Kalifornia/ulkosuomalainen, Muu elämä, Treenit, Uncategorized

Ajan ikuinen ongelma

Los Angeles on useampana vuotena saanut kyseenalaisen kunnian tulla valituksi maailman ruuhkaisimmaksi kaupungiksi. Suur-L.A:n alueella ruuhkat kuuluvatkin osaksi elämän lainalaisuuksia samalla tavoin kuin vaikkapa jää ja pakkanen Suomen talveen: eipä sitä pakoon pääse.

Pari viime vuotta olen taittanut työmatkoja päivittäin 3-4 tuntia. Matkaa nyt ei sinänsä normaalissa tilanteessa olisi kuin puoleksi tunniksi suuntaansa, kulkijoita vain on niin paljon. Työpäivän pituus on siis jatkuvasti ollut 11-12 tuntia.

Usein on ollut ikävä Suomesta leppoisana muistamaani työelämää ja kevyitä työmatkoja (vaikka sielläkin joskus ajoin Itä-Helsingistä Pohjois-Espooseen). Ja se, kuinka tällaiseen arkeen on saanut sovitettua myös liikuntaharrastuksen, on ollut juttu sinänsä. Kokosin alle muutamia ajatuksia siitä, kuinka tilannetta voi ratkoa, kun ajanpuute uhkaa harrastustoimintaa.

1. Prioriteetit ja omat tavoitteet

Ihmisellä ei koskaan ole aikaa kaikkeen, totesi Sarasvuo jo vuosia sitten, mutta jokaisella on aina aikaa siihen, mikä hänelle on oikeasti tärkeää. Mikä siis milloinkin on tärkeää?

Minulle on ollut tärkeää tasapainottaa työltä ja työmatkoilta jäänyt aika yhtäältä perheen ja toisaalta oman tärkeän harrastuksen kesken. Työkaverit oppivat nopeasti, etten lähde perjantai-iltaisin istumaan iltaa, vaan menen kotiin peittelemään lapset. Perhe oppi, että nousen lauantaisin tai sunnuntaisin kuudelta viikonlopun pitkälle lenkille, ja tulen sitten kotiin paistamaan pannukakkuja.

Olen pystynyt juoksemaan noin kolmesti viikossa ja todennut, että tähän elämänvaiheeseen ei esimerkiksi maraton mahdu. Puolikas ja sitä lyhyemmät matkat onnistuvat.

2. Luovat ratkaisut

Voimatreeni ja crosstraining on ollut minulle kotona ja/tai perheen kanssa toteutettava aktiviteetti. Joskus se on tarkoittanut kävelyä koiran kanssa, joskus koko perheen haikkia. Tytöt ovat tehneet kotona kanssani joogaa ja lueskelleet vieressä, kun olen äheltänyt vatsalihasharjoituksia. Välillä mimmit ovat toimineet innokkaina instakuvaajinakin.

Juoksemassa olen tarvittaessa käynyt arkiaamuina viiden ja kuuden välillä, arki-iltoina lasten jo mentyä nukkumaan, monen monta kertaa lounastunnilla kesken työpäivän ja silloin, kun puoliso on voinut napata läpsystä vaihdon.

Lisähaasteena on pitkään ollut se, ettei Kaliforniassa alle 12-vuotiaita voi jättää yksin. Olemme kuljettaneet lapsia mukanamme: menneet yhdessä uimaan (toinen aikuinen treenaa ja toinen vahtii), rannalle liikkumaan (lapset pyörillä tai potkulaudoilla), puistoon sekä urheilukentälle (jolloin aikuiset ovat juosseet ympyrää jatkuvan näköyhteyden päässä). Lapset ovat juosseet joskus myös YMCAn pikkuruisella sisäradalla kanssani – siellä muistaakseni piti tehdä parikymmentä kierrosta mailia kohden.

3. Perheen tuki

Kaikesta järjestelystä huolimatta on aivan selvää, ettei hommasta tulisi mitään ilman perheen – erityisesti puolison – tukea. On tästä meilläkin keskusteltu.

Olemme pohtineet esimerkiksi, kuinka paljon liikuntaa tarvitaan henkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin. Ja kuinka paljon liikuntaa harrastaisi, jos mikään ei rajoittaisi? Lopulta: löytyisikö näiden väliltä jokin toimiva kompromissi?

Se, että harjoitusohjelma laitettiin jääkaapin oveen selvästi kaikkien nähtäville, vähensi niiden keskustelujen määrää, joissa yllättyneinä todettiin, että ai sä meinaat tänään tehdä treenin XYZ – mites se saadaan järjestymään.

Parisuhdesopua on edistänyt myös se, että puoliso lopulta paikansi oman lajinsa ja sille alettiin vastavuoroisesti järjestää aikaa.

4. Tukitoimet

Yksi liikunnan mahdollistanut oivallus oli meidän perheessä se, ettei arkena ole enää pitkään aikaan yritettykään tehdä ylimääräisiä asioita – kuten käydä kirjastossa tai kaupassa, tai laittaa ruokaa. Arjen ruoat on tehty valmiiksi sunnuntaisin ja vain lämmitetty iltaisin seitsemän aikaan, kun kaikki ovat viimein olleet jälleen kotona.

Samoin kaikki suuremmat kotityöt on suosiolla jätetty viikonlopuille.

6. Kaiken järki?

Joskus olen syyllisyydentuntoisena miettinyt sitä, että monissa perheissä arki rytmittyy lasten harrastusten ympärille – ei aikuisten. Meneekö tämä väärin?

Meillä vain ei ole ollut mahdollisuuksia siihen, että muksut harrastaisivat koulun järjestämien kerhojen lisäksi miljoonaa asiaa. Aamuviideltä ja iltakymmeneltä, juoksujeni prime-aikaan, he ovat joka tapauksessa unten mailla – teini usein lauantai-aamuisinkin pitkän lenkin aikaan… Joten jaksavien, hyvinvoivien ja terveiden aikuisten järjestäminen perheeseen on sitten kuitenkin tuntunut aina mielekkäältä. Siinä samalla lapsetkin ovat siis tulleet liikkuneeksi perheen kanssa ja oppineet myös esimerkkiä seuratessaan ymmärtämään jotakin palavan innon ajamana tehdystä sinnikkäästä työstä.

Mainittakoon nyt puolustukseksi kuitenkin, että tytärten viikottaisia soittotunteja varten puoliso on tehnyt omat työaikajärjestelynsä.

Perheemme arjessa kääntyi uusi lehti, kun helmikuun aikana vaihdoin työpaikkaa ja työmatkani aavistuksen helpottui. Suunnittelen, että nousen silti arkilenkeilleni ennen kuin kukko kiekuu – ja illoissa on ehkä hiukan enemmän aikaa perheelle. 🙂

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s