mieli, Muu elämä

No mitä siitä nyt sitten ihmisetkin ajattelee…

Kun pikkusisko Sirpa tuossa taannoin kirjoitti ulkosuomalaisen silmin suomalaisten tervehtimiskulttuurista, pysähdyin miettimään, miten paljon meidän itse kunkin tekemisiä rajoittaa se, mitä toiset meistä ajattelevat. Tai mitä arvelemme toisten meistä ajattelevan.

Häpeileviä hiekkahemmoja Barcelonan hiekkarannalla – silloin kun vielä matkusteltiin…

Minulla on melko vakiintunut tapa juosta tietty lenkki sunnuntaisin. Eräällä ikääntyneemmällä setäihmisellä näyttää olevan sama tapa; kohtaamme lähes joka sunnuntai ensin yhdessä kohtaa ja sitten vielä lenkin loppuvaiheella toistamiseen. Tervehdimme nykyisin maltillisella kädenheilautuksella. Mutta kun osumme lähikauppaan samaan aikaan, kummankin katse kääntyy pälyilemään seinänvierustoja. Olemme lenkkituttuja, emme kauppatuttuja. Eihän sitä nyt kaikkia moikata. Mitä siitä ihmisetkin ajattelisivat.

Tosi kauan sitten luin Sarah Knightin teoksen, jossa opastettiin vähät välittämään asioista, jotka eivät tuota itselle iloa. En oikein tiedä, tykkäsinkö kirjasta. Aina ei voi olla välittämättä. Eikä se ole aina kohteliastakaan. Ajatellaan nyt vaikkapa tilannetta, että jonkun kanssakulkijan jokin ominaisuus ärsyttää. Et voi mennä sanomaan, että ärsytät. Mitä siitä nyt ihmisetkin ajattelisivat?

Kirja muistui mieleen, kun pohdin, jaksanko lähteä lenkille. Ei huvittanut. Aurinko paistoi, oli vapaapäivä. Mitä parhain lenkkisää. Tuntui kuitenkin, että tänään askel olisi tahmea. Laahustaisin hitaasti ja työläästi. Mitä siitä nyt ihmisetkin ajattelisivat?

Lähdin kuitenkin, sillä ajatus juoksun jälkeisestä endorfiinihuumasta voitti. Ja hyvä niin, sillä askel ei sitten kuitenkaan ollut tahmea. En laahustanut, eikä tarvinnut miettiä, mitä ihmiset siitä olisivat ajatelleet. Lenkillä vastaantulijoita moikkaillessa tuli kuitenkin mieleen, että mitähän nuokin minusta ajattelevat?

Ajattelevatkohan, että kylläpäs tytöllä askel lentää. Tai että onpas mukavaa, että joku on lähtenyt juoksemaan. Tai että mitäs me ulkoilijat. Vai ajattelevatko, että tuokin ikääntyvä leidi tuossa, vielä viitsiikin.

Äidin kanssa jutellessa tuossa taannoin heitin puolivillaisesti ilmaan, että pitäisiköhän vaihtaa työpaikkaa. Todettakoon, että siihen ei ole mitään erityistä syytä, kunhan nyt tuli tuollainenkin lausahdus ääneen heitettyä. Äiti totesi, että mitä sinä hyvä ihminen tuollaista, tuossa iässä. Mitä siitä nyt ihmisetkin ajattelisivat.

ARGH! Ärsytät!

Filosofi Esa Saarinen jäi ihan vastikään eläkkeelle professorin virastaan. Hänen jäähyväisluentonsa tuli suorana lähetyksenä netissä – se kesti kolme tuntia, enkä liikahtanut hetkeksikään. Saarinen puhui ajattelusta, tai ajattelun ajattelusta, tai ajattelun ajattelun ajattelusta. Filosofit, tiedättehän. Mutta oli siinä ihan ajatuksentynkääkin, näin tavallisen taapertajankin näkövinkkelistä. Ajattele, mitä ajattelet.

Perjantaisin tulee helposti ostettua kotiin jotain hyvää. Palkkioksi raskasta arjesta. Kun Saarisen innoittamana pysähdyin ajattelemaan ajatteluani, huomasin, että piilotan ostoskassiin alimmaiseksi ne viikonlopun hyvät – päällimmäiseksi asettelen lehtisalaatit ja parsakaalit, jotta ne näkyvät kanssaihmisille. Terveellisiä ostoksia tässä vain. Sipsipussi piiloon – mitä siitä nyt ihmisetkin ajattelisivat.

Mutta siitä tervehtimisestä, josta siskokin kirjoitti. Entä jos mokaa – tervehtii ensin, ja sitten toinen ei tervehdikään? Tai jos hätäpäissään tekee virhetulkinnan – luulee, että toinen tervehtii, mutta tämä nostaakin vain kättään kohentaakseen pipoaan? Ja itse olet jo innokkaana heilauttanut moikat. Voi itku, mitä ihmisetkin tästä nyt ajattelevat.

Sarah Knight kehottaa antamaan piupaut tuntemattomien tyyppien ajatuksille. Loppujen lopuksihan ei voi tietää, ajattelevatko ihmiset siten miten itse luulee heidän ajattelevan. Saattaahan olla niinkin, että itse vain ajattelee muiden ajattelevan.

Tänäänkin on upea aurinkoinen päivä. Mitä parhaimmat puitteet hyvän tuulen juoksulenkille. Juoksuvaatekoppaa penkoessani käsiin osuvat huikean punaiset juoksutrikoot, joiden olemassaoloa en muistanutkaan. Vetäisen ne jalkaani ja porhallan ovesta ulos. Viime hetkillä käännyn takaisin ja vaihdan jalkoihin ne tutut mustat. Mitä ihmisetkin nyt ajattelisivat.

Arkiliikunta, mieli, Terveys

Hermopinne, pentele!

Lähipiirini tietää, että minulla on korkea kipukynnys, mutta varsin alhainen kitinäkynnys. Niinpä kitisin jo kohtuullisesti siinä vaiheessa, kun vaiva ei ollut vielä kummoinenkaan. Pientä jomotusta tuntui oikean pohkeen sisälihaksen tietämillä. Sellainen aika täsmällinen kipukohta, joka tuli ja meni. Sen verran se kuitenkin jomotteli, että ymmärsin pitää juoksemisesta lepopäiviä silloin tällöin. Elettiin kesäkuun loppua.

Heinäkuussa kitinäni yltyi ja kipukin alkoi ihan tosissaan haitata arkea. Ei pelkästään juoksemista, vaan kävelyäkin. Puolisoni alkoi selvästi ärsyyntyä voimistuvasta kitisemisestäni ja patisteli lääkärin pakeille. Sitkeästi venyttelin ja jumppasin – sillähän se lähtee, millä on tullutkin.

Google tietää kaiken, ja sieltä sitten iltojeni iloksi etsiskelin diagnoosia. Säikähdin toden teolla, kun kaikki oireet alkoivat viitata verisuonitukokseen. Suvussa on vahva rasite tällä saralla, ja päättelin olevani pian keuhkoveritulpassa. Tuo säikähdys sai lopultakin minut liikkeelle ja varaamaan aikaa lääkäriasemalta.

Mutta ei ollut veritulppaa eikä tukoksia. Tuli kuitenkin lähete fyssarille, joka tutkaili ja pähkäili. Antoi lisää jumppaohjeita ja kehotti venyttelemään. Sanoi, että liikkeessä kannattaa olla, makoilu on pahaksi. Tunnin kävely päivittäin tekee hyvää. Tulkitsin, että kevyt hölkkä on sama kuin kävely, ja aspiriinin voimalla kipsuttelin juoksumatolla. Matkat lyhenivät olemattomiksi – kolmekin kilometriä oli jo saavutus. Jalka tuntui sen verran epävarmalta, että laitoin varmuuden vuoksi turvaklipsun rinnuksiini – ajattelin, että jos kempsahdan ketoon ja jään puolitajuttomana matolle, saan makoilla käynnissä olevan laitteen päällä hyvän tovin, ennen kuin kukaan tulee kotiin pelastamaan. Varauduin siis hyvin, kuten huomaatte. Onnittelin itseäni järkevyydestäni.

Mutta näin jälkikäteen ajatellen järki taisi olla aika kaukana. Ei se aspiriini tässä nyt kovin paljon auttanut, kun kävelykin alkoi olla hankalaa. Pidin päivän tai kaksi juoksutaukoa ja aina kun jalka alkoi kantamaan, taas kampesin itseni juoksumatolle. Ulos en arvannut lähteä, sillä pelkäsin, että joudun tulemaan kontaten takaisin. Johan siinä naapurit ihmettelisivät.

Olen ehkä onnekas, sillä työssäni tapaan lääkäreitä muutenkin kuin potilaana. Eräässä yhteistyöpalaverissa yksi valkotakkinen pysäytti ja kysyi, mitä oikein könkkäsen. Pienellä äänellä tunnustin, että joku mitätön vaiva taitaa olla, kun paikoillaankaan ei pysty olemaan ja kävelyn kanssa on vähän niin ja näin. Yksi ammattilaisen vilkaisu ja tuomio: hermopinne.

Kerroin lopulta fyssarillekin tekoseni. Hän kysyi, paljonko oikein juoksen. Huijasin, että enpä paljonkaan. Mikä nyt tällä hetkellä pitääkin ihan paikkansa – nyt jalalla ei tosiaankaan juosta.

Kuten tekin siellä netin toisella puolella, myös minä olen lukenut ja kuullut satoja tarinoita ja varoituksen sanoja siitä, että levättävä on silloin kun sattuu. Ihmisen mieli on todella kummallinen; järki häviää täysin, kun tilanne osuu omalle kohdalle. Toiselle on helppo sanoa, että otapa nyt pieni tauko ja tulehduskipulääkettä viikko tai pari. Itselle päivän paussi ja yksi aspiriini tekevät jo tiukkaa. Mutta oppia ikä kaikki, ja tämäkin ehkä taas kasvatti jotain pientä viisauden siementä. Toivottavasti..!

#ravinto, Arkiliikunta, kesä, mieli, Muu elämä, painonhallinta, Terveys

Mukavaa arkea!

Amerikkaan kotiutunut siskoni Sirpa(therunner) jaksaa ihmetellä eurooppalaisittain pitkiä kesälomiamme. Tuolla suuressa maailmassa lomailua ei juuri tunneta – muutama vapaapäivä vuodessa on jo ylellisyyttä.

Mutta kyllä melankolinen kansa lomansa tarvitsee. Hektisten työkuukausien jäkeen epäsosiaalinen elämä on nautinto. Rentoudumme, kun saamme oikein luvan kanssa erakoitua ja vetäytyä metsien suojiin. Saunat lämpiävät ja valoisat kesäyöt hellivät mieltä. Kesäparrat kasvavat ja meikkipussit odottelevat syksyä kaappien perukoilla.

Kun ihmisten ilmoille elokuussa kömpivä kansa on akkunsa ladannut, uusi uljas elämä kutsuu. Saunajuomat ovat jättäneet jälkensä ja päättäväisinä suuntaamme uuteen ryhdikkääseen arkeen. Ja mehän ryhdistäydymme, hinnalla millä hyvänsä. Ainakin hetkeksi. Mutta helppoa se ei ole, emmekä itse sitä ainakaan yhtään helpommaksi tee!

Somessa kyselemme huolestuneina, miten näistä kesäkiloista oikein pääsee. Kurinalaisesti intoudumme tempomaan tiukkoja ketodieettejä ja ”kevennämme”. Otsa kurtussa tutkimme kaloritaulukoita ja päätämme, että nyt tämä toimii.

Olen jotenkin surumielisenä lukenut näitä terveelliseen elämän tavoittelun somekeskusteluja. Jos joku erehtyy kysymään ”typeriä”, vastaukseksi saa täyslaidallisen välittömästi. Somessa on niin helppoa äyskähdellä ja ärhennellä. Mitäs kyselet, tee kuten minä. Ja kuitenkin jokainen tiedämme sen, että kaikki konstit eivät sovi kaikille. Jos yksi nauttii paastoamisesta tai vähähiilarisesta elämästä, toiselle ne eivät välttämättä sovi mitenkään.

Luin vähän aikaa sitten artikkelin mukavuudesta. Siitä, miten tutkijoiden mukaan mukavuus vaikuttaa ihmisen fyysiseen ja henkiseen hyvinvointiin. Se puolestaan heijastuu positiivisesti esimerkiksi sairauspoissaoloihin ja yleiseen tyytyväisyyteen. Mukavuus liitetään tässä ajattelussa empaattisuuteen – siihen, että haluamme yhteistä hyvää, emme ilkeile emmekä öykkäröi. Edes somessa.

Pieni mukavuuden ele omaa itseäkin kohtaan voisi tehdä joskus hyvää. Hampaat irvessä treenaaminen tai viikkokausien kaalisoppadieetti eivät kovin lempeiltä kuulosta. Tuntuu, että olemme ajoittain aika julmia omaa kehoamme kohtaan. On vähän hassua, että emme tunnista niitä asioita, jotka ovat itsellemme hyväksi. Jokainen kuitenkin itse tietää parhaiten, mitkä asiat ovat niitä, jotka saavat voimaan hyvin. Ja senkin kaikki tiedämme, että ystävällisyys omaa itseä kohtaan saisi meidät vieläpä näyttäytymään mukavampina myös kanssaihmisille. Ja kaiken kukkuraksi terveyskin kohenisi; hyvä mieli hellii koko kroppaa eikä verenpainekaan pompsahtele.

Mukavuustutkimukseen tutustuessani oivalsin (jälleen kerran), että suhtautuminen omaan itseen on avain hyvän elämän rakentamiseen. Hyvänä muistutuksena tuli sekin, että arkipäivän asenteilla on väliä: lähdenkö uuteen päivään äykkäpäisenä murjottaen, vai onnistuisinko näkemään synkkien pilvien raoista jotakin hyvää? Koko elämää ei tietenkään voi kerralla toisenlaiseksi muuttaa ja välillä vain on niitä kettumaisempia päiviä. Mutta totta on, että omien suupielten asento vaikuttaa yllättävän paljon siihen, tuntuuko huominen valoisalta vaiko tylsältä ja merkityksettömältä. Kirjailija Suvi Bowellania siteeraten: ”elämä voi muuttua kummasti helpommaksi, kun emme enää ole itse itsemme jarruina”.

Hei kaiffa! Kiva kohdata, vaikka vähän olet erilainen ♡