasvaa jotain bambun tapaista, mikä saa lähteä. Nurmikon leikkaaminen on viikko-ohjelmassa vakiona, ja vajan nurkalla odottaa jättimäinen puupinokin halkomista ja pinoamista.

Tekemistä riittää, mutta ei ohjelmoidusti eikä tiukalla aikataululla. On aika nauttia kesästä, rentoutua ja ladata akkuja. Juosta, meloa, soudella ja veneillä. Loma!

Ainako sä vaan juokset..?

…no, melkein aina. En jaksa olla kauaa paikoillani, jotain täytyy touhuta. Jos en juokse, kävelen. Jos en kävele, olen vesillä. Jos en ole vesillä, puuhailen kotihommia. Omakotitalossa niitäkin riittää arkiliikunnaksi saakka.

Vesi on minulle tärkeä elementti. Olen onnekas, että saan asua aivan meren äärellä. Voin tönäistä kajakin vesille hetkessä, tai lähteä iltapurjehdukselle. Talviaikaan jäällä on kiva käydä hiihtämässä tai kävelemässä.

IMG-20180310-WA0014

Koirat nauttivat juoksulenkeistä, mutta nekin riemuitsevat, kun on aikaa nuuskutella rauhassa. Aina ei tarvitse porhaltaa korvat hulmuten!

Sydäntalvella tuli käytyä pitkillä lenkeillä meren jäällä. Parhaimmillaan reissulla vierähti viisi tuntia. Silloin mukana oli myös termoskannullinen kuumaa kaakaota ja pientä naposteltavaa koko porukalle. Koirille myös!

23244243_1729553280401894_3907848186554927316_n

Avoveden aikaan täytyy päästä vesille. Työpäivän jälkeen mieli rauhoittuu, kun saa vain kuunnella luonnon ääniä. Laiskana päivänä voi lyöttäytyä istumaan kaksikon takapakkarille. Etummainen meloja tekee huomaamattaan suurimman työn ja laiskottelija voi vain nauttia maisemista.

halkokuorma

Omakotitalossa on aina jotain huhkittavaa. Puuhommiakin tekee ihan mielellään, kun palkintona on lämmittävä takkatuli.

Purjeveneessä on aina tekemistä. Kapeissa salmissa purjehdittaessa ei paljon ennätä istuskella, kun taas on vendan aika. Veneessä aika kuluu kuin siivillä!

IMG-20170723-WA0003