kesä, mieli, Terveys, Treenit

Kun allergia vie taas hetkeksi voiton

On keväitä, jolloin lähestyvän kesän puhkeaminen kasvillisuusloistoon ei juurikaan häiritse. Korkeintaan paju ja pähkinä hieman kiusaa. Sitten on näitä toisia keväitä ja kesän alkuja, jotka saavat todella hiljentämään juoksutahtia.

Tämä vuosi on meille allergikoille erityisen vaikea. Kevään nopea lämpö-aalto sai useammat kasvit puhkeamaan esiin samaan aikaan ja männyn joka viides vuosi esiintyvä huippujakso osuu sopivasti samaan vuoteen.

Oireita riittää. Kurkku tuntuu siltä, kun siellä olisi tikkuja, silmät vetistävät ja luomet turpoavat. On vaikeampi hengittää. Siitepölyä on kaikkialla.

Itsellä sisäkorva tukkeutui ja tulehtui. Kuulo on hetken heikompi. Kun viikkoa ennen allergiaoireita juoksin kevyen 20 kilometrin lenkin, en seuraavalla viikolla halunnut juosta viittä kilometriä pidempää matkaa.

Juoksut vaihtuvatkin itsellä hetkeksi kävelyyn tai pyöräilyyn. Liikkuminen virkistää, vaikka ulkona oireet pahenevat. Oloa helpottaa, jos välillä sataa tai pääsee oleskelemaan merelle. Veneen kannella keikkuessa silmät valuvat vettä korkeintaan ilosta.

Mutta onneksi tämäkin menee pian ohi, ja siihen asti on vain käytettävä apuna hieman troppeja.

Muu elämä, Terveys

Kun virusflunssa kaatoi minut viikoiksi petiin

Nyt se iski. Kurkkukipu. Lähdenkö töistä kotiin? Jätänkö illan lenkin väliin? Onkohan kurkkuni varmasti kipeä, vai kuvittelenko vain, kun joka tuutti ja media on täynnä yhtä ja samaa – koronaa.

Mutta niin se flunssa iski. Kurkkuun pisti ja poskiin sattui. Nuhasta ei ollut tietoakaan. Välillä päätä särki. Ruoka ei maistunut. Olo oli voimaton ja väsytti.

Osa perheenjäsenistä yski. Yksittäistä kuivaa köhää tai satunnaisia puuskia. Itsellä kurkunpäätä vain kutitti. Oireet heilahtelivat. Toisena hetkenä tunsin itseni täysin terveeksi. Ehkä illalla voisi sittenkin tehdä lenkin. Varttia myöhemmin ajatuskin tuntui typerältä; olin kipeämpi kuin aikoihin!

Joinakin päivinä kyseenalaistin koko taudin. Ehkä tämä onkin allergiaa, vaikka perheenjäsenen olikin todettu kantavan virusflunssaa. Silmiä kutitti. Teki mieli tunkea rystyset silmäluomiin ja hinkata kunnolla. Välillä pahoinvointiaalto pyyhkäisi ylitse, toisinaan pyörrytti.

Iltaisin paleli. Aika kului sohvalla villasukat jalassa, vilttiä päälle nykien ja Netflix-jaksoja toinen toisensa perään tuijotellen. Saisikohan sokeilla-deiteillä olleet toisensa ja selviäisikö rikossarjan murhaaja kenties jo tänään?

Karkkia kului

Pyörittyään aikansa kurkussa ja nielussa virus jatkoi matkaansa alemmas hengitysteihin. Keuhkotuntemukset lisääntyivät. Oli kuin keuhkojen sisäpinnalle olisi valeltu hienoisesti syövyttävää happoa. Nukkuminen ja telkkarin katselu tuntuivat luontuvan parhaiten vatsallaan.

Sitten alkoivat neljä päivää yhtäjaksoisesti kestäneet, astmakohtaus-tyyppiset oireet. Hengittäminen oli hankalaa.

Olin jo joitakin päiviä aiemmin saanut yksittäisen astmakohtauksen. Olimme tehneet ihanan reippailun metsikössä aikaisin aamusta. Kohtaus iski illasta.

Astmapiippu ei ollut käden ulottuvilla. Makasin kyljelläni sohvalla. Rauhoitin mieltä ja hengittelin. Puuskutin ulos, jotta ilma virtaisi helpommin sisälle. Sama, kuin joskus maratonilla – voimakkaampia uloshengityksiä seuraa vahvempia sisäänhengityksiä. Auttaa, kun luottaa tilanteen menevän ohi, eikä hermostu.

Torstaina pahin vaihe flunssasta iski. Hengittäessä ei happea saanut vedettyä sisään. Auoin lähes epätoivoisena suutani, kuin ahven kuivalla maalla. Kun lopulta onnistuin vetämään ilmaa sisääni, sattui sekin. Syke hakkasi. Lepopulssi kolmen tunnin makaamisen jälkeen näytti vaakatasossa sataa. Pelkäsin hetken, että jos tämä pahenisi, sydämeni pettäisi. Yksinkertaisesti kuolisin.

Seuraavana aamuna silmät avatessani ajattelin hengittäväni! Iloitsin olevani elossa! Keuhkoihin sattui. Ihan kuin ne olisivat olleet moukaroinnin kohteena ollut yöllinen sotatanner. Tuntui, kuin rintalastan päälle olisi viritetty rautapanssari ja että osa keuhkoistani olisi joidenkin sinne kuulumattomien möhkäleiden valloittama.

Ulkoilman hengittäminen teki pahaa. Kurkunpää turposi ja nielu täyttyi limasta. Aivastelin! Pärskin viruspartikkeleja ulos elimistöstäni yksi toisensa jälkeen. Ajattelin viruksen tulevan tiensä päähän, kun se pyrki löytämään seuraavan uhrinsa.

Oireet jatkuivat vielä joitakin päiviä. Lihaksia ja niveliä kolotti. Hetken tuntui, että tauti alkaisi uudestaan. Lopulta oireet hellittivät. Tauti, joka tuntui alkaneen pikakelauksella, oli runnonut 18 pitkää vuorokautta kehoani. Se teki minusta vain paranemista toivovan odottajan.

Kaksi päivää oireiden ja lämmön nousun kadottua, hitaastikin kävellessä, puuskutin. Urheilukellon sykekäyrä nousi punaiselle. Neljäntenä päivänä kävelin rauhallisesti metsässä poikani kanssa ja viidentenä päivänä uskalsin vihdoin ottaa koirani kanssa muutaman juoksuaskeleen.

Koronaa tai ei, sairastaminen tekee nöyräksi. Se muistuttaa, miten heikko ja haavoittuva kehomme on, ja miten merkittävää on pitää fyysisestä kunnostaan liikkumalla huolta. Luonnollisesti se myös muistuttaa, mitkä asiat elämässä ovat tärkeitä ja mitä asioita terveenä ollessa kannattaa arvostaa ja vaalia.

Muu elämä

Juoksu, kun henki ei kulje

Joka kevät se tapahtuu. Edellisenä päivänä olet lenkkeillyt suu messingillä, mutta sitten juoksu ei vain kulje. Mietit syyksi mahdollisesti orastavaa kevätflunssaa.

Olet herännyt aamulla siihen tunteeseen, että silmäluomiisi on yöllä tungettu pieniä tikkuja. Ja kun kampeat itsesi kylpyhuoneen peilin eteen, tuijottavat sinua takaisin punaisen verestävät valkuaiset ja luomet ovat turvonneet melkein kiinni.

Hetken aikaa pohdit onko tullut syötyä jotain suolaista, mikä selvittäisi turvotuksen. Ihmettelet myös tuliko illalla sittenkin valvottua liian myöhään. Kurkkua karhistaa ja silmistä valuu vesi. Nenäkin on tukkoinen.

Silloin ajatus hiipii jostain aivojen kätköistä tajuntaan. Allergia! Kevät! Ne hemmetin pajut ja pähkinät! Ja orastava heinä.

Tässäpä näitä taas rehoittaa!!

Joinakin vuosina oireista selviää helposti. Toisinaan tuntuu, että mikään ei auta. Niinpä nytkin kaivan kaapin pohjilta silmätippoja esiin. Vilkaisen päiväysten menneen vanhaksi 2002. Pohdin, kummasta hyödyn enemmän. Siitä, että jätän tipat laittamatta vai siitä, että tunkisin mikromuovia mahdollisesti jo sisältäviä tai tehottomia tippoja silmiini?

Päätän pelastaa oloni tipoilla, mutta samalla kiellän lasta laittamasta samoja tippoja silmiinsä. Lupaan ajella töiden jälkeen apteekin kautta, mutta muistan hoitaa asian vasta viikon päästä. Lenkeillä menen suosiolla hitaammin.

Oireet ilmaantuvat ja katoavat aina yhtä varmasti, kuin nämä tienvarteen ilmestyvät sirkusmainokset.