Arkiliikunta, mieli, Terveys

Hermopinne, pentele!

Lähipiirini tietää, että minulla on korkea kipukynnys, mutta varsin alhainen kitinäkynnys. Niinpä kitisin jo kohtuullisesti siinä vaiheessa, kun vaiva ei ollut vielä kummoinenkaan. Pientä jomotusta tuntui oikean pohkeen sisälihaksen tietämillä. Sellainen aika täsmällinen kipukohta, joka tuli ja meni. Sen verran se kuitenkin jomotteli, että ymmärsin pitää juoksemisesta lepopäiviä silloin tällöin. Elettiin kesäkuun loppua.

Heinäkuussa kitinäni yltyi ja kipukin alkoi ihan tosissaan haitata arkea. Ei pelkästään juoksemista, vaan kävelyäkin. Puolisoni alkoi selvästi ärsyyntyä voimistuvasta kitisemisestäni ja patisteli lääkärin pakeille. Sitkeästi venyttelin ja jumppasin – sillähän se lähtee, millä on tullutkin.

Google tietää kaiken, ja sieltä sitten iltojeni iloksi etsiskelin diagnoosia. Säikähdin toden teolla, kun kaikki oireet alkoivat viitata verisuonitukokseen. Suvussa on vahva rasite tällä saralla, ja päättelin olevani pian keuhkoveritulpassa. Tuo säikähdys sai lopultakin minut liikkeelle ja varaamaan aikaa lääkäriasemalta.

Mutta ei ollut veritulppaa eikä tukoksia. Tuli kuitenkin lähete fyssarille, joka tutkaili ja pähkäili. Antoi lisää jumppaohjeita ja kehotti venyttelemään. Sanoi, että liikkeessä kannattaa olla, makoilu on pahaksi. Tunnin kävely päivittäin tekee hyvää. Tulkitsin, että kevyt hölkkä on sama kuin kävely, ja aspiriinin voimalla kipsuttelin juoksumatolla. Matkat lyhenivät olemattomiksi – kolmekin kilometriä oli jo saavutus. Jalka tuntui sen verran epävarmalta, että laitoin varmuuden vuoksi turvaklipsun rinnuksiini – ajattelin, että jos kempsahdan ketoon ja jään puolitajuttomana matolle, saan makoilla käynnissä olevan laitteen päällä hyvän tovin, ennen kuin kukaan tulee kotiin pelastamaan. Varauduin siis hyvin, kuten huomaatte. Onnittelin itseäni järkevyydestäni.

Mutta näin jälkikäteen ajatellen järki taisi olla aika kaukana. Ei se aspiriini tässä nyt kovin paljon auttanut, kun kävelykin alkoi olla hankalaa. Pidin päivän tai kaksi juoksutaukoa ja aina kun jalka alkoi kantamaan, taas kampesin itseni juoksumatolle. Ulos en arvannut lähteä, sillä pelkäsin, että joudun tulemaan kontaten takaisin. Johan siinä naapurit ihmettelisivät.

Olen ehkä onnekas, sillä työssäni tapaan lääkäreitä muutenkin kuin potilaana. Eräässä yhteistyöpalaverissa yksi valkotakkinen pysäytti ja kysyi, mitä oikein könkkäsen. Pienellä äänellä tunnustin, että joku mitätön vaiva taitaa olla, kun paikoillaankaan ei pysty olemaan ja kävelyn kanssa on vähän niin ja näin. Yksi ammattilaisen vilkaisu ja tuomio: hermopinne.

Kerroin lopulta fyssarillekin tekoseni. Hän kysyi, paljonko oikein juoksen. Huijasin, että enpä paljonkaan. Mikä nyt tällä hetkellä pitääkin ihan paikkansa – nyt jalalla ei tosiaankaan juosta.

Kuten tekin siellä netin toisella puolella, myös minä olen lukenut ja kuullut satoja tarinoita ja varoituksen sanoja siitä, että levättävä on silloin kun sattuu. Ihmisen mieli on todella kummallinen; järki häviää täysin, kun tilanne osuu omalle kohdalle. Toiselle on helppo sanoa, että otapa nyt pieni tauko ja tulehduskipulääkettä viikko tai pari. Itselle päivän paussi ja yksi aspiriini tekevät jo tiukkaa. Mutta oppia ikä kaikki, ja tämäkin ehkä taas kasvatti jotain pientä viisauden siementä. Toivottavasti..!

1 vastaus artikkeliin “Hermopinne, pentele!”

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s