#korona, mieli, perhe, Terveys

Toivon…

Covid-19 alkaa tulla jo korvista! Huomaan, että en pitkään flunssailtuani jaksaisi seurata uutisointia sairastumisista tai lukea haastatteluja julkkisten parantumisista. En haluaisi nähdä kuvia ruumiskonteista ja joukkohaudoista tai lukea pelon ruokkimaa syyttelyä tai raivoa siitä saako ladulla hiihtää vai ei.

Ei mua, vaan sua varten.

En yritä kieltää ympärillä vellovaa kriisiä, mutta haluan välillä ajatella jotain muuta. Eikä se tarkoita ettenkö piittaisi tai välittäisi. Päinvastoin, ymmärrän hyvin, että moni tulee sairastamaan koronaviruksen ja osalla tilanne voi mennä hyvinkin vakavaksi. Myös läheisilläni.

Haluan kuitenkin säilyttää optimismin ja löytää tästäkin hetkestä hyvää. Arvostaa perheelleni langetettua yhteistä aikaa. Ulkoilla. Fillaroida. Lenkittää koiraa. Nauttia ja hakea kaaokseen harmoniaa luonnosta. Heti kun voin.

Metsistä löytyy reippailutilaa, rannalta lokkeja.

Toivon kuitenkin, ettei kukaan vähättelisi tautia. Kuvittelisi olevansa immuuni tai kuolematon.

Toivon, että voisimme luottavaisin mielin liikkua ulkona. Ettei kukaan lähtisi lenkille väsyneenä ja kun kurkussa on vain aavistus orastavasta flunssasta.

Toivon, ettei myöskään tervehdyttyä hätäiltäisi haalimaan kilometrejä, vaan maltettaisiin rauhassa toipua.

Ja toivon, että kunnioitamme toisiamme pitämällä myös aivan terveinä sen parin metrin turvavälin myös reippaillessa. Sillä sekä sinä että minä voimme olla toisillemme se kohtalokas, ohi juokseva taudintartuttaja. Se, joka sen toisen takia menettää itsensä, läheisensä tai rakkaansa virukselle.

Muu elämä, Terveys

Kun virusflunssa kaatoi minut viikoiksi petiin

Nyt se iski. Kurkkukipu. Lähdenkö töistä kotiin? Jätänkö illan lenkin väliin? Onkohan kurkkuni varmasti kipeä, vai kuvittelenko vain, kun joka tuutti ja media on täynnä yhtä ja samaa – koronaa.

Mutta niin se flunssa iski. Kurkkuun pisti ja poskiin sattui. Nuhasta ei ollut tietoakaan. Välillä päätä särki. Ruoka ei maistunut. Olo oli voimaton ja väsytti.

Osa perheenjäsenistä yski. Yksittäistä kuivaa köhää tai satunnaisia puuskia. Itsellä kurkunpäätä vain kutitti. Oireet heilahtelivat. Toisena hetkenä tunsin itseni täysin terveeksi. Ehkä illalla voisi sittenkin tehdä lenkin. Varttia myöhemmin ajatuskin tuntui typerältä; olin kipeämpi kuin aikoihin!

Joinakin päivinä kyseenalaistin koko taudin. Ehkä tämä onkin allergiaa, vaikka perheenjäsenen olikin todettu kantavan virusflunssaa. Silmiä kutitti. Teki mieli tunkea rystyset silmäluomiin ja hinkata kunnolla. Välillä pahoinvointiaalto pyyhkäisi ylitse, toisinaan pyörrytti.

Iltaisin paleli. Aika kului sohvalla villasukat jalassa, vilttiä päälle nykien ja Netflix-jaksoja toinen toisensa perään tuijotellen. Saisikohan sokeilla-deiteillä olleet toisensa ja selviäisikö rikossarjan murhaaja kenties jo tänään?

Karkkia kului

Pyörittyään aikansa kurkussa ja nielussa virus jatkoi matkaansa alemmas hengitysteihin. Keuhkotuntemukset lisääntyivät. Oli kuin keuhkojen sisäpinnalle olisi valeltu hienoisesti syövyttävää happoa. Nukkuminen ja telkkarin katselu tuntuivat luontuvan parhaiten vatsallaan.

Sitten alkoivat neljä päivää yhtäjaksoisesti kestäneet, astmakohtaus-tyyppiset oireet. Hengittäminen oli hankalaa.

Olin jo joitakin päiviä aiemmin saanut yksittäisen astmakohtauksen. Olimme tehneet ihanan reippailun metsikössä aikaisin aamusta. Kohtaus iski illasta.

Astmapiippu ei ollut käden ulottuvilla. Makasin kyljelläni sohvalla. Rauhoitin mieltä ja hengittelin. Puuskutin ulos, jotta ilma virtaisi helpommin sisälle. Sama, kuin joskus maratonilla – voimakkaampia uloshengityksiä seuraa vahvempia sisäänhengityksiä. Auttaa, kun luottaa tilanteen menevän ohi, eikä hermostu.

Torstaina pahin vaihe flunssasta iski. Hengittäessä ei happea saanut vedettyä sisään. Auoin lähes epätoivoisena suutani, kuin ahven kuivalla maalla. Kun lopulta onnistuin vetämään ilmaa sisääni, sattui sekin. Syke hakkasi. Lepopulssi kolmen tunnin makaamisen jälkeen näytti vaakatasossa sataa. Pelkäsin hetken, että jos tämä pahenisi, sydämeni pettäisi. Yksinkertaisesti kuolisin.

Seuraavana aamuna silmät avatessani ajattelin hengittäväni! Iloitsin olevani elossa! Keuhkoihin sattui. Ihan kuin ne olisivat olleet moukaroinnin kohteena ollut yöllinen sotatanner. Tuntui, kuin rintalastan päälle olisi viritetty rautapanssari ja että osa keuhkoistani olisi joidenkin sinne kuulumattomien möhkäleiden valloittama.

Ulkoilman hengittäminen teki pahaa. Kurkunpää turposi ja nielu täyttyi limasta. Aivastelin! Pärskin viruspartikkeleja ulos elimistöstäni yksi toisensa jälkeen. Ajattelin viruksen tulevan tiensä päähän, kun se pyrki löytämään seuraavan uhrinsa.

Oireet jatkuivat vielä joitakin päiviä. Lihaksia ja niveliä kolotti. Hetken tuntui, että tauti alkaisi uudestaan. Lopulta oireet hellittivät. Tauti, joka tuntui alkaneen pikakelauksella, oli runnonut 18 pitkää vuorokautta kehoani. Se teki minusta vain paranemista toivovan odottajan.

Kaksi päivää oireiden ja lämmön nousun kadottua, hitaastikin kävellessä, puuskutin. Urheilukellon sykekäyrä nousi punaiselle. Neljäntenä päivänä kävelin rauhallisesti metsässä poikani kanssa ja viidentenä päivänä uskalsin vihdoin ottaa koirani kanssa muutaman juoksuaskeleen.

Koronaa tai ei, sairastaminen tekee nöyräksi. Se muistuttaa, miten heikko ja haavoittuva kehomme on, ja miten merkittävää on pitää fyysisestä kunnostaan liikkumalla huolta. Luonnollisesti se myös muistuttaa, mitkä asiat elämässä ovat tärkeitä ja mitä asioita terveenä ollessa kannattaa arvostaa ja vaalia.