Muu elämä, Terveys

Kun virusflunssa kaatoi minut viikoiksi petiin

Nyt se iski. Kurkkukipu. Lähdenkö töistä kotiin? Jätänkö illan lenkin väliin? Onkohan kurkkuni varmasti kipeä, vai kuvittelenko vain, kun joka tuutti ja media on täynnä yhtä ja samaa – koronaa.

Mutta niin se flunssa iski. Kurkkuun pisti ja poskiin sattui. Nuhasta ei ollut tietoakaan. Välillä päätä särki. Ruoka ei maistunut. Olo oli voimaton ja väsytti.

Osa perheenjäsenistä yski. Yksittäistä kuivaa köhää tai satunnaisia puuskia. Itsellä kurkunpäätä vain kutitti. Oireet heilahtelivat. Toisena hetkenä tunsin itseni täysin terveeksi. Ehkä illalla voisi sittenkin tehdä lenkin. Varttia myöhemmin ajatuskin tuntui typerältä; olin kipeämpi kuin aikoihin!

Joinakin päivinä kyseenalaistin koko taudin. Ehkä tämä onkin allergiaa, vaikka perheenjäsenen olikin todettu kantavan virusflunssaa. Silmiä kutitti. Teki mieli tunkea rystyset silmäluomiin ja hinkata kunnolla. Välillä pahoinvointiaalto pyyhkäisi ylitse, toisinaan pyörrytti.

Iltaisin paleli. Aika kului sohvalla villasukat jalassa, vilttiä päälle nykien ja Netflix-jaksoja toinen toisensa perään tuijotellen. Saisikohan sokeilla-deiteillä olleet toisensa ja selviäisikö rikossarjan murhaaja kenties jo tänään?

Karkkia kului

Pyörittyään aikansa kurkussa ja nielussa virus jatkoi matkaansa alemmas hengitysteihin. Keuhkotuntemukset lisääntyivät. Oli kuin keuhkojen sisäpinnalle olisi valeltu hienoisesti syövyttävää happoa. Nukkuminen ja telkkarin katselu tuntuivat luontuvan parhaiten vatsallaan.

Sitten alkoivat neljä päivää yhtäjaksoisesti kestäneet, astmakohtaus-tyyppiset oireet. Hengittäminen oli hankalaa.

Olin jo joitakin päiviä aiemmin saanut yksittäisen astmakohtauksen. Olimme tehneet ihanan reippailun metsikössä aikaisin aamusta. Kohtaus iski illasta.

Astmapiippu ei ollut käden ulottuvilla. Makasin kyljelläni sohvalla. Rauhoitin mieltä ja hengittelin. Puuskutin ulos, jotta ilma virtaisi helpommin sisälle. Sama, kuin joskus maratonilla – voimakkaampia uloshengityksiä seuraa vahvempia sisäänhengityksiä. Auttaa, kun luottaa tilanteen menevän ohi, eikä hermostu.

Torstaina pahin vaihe flunssasta iski. Hengittäessä ei happea saanut vedettyä sisään. Auoin lähes epätoivoisena suutani, kuin ahven kuivalla maalla. Kun lopulta onnistuin vetämään ilmaa sisääni, sattui sekin. Syke hakkasi. Lepopulssi kolmen tunnin makaamisen jälkeen näytti vaakatasossa sataa. Pelkäsin hetken, että jos tämä pahenisi, sydämeni pettäisi. Yksinkertaisesti kuolisin.

Seuraavana aamuna silmät avatessani ajattelin hengittäväni! Iloitsin olevani elossa! Keuhkoihin sattui. Ihan kuin ne olisivat olleet moukaroinnin kohteena ollut yöllinen sotatanner. Tuntui, kuin rintalastan päälle olisi viritetty rautapanssari ja että osa keuhkoistani olisi joidenkin sinne kuulumattomien möhkäleiden valloittama.

Ulkoilman hengittäminen teki pahaa. Kurkunpää turposi ja nielu täyttyi limasta. Aivastelin! Pärskin viruspartikkeleja ulos elimistöstäni yksi toisensa jälkeen. Ajattelin viruksen tulevan tiensä päähän, kun se pyrki löytämään seuraavan uhrinsa.

Oireet jatkuivat vielä joitakin päiviä. Lihaksia ja niveliä kolotti. Hetken tuntui, että tauti alkaisi uudestaan. Lopulta oireet hellittivät. Tauti, joka tuntui alkaneen pikakelauksella, oli runnonut 18 pitkää vuorokautta kehoani. Se teki minusta vain paranemista toivovan odottajan.

Kaksi päivää oireiden ja lämmön nousun kadottua, hitaastikin kävellessä, puuskutin. Urheilukellon sykekäyrä nousi punaiselle. Neljäntenä päivänä kävelin rauhallisesti metsässä poikani kanssa ja viidentenä päivänä uskalsin vihdoin ottaa koirani kanssa muutaman juoksuaskeleen.

Koronaa tai ei, sairastaminen tekee nöyräksi. Se muistuttaa, miten heikko ja haavoittuva kehomme on, ja miten merkittävää on pitää fyysisestä kunnostaan liikkumalla huolta. Luonnollisesti se myös muistuttaa, mitkä asiat elämässä ovat tärkeitä ja mitä asioita terveenä ollessa kannattaa arvostaa ja vaalia.

Muu elämä, Terveys, Treenit, Vinkkejä (eli kantapään kautta opittua)

Ätsuuh, ja äkkiä treenaamaan!

Kestää minkä kestää, niinhän me kaikki asiasta ajattelemme silloin, kun se ei osu omalle kohdalle. Flunssa nimittäin.

Mutta silloin kun osuu, on siitä päästävä äkkiä eroon. Hätääntyneitä puheluita kaikkialle, keksikää nyt hyvät ihmiset joku kikkakonsti. Yksi kehottaa rouskuttamaan valkosipulinkynsiä, toinen käskee keittämään inkiväärijuomaa.

Töissä joka toinen on kröhinyt ja pärskinyt jo muutaman viikon. Luulin olevani koskematon, onhan edellisestä pikkunuhastakin jo aikaa. Silloin se ottikin vähän kovemmin, joten luulisi, että jotain olisi tullut oppineeksi. Kipeänä ei kannata höntyillä, ettei käy hullusti.

Toissailtana se sitten kuitenkin yllätti. Iltahämärissä kähisin puolisolle, että ääni taitaa mennä ja kurkku on kuin santapaperia. Suhautin suun täyteen sinkkiä ja arvelin, että aamulla olen taas eho itseni.

Aamulla ääni kulkikin ja paukuttelin tyytyväisenä henkseleitäni. Ja sain kuningasidean: hölkytänpä ihan pienen kevyen tuossa juoksumatolla. Päätin olla maltillinen; vain kolme kilometriä ja sekin ihan hissutellen. Ajattelin, että ennenkin on alkava flunssa karissut lenkkipolulle.

Jos olisinkin malttanut, mutta eihän se jäänyt kolmeen kilometriin. Nyt sitten näyttää siltä, että lenkkitossut saavat rauhassa tuulettua jokusen päivän. Ääni on kuin variksella ja kuumettakin pukkaa.

Flunssaa murehtivalle ystävälle sanoisin, että mene hyvä ihminen peittojen alle. Ota torkut, lueskele ja mieti syntyjä syviä päivä, pari. Ei se kunto mihinkään häviä, ja liikkumaan ehtii. Vaan teenkö niin itse? No, arvatenkaan en. Sen sijaan rohmuan apteekin hyllyiltä pillereitä ja suihkeita. Keittelen inkivääriä ja popsin valkosipulia. Vielä tujaus c-vitamiinia – kyllä tämä jo huomenna helpottaa ja ihan varmasti voin lähteä lenkille. Ai niin, karpalokin auttaa. Ja höyryhengitys. Ja oliko se suolapiippu jossain…

Jospa osaisikin ottaa yhtä rennosti!

Muu elämä, Telakalla, Treenit

Antibiootteja ja juoksukielto!

Meillä juoksuun hurahtaneilla on sellainen kummallinen ominaisuus, että yritämme kaikin mahdollisin tavoin kieltää olevamme juoksukunnottomia, kun tauti iskee. Eipä taida olla pitkä aika, kun sisareni (maisteristason terveystieteilijä, sairaanhoitaja…) kysyi, voiko lähteä lenkille, kun flunssaa pukkaa ja kurkku on kipeä. Hirveä vimma päästä juoksemaan, vaikka järki sanoo, että olisi levon paikka.

Itselleni tämä kesä on ollut todellista hampaiden kiristelyä. HCR:n jälkeen kaikki tavoitteet ovat jääneet toteutumatta ja juoksuaskelten määrä on ihan ZERO.

Oikeastaan koko vuosi on mennyt juoksemisen kannalta penkin alle. Ensin leikattiin olkapää – ethän sitten ihan heti juokse, sanoi lääkäri. Hups, juoksin jo viikon päästä leikkauksesta. Mutta oikeasti koko alkukevät meni olkapäätä kuntouttaessa, hissukseen hölkytellen ja varovasti juoksemista hapikoiden.

Keväällä juoksin Länsiväylä-juoksun ja HCR:n. Sen jälkeen iski sitten epäonni. Ensin niksautin alaselkäni kotipihaa siivoillessani – ei mitään mahdollisuutta juoksemiseen, kun jalat hädin tuskin kantoivat kävellessäkään. Kun selkä antoi pikkuhiljaa myöten askelten nopeuttamiseen, iski kesäflunssa. Mitä ihmettä, enhän minä ole ikinä sairaana. Viimeisimmästä flunssastakin on aikaa jo puolitoista vuotta. Mutta tässä sitä vain ollaan, kahdeksatta viikkoa yskää rykien.

Joka aamu olen herännyt kuulostellen, josko tämä olisi se päivä, jolloin henki kulkee ja voisi lähteä lenkille. Ei ole ollut.

Eikö tosiaan? Eikö lenkille saakin mennä, jos flunssan oireet pysyttelevät kaulan yläpuolella? Nämähän pysyttelevät. Eivätkö pysyttelekin? No hemmetti, eivät pysyttele.

Tänään sitten lopulta raahauduin työterveyshuoltoon. Lääkärin diagnoosi oli armoton: antibiootteja, astmapiippu ja kuukauden juoksukielto. Blabla…lääkärin puheissa vilahtelivat termit ”tai muuten”… ”keuhkoputkentulehdus”, ”keuhkokuume”, ”sydänlihastulehdus”…

Vikisin hieman, että kuukaudenko..?? Lääkäri totesi, että ethän sinä siitä juoksemisesta mitenkään nauttisi, kun et pysty hengittämään juoksemattakaan.

Vaikka joku pieni järjen ääni sanookin, että kipeänä ei saa treenata ja että jälkitautien riski on melkomoinen, silti mieli panee vastaan. Jos edes vähän? Pieni kevyt lenkki? Kärsivällisyys on koetuksella, ja oikein joutuu pinnistelemään, ettei tule hölmöiltyä. Juokseminen on kuin huumetta, sitä on pakko saada. Tulee suorastaan vierotusoireita, kun ei pääse lenkille. Sitäpaitsi, kuntokin romahtaa ja sitten joutuu taas aloittamaan kaiken alusta.

Kun juokseminen on ollut osa elämää koko aikuisiän, tietää, että muutaman viikon täyslepo ei ole katastrofi ja että juoksukuntoon pääsee kyllä taas, kun pystyy treenaamaan. Ajatus on silti inhottava: ensimmäiset juoksutauon jälkeiset lenkit tulevat olevaan ikäviä. Kunto ei riitä, askel on raskas ja ketuttaa. Hemmetti, olin jo niin hyvässä kunnossa, ja tässä sitä rämmitään.

Mutta ei siis voi mitään. Ehkä voin sentään tehdä joitakin säälittäviä jalkakyykkyjä astmapiippuhönkäysten välissä. Tällä mennään, tämä oli tämmöinen kesä.