Nyt se iski. Kurkkukipu. Lähdenkö töistä kotiin? Jätänkö illan lenkin väliin? Onkohan kurkkuni varmasti kipeä, vai kuvittelenko vain, kun joka tuutti ja media on täynnä yhtä ja samaa – koronaa.
Mutta niin se flunssa iski. Kurkkuun pisti ja poskiin sattui. Nuhasta ei ollut tietoakaan. Välillä päätä särki. Ruoka ei maistunut. Olo oli voimaton ja väsytti.
Osa perheenjäsenistä yski. Yksittäistä kuivaa köhää tai satunnaisia puuskia. Itsellä kurkunpäätä vain kutitti. Oireet heilahtelivat. Toisena hetkenä tunsin itseni täysin terveeksi. Ehkä illalla voisi sittenkin tehdä lenkin. Varttia myöhemmin ajatuskin tuntui typerältä; olin kipeämpi kuin aikoihin!
Joinakin päivinä kyseenalaistin koko taudin. Ehkä tämä onkin allergiaa, vaikka perheenjäsenen olikin todettu kantavan virusflunssaa. Silmiä kutitti. Teki mieli tunkea rystyset silmäluomiin ja hinkata kunnolla. Välillä pahoinvointiaalto pyyhkäisi ylitse, toisinaan pyörrytti.
Iltaisin paleli. Aika kului sohvalla villasukat jalassa, vilttiä päälle nykien ja Netflix-jaksoja toinen toisensa perään tuijotellen. Saisikohan sokeilla-deiteillä olleet toisensa ja selviäisikö rikossarjan murhaaja kenties jo tänään?
Pyörittyään aikansa kurkussa ja nielussa virus jatkoi matkaansa alemmas hengitysteihin. Keuhkotuntemukset lisääntyivät. Oli kuin keuhkojen sisäpinnalle olisi valeltu hienoisesti syövyttävää happoa. Nukkuminen ja telkkarin katselu tuntuivat luontuvan parhaiten vatsallaan.
Sitten alkoivat neljä päivää yhtäjaksoisesti kestäneet, astmakohtaus-tyyppiset oireet. Hengittäminen oli hankalaa.
Olin jo joitakin päiviä aiemmin saanut yksittäisen astmakohtauksen. Olimme tehneet ihanan reippailun metsikössä aikaisin aamusta. Kohtaus iski illasta.
Astmapiippu ei ollut käden ulottuvilla. Makasin kyljelläni sohvalla. Rauhoitin mieltä ja hengittelin. Puuskutin ulos, jotta ilma virtaisi helpommin sisälle. Sama, kuin joskus maratonilla – voimakkaampia uloshengityksiä seuraa vahvempia sisäänhengityksiä. Auttaa, kun luottaa tilanteen menevän ohi, eikä hermostu.
Torstaina pahin vaihe flunssasta iski. Hengittäessä ei happea saanut vedettyä sisään. Auoin lähes epätoivoisena suutani, kuin ahven kuivalla maalla. Kun lopulta onnistuin vetämään ilmaa sisääni, sattui sekin. Syke hakkasi. Lepopulssi kolmen tunnin makaamisen jälkeen näytti vaakatasossa sataa. Pelkäsin hetken, että jos tämä pahenisi, sydämeni pettäisi. Yksinkertaisesti kuolisin.
Seuraavana aamuna silmät avatessani ajattelin hengittäväni! Iloitsin olevani elossa! Keuhkoihin sattui. Ihan kuin ne olisivat olleet moukaroinnin kohteena ollut yöllinen sotatanner. Tuntui, kuin rintalastan päälle olisi viritetty rautapanssari ja että osa keuhkoistani olisi joidenkin sinne kuulumattomien möhkäleiden valloittama.
Ulkoilman hengittäminen teki pahaa. Kurkunpää turposi ja nielu täyttyi limasta. Aivastelin! Pärskin viruspartikkeleja ulos elimistöstäni yksi toisensa jälkeen. Ajattelin viruksen tulevan tiensä päähän, kun se pyrki löytämään seuraavan uhrinsa.
Oireet jatkuivat vielä joitakin päiviä. Lihaksia ja niveliä kolotti. Hetken tuntui, että tauti alkaisi uudestaan. Lopulta oireet hellittivät. Tauti, joka tuntui alkaneen pikakelauksella, oli runnonut 18 pitkää vuorokautta kehoani. Se teki minusta vain paranemista toivovan odottajan.
Kaksi päivää oireiden ja lämmön nousun kadottua, hitaastikin kävellessä, puuskutin. Urheilukellon sykekäyrä nousi punaiselle. Neljäntenä päivänä kävelin rauhallisesti metsässä poikani kanssa ja viidentenä päivänä uskalsin vihdoin ottaa koirani kanssa muutaman juoksuaskeleen.
Koronaa tai ei, sairastaminen tekee nöyräksi. Se muistuttaa, miten heikko ja haavoittuva kehomme on, ja miten merkittävää on pitää fyysisestä kunnostaan liikkumalla huolta. Luonnollisesti se myös muistuttaa, mitkä asiat elämässä ovat tärkeitä ja mitä asioita terveenä ollessa kannattaa arvostaa ja vaalia.
Juoksusiskot® - The Running Trio 
1 vastaus artikkeliin “Kun virusflunssa kaatoi minut viikoiksi petiin”