Arkiliikunta, mieli, Terveys

Hermopinne, pentele!

Lähipiirini tietää, että minulla on korkea kipukynnys, mutta varsin alhainen kitinäkynnys. Niinpä kitisin jo kohtuullisesti siinä vaiheessa, kun vaiva ei ollut vielä kummoinenkaan. Pientä jomotusta tuntui oikean pohkeen sisälihaksen tietämillä. Sellainen aika täsmällinen kipukohta, joka tuli ja meni. Sen verran se kuitenkin jomotteli, että ymmärsin pitää juoksemisesta lepopäiviä silloin tällöin. Elettiin kesäkuun loppua.

Heinäkuussa kitinäni yltyi ja kipukin alkoi ihan tosissaan haitata arkea. Ei pelkästään juoksemista, vaan kävelyäkin. Puolisoni alkoi selvästi ärsyyntyä voimistuvasta kitisemisestäni ja patisteli lääkärin pakeille. Sitkeästi venyttelin ja jumppasin – sillähän se lähtee, millä on tullutkin.

Google tietää kaiken, ja sieltä sitten iltojeni iloksi etsiskelin diagnoosia. Säikähdin toden teolla, kun kaikki oireet alkoivat viitata verisuonitukokseen. Suvussa on vahva rasite tällä saralla, ja päättelin olevani pian keuhkoveritulpassa. Tuo säikähdys sai lopultakin minut liikkeelle ja varaamaan aikaa lääkäriasemalta.

Mutta ei ollut veritulppaa eikä tukoksia. Tuli kuitenkin lähete fyssarille, joka tutkaili ja pähkäili. Antoi lisää jumppaohjeita ja kehotti venyttelemään. Sanoi, että liikkeessä kannattaa olla, makoilu on pahaksi. Tunnin kävely päivittäin tekee hyvää. Tulkitsin, että kevyt hölkkä on sama kuin kävely, ja aspiriinin voimalla kipsuttelin juoksumatolla. Matkat lyhenivät olemattomiksi – kolmekin kilometriä oli jo saavutus. Jalka tuntui sen verran epävarmalta, että laitoin varmuuden vuoksi turvaklipsun rinnuksiini – ajattelin, että jos kempsahdan ketoon ja jään puolitajuttomana matolle, saan makoilla käynnissä olevan laitteen päällä hyvän tovin, ennen kuin kukaan tulee kotiin pelastamaan. Varauduin siis hyvin, kuten huomaatte. Onnittelin itseäni järkevyydestäni.

Mutta näin jälkikäteen ajatellen järki taisi olla aika kaukana. Ei se aspiriini tässä nyt kovin paljon auttanut, kun kävelykin alkoi olla hankalaa. Pidin päivän tai kaksi juoksutaukoa ja aina kun jalka alkoi kantamaan, taas kampesin itseni juoksumatolle. Ulos en arvannut lähteä, sillä pelkäsin, että joudun tulemaan kontaten takaisin. Johan siinä naapurit ihmettelisivät.

Olen ehkä onnekas, sillä työssäni tapaan lääkäreitä muutenkin kuin potilaana. Eräässä yhteistyöpalaverissa yksi valkotakkinen pysäytti ja kysyi, mitä oikein könkkäsen. Pienellä äänellä tunnustin, että joku mitätön vaiva taitaa olla, kun paikoillaankaan ei pysty olemaan ja kävelyn kanssa on vähän niin ja näin. Yksi ammattilaisen vilkaisu ja tuomio: hermopinne.

Kerroin lopulta fyssarillekin tekoseni. Hän kysyi, paljonko oikein juoksen. Huijasin, että enpä paljonkaan. Mikä nyt tällä hetkellä pitääkin ihan paikkansa – nyt jalalla ei tosiaankaan juosta.

Kuten tekin siellä netin toisella puolella, myös minä olen lukenut ja kuullut satoja tarinoita ja varoituksen sanoja siitä, että levättävä on silloin kun sattuu. Ihmisen mieli on todella kummallinen; järki häviää täysin, kun tilanne osuu omalle kohdalle. Toiselle on helppo sanoa, että otapa nyt pieni tauko ja tulehduskipulääkettä viikko tai pari. Itselle päivän paussi ja yksi aspiriini tekevät jo tiukkaa. Mutta oppia ikä kaikki, ja tämäkin ehkä taas kasvatti jotain pientä viisauden siementä. Toivottavasti..!

juoksu, Terveys

Hei jee, juoksin seitsemän kilometriä!

Askel tuntui lennokkaalta ja suupielet venyivät korviin. Hyvä fiilikseni kantoi keittiöaskareisiin saakka; yllätin mieheni leipomalla suklaakakun. Minä, jota keittiössä näkee vain harvakseltaan! Päivä oli siis erityisen hyvä, kerta kaikkiaan.

Hyvään tuuleeni oli syytäkin; sitten itsenäisyyspäivän en ole pystynyt juoksemaan ainoatakaan yli kolmen kilometrin juoksulenkkiä. Ja nyt tuntui, kuin olisin lentänyt! Varmaan lensinkin – tossut tuskin koskettivat maata, kun porhalsin innoissani.

Seitsemän kilometriä voi tuntua aika mitättömältä – ainakin jos sitä katsoo juoksua iät ja ajat harrastaneen ihmisen kuplan sisältä. Viimeksi iloitsin samaisesta kilometrimäärästä parikymmentä vuotta ja yhtä monta maratonia sitten; silloin suurena haaveenani oli, että jaksaisin kiertää läheisen järven. Sattumoisin sen pituus oli samaiset seitsemän kilometriä.

Tiedostin katselevani maailmaa juoksukuplani sisältä, kun pikkusiskoni tuossa taannoin whatsappaili ultrajuoksemisesta: ”ajatella, että vuonna 2018 Suomessa oli vähän yli 2000 ultrajuoksijaa. Kun itselle juokseminen on arkikauraa, sitä kai ajattelee, että kaikki ovat ultraajia. Niistä naisia on reilut 700. Ja sä oot yksi niistä!”.

Joulukuun alussa pullahdin ulos kuplastani yhtä näppärästi kuin niskani välilevy. Kipu pakotti myöntämään, että juoksut on ainakin hetkellisesti juostu. Ensimmäisen lääkärin tuomiojulistus veti jalat alta: ei koskaan enää pitkänmatkan juoksuja. Saapa nähdä. Vielä en ole heittänyt pyyhettä kokonaan kehään.

Oman kuplan sisällä näkymä on varsin erilainen kuin jollakulla toisella. Vaikkapa fysioterapeutillani. Kun hän kuntoutuksen edetessä lopulta myöntyi pieniin juoksukokeiluihin ”minuutti juoksua ja viisi kävelyä” -rytmillä, tuijotin häntä epäuskoisena. Mitä tuo ihminen höpisee?

Teipattu selkä auttaa muistamaan lapaluiden oikean asennon.

Kun fyssarini meni toteamaan, että kävely tekisi hyvää, päättelin itsekseni, että kevyt hölkkähän on melkein kuin kävelyä.

Olen joutunut myöntämään, että kuntoutuvan aika on pitkä. Kun kipu iskee, silloin ei auta jääräpäisyys. Monet kerrat juoksu on pitänyt vaihtaa kävelyksi. Ja välillä on täytynyt jättää kävelykin väliin.

Muutaman kilometrin jyystäminen on tuntunut kurjalta. Olen psyykannut itseäni ja vakuutellut, että jokainen juoksuaskel on enemmän kuin nolla – ja parempi sekin siis, kuin ei mitään. Ulos en ole uskaltautunut. Juoksumatto on osoittautunut suoranaiseksi aarteeksi. Olen voinut hölkytellä juuri sen matkan, minkä kipu on sallinut.

Vähitellen kipu on vaimentunut ja juoksumatkat ovat varovaisesti pidentyneet. Nyt alan vähitellen luottaa siihen, että kyllä tämä tästä. Suuria juoksu-unelmia en kuitenkaan uskalla vielä lähteä rakentelemaan. Lappujuoksujen aika tulee sitten joskus, ehkä. Nyt vain nautin jokaisesta askeleesta.

Juoksuhaaste, Tapahtumat, Treenit, Ultra-ajatuksia

Kohti Tukholmaa, osa 2: ensin ultra, sitten mara…??

Ei pitänyt lähteä ensinkään, mutta lähdinpä sittenkin. Vielä eiliseen saakka pisin ikinä juoksemani matka oli maraton. Ja sitten tulinkin juosseeksi kuuden tunnin ultran.

Juoksu osui ihan vaiheessa olevaan maratontreenikauteen. Suunnitelmana oli, että ensin puolikas ja sitten Tukholmaan.

Ensikertalaiselle ultrajuoksu oli huikea kokemus. Olin etukäteen ajatellut, että eihän se nyt ole kuin maraton ja hilppeet päälle. En olisi voinut olla enemmän väärässä.

Kuuden tunnin ultraajat, ne konkarit, vetivät koko kuusituntisen kovaa. Reitillä ei näkynyt yhtään sellaista puolikuntoista laahustajaa, joita maratoneilla on aina.

Itse lähdin matkaan sillä ajatuksella, että lompsuttelen maratonin ja kaikki sen päälle kertyvä on plussaa. Havittelin mielessäni 50 kilometrin rajapyykkiä. Sen saavuttaminen onnistui melkein: oma mittarini näytti saldoksi 52 kilometriä, virallinen mittaus hilkkua vaille 50.

Foreca oli ennustellut jo pitemmän aikaa, että juoksupäivänä paistateltaisiin miltei kesäisissä tunnelmissa. Vaan eipä paistateltukaan. Vaatetukseni oli Forecan ennusteen mukainen: caprit ja ohut paita. Onneksi treenikassin pohjalle oli jäänyt yksi hanskapari ja vanha kulahtanut juoksutakki. Vetäisin ne ylleni – aamu oli nimittäin kolea ja tihkusateinen. Capreilleni en voinut mitään, niillä oli pärjättävä. En ollut hoksannut pakata mukaan edes mitään lämmittävää linimenttiä. Jo alkukilometreillä tunsin, että kylmä otti pahasti pohkeisiin. Riesaksihan se äityi. Jalat olivat jo 15 kilometrin kohdalla kipeämmät kuin ikinä, ja juoksu oli silkkaa taistelua. Juoksin 25 kilometriin saakka, sen jälkeen oli pakko pysähtyä huoltamaan jalkoja. Onneksi treenirepussa oli ikivanha icepower-tuubi. Sain edes pientä helpotusta järkyttäviin kipuihin.

Pari kertaa pysähdyin mutustelemaan eväitäni; paria karjalanpiirakkaa ja kokista. Olin aamulla tuonut oman eväsnyssykkäni huoltopaikalle sen ylimitoitusta nolostellen. Ällistyin, kun huomasin, miten valtavat määrät evästä ja oheistarpeita pöydille kertyi. Muilla näytti olevan myös huoltojoukkoja omasta takaa; tarkkojen suunnitelmien mukaisesti nämä jakelivat omille juoksijoilleen suolatabletteja ja nesteitä. Tunsin olevani liisaihmemaassa.

Hieman ennen kuuden tunnin täyttymistä juoksijoille tuikattiin käteen puupalikat, joissa oli oma juoksunumero. Se oli tarkoitus pudottaa maahan, kun pudotuskäsky huudettiin. ”Huoltojoukokseni” puoli tuntia ennen kisan päättymistä saapunut tyttäreni kertoi, että osa pudotti ja osa jatkoi hölkyttelyään vielä hetken.

Juoksun päätyttyä ihmettelin, tapahtuuko jotain ja jos, niin missä. Muistin lukeneeni, että kaikki saavat osallistujamitalin. Kyselin asiaa kolmelta ystävälliseltä toimitsijalta, joista kukaan ei tiennyt asiasta mitään. Pitsaa sen sijaan tarjosivat kaikki, mikä oli toki mukavaa sekin. Päättelin, että mitskuja ei ole, ja painelin huoltorakennukseen suihkuun. Oli erikoinen, mutta mukava yllätys, että joku oli hetken päästä löytänyt mitalit, ja minä sain omani pukuhuoneessa.

Miten treenasin:

– ultra osui keskelle vaiheessa olevaa maratontreeniä: kaksi kovempaa viikkoa (noin 50 – 60 km/vko), kolmas viikko löysemmin (n. 25 – 30 km/vko).

– ennen ultraa olin juossut neljä pitkää lenkkiä: kolme puolimaratonin mittaista ja yhden kolmen tunnin pituisen lenkin.

Mitä opin:

Ultraajat ovat huikean kovia juoksijoita. Kokemus oli mahtava, ja samalla raju. Lyhyinkään ultra ei ole verrattavissa maratoniin.

Muu elämä, Treenit

Syyshöntsäilyä ja arkiaskeleita

Siskot tuossa jokin aika sitten lähtivät vertailemaan tähän mennessä kertyneitä askelmääriään. Kalifornian auringon alla juoksenteleva sisko arveli saavansa ainakin 500 mailia täyteen ennen vuoden loppua. Toinen sisko laskeskeli yltäneensä nyt kyseisiin lukemiin, siihen sitten kävelylenkit ja muut höntsäilyt päälle.

Mielenkiinnosta kurkistin itsekin oman mittarini antamat tilastotiedot. Kuluvaan juoksuvuoteen on osunut kaikenlaista kremppaa, ja se näkyy kertyneissä kilometreissä. Tuli oikein harmistus pintaan, kun muistui huono juoksukesä mieleen.

Pari päivää sitten juttelin juoksemisesta ja sen mittaamisesta erään seniorimiehen kanssa. Tämä kepein askelin edennyt herra huuteli lenkkipolulla perääni, että kylläpä tyttö nopeasti painelet, hänellä tämä askel on jo näin hidas. Jäin hetkeksi rinnalle rupattelemaan. Konkaria tuntui vähän harmittavan, ettei eteneminen ollut enää samalla tasolla kuin takavuosina. Minä puolestani ajattelin, että olisipa itselläkin askel vielä yhtä vaivaton sitten, kun ikämittarissa on yhtä paljon lukemia kuin tällä herralla. Juostessani mietin, että on tämä ainainen näyttämisen tarve ja mittaamisen pakko vähän hölmöä. Ja samalla huomasin kiristäväni tahtia, ettei juoksukelloni tarvitsisi huudella, että vauhtisi on tavallista hitaampi.

Lokakuuta elettäessä kesän juoksut ovat takana, laskeutuminen peruskuntokauteen aluillaan ja katse tähyilee jo seuraavan kauden juoksutapahtumia. Periaatteessa ainakin voi ottaa vähän rennommin, ilman tavoiteaikoja. Tuossa äskettäin kävimme koirien kanssa kolmen ja puolen tunnin polkuvaelluksella ilman kiirettä ja eväät repussa. Silti otti päähän, että mittari sammui kahden tunnin kohdalla. Eiväthän nämä tilastoni nyt sitten ole ollenkaan oikein, voi pahus.

Muu elämä, Telakalla, Treenit

Kun juoksemattomuus ei ole oma valinta

Niksautin kolmisen viikkoa sitten ristiselkäni pahasti. Perheessämme puuhattiin kovalla tohinalla perhejuhlaa, ja touhukkaana menin nostamaan raskasta kukkaruukkua. Tietenkään en nostanut oikeaoppisesti jalkavoimilla, vaan selällä. Siinäpä se sitten.

Kun selkäkipu saa näkemään tähtiä ja jalat valahtavat alta, silloin ei ole asiaa juoksupoluille. Onneksi tätä ei tapahdu minulle kovin usein, viimeisimmästä kerrasta on jo monta vuotta. Selässäni on diagnoisoidusti alimman nikaman alenema ja kaikenlaista muutakin häikkää, mikä pitäisi muistaa ottaa huomioon. En kuitenkaan muista. Silloin kun selkä tuntuu hyvältä, porhallan sata lasissa. Vasta pysäyttävä kipu on riittävä muistutus asiasta.

Kolmatta viikkoa jatkunut pakkotauko juoksemisesta on ottanut päähän. Monelle selkävaivojen kanssa kipuilevalle juokseminen on myrkyistä pahinta. Koska oma kipuni ei ole juoksemisen aiheuttamaa, lenkkeily itse asiassa tekee selälleni hyvää. Normaalitilanteessa selkäni nimittäin alkaa huomautella kiputuntemuksin, jos olen juoksematta muutaman päivän perätysten. Tiedän, että monella muulla tilanne on paljon hankalampi – ymmärrän olevani onnekas, kun pystyn juoksemaan ja tekemään ihan tavallisia asioita. Paitsi etten saisi nostella painavia kukkaruukkuja…

Sain siskoltani (Katjatherunner) lainaksi Tarja Virolaisen kirjan Juoksijan sielu. Selkääni leputellessani lueskelin muutaman ensimmäisen sivun, ja sen jälkeen kirja jäi hyllyn päälle. Ei siksi, että se ei olisi kiehtova ja hyvä – varmasti on. En vain pystynyt lukemaan toisen juoksuilosta ja nautinnosta. Kateellisuuden huipentuma!

juoksutauko

Loukkaantumisia tulee juoksijalle vääjäämättä. Minullekin niitä on tullut enemmän ja vähemmän. Vasen polveni on kertaalleen operoitu, toinen olkapääni leikattu ja kerran jouduin parin kuukauden liikuntakieltoon sydämen rytmihäiriöiden vuoksi. Pakolliset tauot opettavat kiitollisuutta terveistä päivistä ja kantavista jaloista. Liikuntatauon jälkeen nautinto on sanoin kuvaamaton, kun kroppa tuntuu taas vahvalta.

Pari päivää sitten uskaltauduin juoksulenkille ensimmäistä kertaa lähes kolmeen viikkoon. Juoksuaskel oli varovainen ja etenin matalilla askelilla. Varoin äkkinäisiä liikkeitä ja hilputtelin hitaasti. Tuntui mukavalta olla taas jalkojen vietävänä! Tänään porhalsin jo vähän uskaliaammin. Pari kivaa juoksutapahtumaa livahtaa nyt selkäkipuilun vuoksi sivu suun, mutta onneksi on paljon myös niitä, joihin pääsen mukaan. Eiköhän tästä vielä kiva kesä koittane!

Ja se Virolaisen kirja… se on nyt melkein ahmittu kannesta kanteen. Kun sain ravisteltua pois enimmät itsesäälin ja kateellisuuden ryöpsähdykset, kirja suorastaan imaisi mukaansa!