Yhteiset treenit – varsinaista parisuhdeterapiaa?

Kun aika on kortilla, on mukavaa, että myös puolisolle liikunta on tärkeää. Treenatessakin voi olla läsnä toiselle. Muistan joskus lukeneeni jostain, että liiton kasassa pitämisen kannalta on erityisen kriittistä, jos nainen treenaa ja mies ei. Toisin päin se on kuulemma luontevampaa. Tiedä häntä, mutta arvostan kuitenkin, kun mies innostuu lenkkiseuraksi.

Yhteisillä lenkeillä on useimmiten tosi mukavaa. Viime viikonloppuna pakkasimme eväät reppuun ja painelimme läheiseen luonnonpuistoon koirinemme. Tuli tarvottua hankipoluilla nelisen tuntia. Ihan mahtavaa yhdessäoloa.

Kun liikkumisen kokee tärkeäksi, sille löytyy myös aikaa. Vielä mukavampaa, kun aikaa löytyy yhdessä. Tulee kannustettua toinen toistaan ja lähdettyä liikkeelle, vaikka keli olisi kehno ja mieli maassa. Ja jälkeenpäin hymyilyttää – olipa kiva kun lähdettiin, hyvä me! Toisen energia on hyvä tsemppari myös silloin, kun itsellä on virta vähissä. Jokainen lenkki ei aina tunnu hyvältä; huonosti nukuttu yö tuntuu painona jaloissa, ja väliin jäänyt ateria saa tehot minimiin. Välillä oma askel laahaa, välillä siipan.

Yhteistreenien ihanuudesta huolimatta huomaan välillä käyttäytyväni kuin ärrimörri. Kiukuttelen, jos toinen juoksee pari askelta edempänä – ai pitääkö muka etuilla, ettei vaan kukaan luule, että jäät vauhdissa naiselle? – tai jos toisen askel kantaa kevyemmin kuin itsellä. Joskus yhteisen lenkin jälkeen olen kiukkuinen kuin ampiainen. Piti juosta väärällä askeltahdilla ja mentiin väärää reittiä ja olisin halunnut sitä ja tätä. Vaikka yhdessä juokseminen ja liikkuminen on ihan parasta, tarvitsen myös ihan omia treenejä. Niitä, jolloin vauhti on juuri se mitä haluan, ja reittivalinnasta neuvottelen vain itseni kanssa. Miehenikin tietää, että useimmiten lenkiltä palaa iloisempi ihminen kuin se, joka sinne lähti. Siksi hän välillä huikkaakin, että olisikohan nyt jonkun aika lähteä lenkille, käypä vähän juoksemassa ihan itseksesi.

Itse ei aina tajua, että tämä päivä ei ole lenkkipäivä. Silloin on hyvä, jos toinen toteaa, että eiköhän me nyt vaan köllötellä. Vaikkapa silloin, kun jääräpäisesti tekee mieli vetää lenkkitossut jalkaan, vaikka flunssaa pukkaa ja ulkona sataa jäätävää tihkua. Tai kun kroppa huutaa jo valmiiksi väsymystään, eikä lenkistä olisi mitään hyötyä. Jos aina vain painaa täysillä elimistönsä viestejä kuuntelematta, lopulta kuormitus kasvaa liian suureksi ja sitten tuleekin stoppi. Hyvä, että edes toinen hoksaa lepopäivän tärkeyden.

Tuoreimmassa Kunto Plus -lehdessä kerrotaan, että 46 % suomalaisista tykkää treenata mieluummin kaverin kanssa kuin yksin, riippumatta siitä, mitä treenaa ja missä. Samassa lehdessä todetaan, että rakastuneen ihmisen elimistössä kuhisee enemmän viruksia torjuvia aineita kuin muilla, ja immuunipuolustus pysyy vahvana.

Kun siis puolison kanssa on kivaa treenata ja parisuhdekin saa siitä hyviä hyrinöitä, mikäs sen parempi motivaattori! Kaupan päälle vielä immuunijärjestelmäkin kiittää.