Arkiliikunta, Hyvinvointi, juoksu, mieli, Tavoitteellisuus, tavoitteet, Terveys, Treenit, ultrajuoksu

Harrastelijan tunnustuksia

Tavoitteellinen juoksuharrastus tarkoittaa minulle kilpailemista itseäni vastaan. Eikä pelkästään suorituskykyni rajoja vastaan, vaan myös sisälläni asuvaa laiskuria vastaan.

Aamuihmisenä intoilen, kun pääsen spurttaamaan ennen kukonlaulua. Sisäinen laiskuruuteni puolestaan intoilee, kun lenkki on tehty ja spurttailut hoidettu. Sitten voikin nautiskella rauhassa aamupalan, lueskella nettilehdet ja puuhastella vaikkapa käsitöiden äärellä. Jos siis on vapaapäivä. Arkiaamuisin laiskottelulle ei jää tilaa, sillä kiirusta pitää.  Mutta aamulenkin ennättää kuitenkin aina heittää.

Kesäaamun aamupala

Yleensä tempaisen treenini ihan omassa yksinäisyydessäni – ehkä johtuen sisäisestä introverttiudestani tai sitten siitä, ettei lähipiiri tunnu saavan erityisiä kiksejä aamuvarhaisella juoksentelemisesta.

Vuosien varrella olen onnistunut karistamaan ajatuksistani suorittamisen pakon. Vaikka tilastoinkin kaikki lenkkini ja treenini älykellon kautta, se ei tarkoita sitä, että jahtaisin minuuttimääriä pakkopullaillen. Toki myönnän, että minäkin olen niitä, jotka tekevät vielä ylimääräisen pikkupyrähdyksen postilaatikon ympäri, jos lenkki meinaa jäädä vajaaksi. Mutta tarkoitan nyt suorittamispakolla sitä, että en esimerkiksi noudata orjallisesti mitään tiettyä treeniohjelmaa. Maltan kuulostella kroppaani ja jopa himmailla, jos siltä tuntuu. Ja kuitenkin samalla tiedostaen, että kehittymistä tapahtuu vain nousujohteisella treenillä. Himmailu ei siis ole pääpaino, vaan vaihtoehto silloin, kun keho kaipaa lempeämpää kohtelua.

Treenimotiivit lienevät yksilöllisiä ja vaihtelevat elämänvaiheittainkin. Lapsiperhearjessa lenkille lähteminen oli itsellenikin henkireikä ja mahdollisuus olla edes pieni hetki omissa oloissaan. Lasten aikuistuttua motiivit ovat vaihtuneet terveyden, endorfiinihumausten ja yleisen hyvinvoinnin hakemisen puolelle. Onnistumiset ja jaksamiset heijastuvat juoksupoluilta myös muuhun elämään ja kannattelevat, kun stressielementtejä sinkoilee.

Motivoivat tavoitteet antavat kivasti buustia harjoittelulle. Joillekin riittää treenaaminen ihan vain sellaisenaan, mutta minä tarvitsen jotain houkutusta horisonttiini. Aiemmin olen kertonutkin, että tänä syksynä ne horisontissani häämöttävät tapahtumat ovat tavallistakin järeämpiä – nimittäin maratonin lisäksi myös 12 tunnin ultrajuoksu. Sen lisäksi, että juoksulenkille lähteminen on jo itsessään nautinto ja hyvän olon lähde, omia rajojaan on kiva koetella. Ja vaikka tuossa aiemmin totesin, etten noudata mitään tiettyä ohjelmaa, tokikin treenini on suunnitelmallista ja päämäärätietoista. Pelkkä fiiliksellä hölkyttely ei taida riittää. Eduksi on, jos jokaisella treenillä on jonkinlainen tarkoitus.

Liikunta – tavoitteellinen sellainen – on minulle mieluista ja vapaaehtoista ajanvietettä. Siskot ovat samanlaisia. Totesimmekin, että omistamme enemmän juoksukenkiä ja treenivermeitä, kuin siistejä toimistovaatteita.

Arjesta löytyy kyllä tilaa liikkumiselle, kun käyttää vähän luovuutta. Liikkua voi pienissäkin pätkissä, ja pikkutreenejä voi tehdä pitkin päivää. Kiivetä portaat, hypellä hampaita pestessä ja venytellä etäkokouksen aikana. Kauppareissunkin voi hurauttaa pyörällä.

Ja mahtavinta on se, että juosta voi missä tahansa, eikä kelilläkään ole niin väliä.

Kun treenit on tempaistu, voi vaikka neuloskella hyvässä seurassa.

Jätä kommentti