maraton, Tapahtumat, Tukholman maraton

Ja tulihan se tehtyä: Tukholman maraton 2019

Jos olisi ollut kyseessä ihan vain tavallinen maraton, en ehkä olisi lähtenyt. Jalkani kipeytyi kevään muista juoksuista siinä määrin, että olisi saattanut olla viisasta antaa sen toipua kaikessa rauhassa. Mutta kun kyseessä oli maratonmatka, jonka olin hankkinut miehelleni 50-v. lahjaksi ja hänen ensimmäiseksi maratonjuoksukseen, en voinut mitenkään jäädä itse kisakatsomoon. Kävin juttelemassa lääkärille ja kuvauttamassa jalkani. Popsin viikon lääkekuurin, ja kun mitään vakavampaa ei ilmennyt, uskaltauduin lähtöviivalle.

Juoksu jännitti enemmän kuin mikään muu pitkään aikaan. Pelkäsin, että parin viikon takainen puolimaratonilla kokemani tuska toistuu. Ja niinhän se toistui, onneksi kuitenkin moninverroin lievempänä.

En ollut juossut Tukholmassa pariin vuoteen, joten uusittu reittikin oli uusi kokemus. Olin tutustunut reittikarttaan ja profiiliin ennakolta, ja tiesin, että kolmenkympin tietämissä alkavat uuvuttavat ylämäet. Säästelin voimiani niihin. Ensimmäiset kymmenen kilometriä sutkuttelin kevyesti ja meno tuntui helpolta. Ohitin ensimmäisen juomapisteen pysähtymättä. Toisen kohdalla ihmettelin, miksi se oli sijoitettu ylämäen puoliväliin. Juomapaussin jälkeen todella moni jatkoi mäen loppuun kävellen. Itsellänikin oli vaikeuksia päästä juoksurytmiin.

Juomapisteitä oli kiitettävän paljon. Tuntui, että niitä tuli kohdalle ihan koko ajan. Valikoin tarkasti, mitä suuhuni pistin. Join vain pieniä kulauksia urheilujuomaa, ja aina päälle vettä. Muutamilla juomapisteillä otin vain vettä. Tarjoilu oli kaiken kaikkiaan runsas; oli suolakurkkuja, banaania, kasvislientä ja kokista. Loppumatkasta hörpäisin jopa kahvit Oatlyllä höystettynä!

Kaikki sääennusteet olivat lupailleet, että reitin varrella sataa. Olin kietonut kertakäyttösadetakin vyötäisilleni. Se alkoi ahdistaa puolimatkan kohdalla. Kun aurinkokin ilmestyi hetkeksi esiin, nykäisin sadetakin pois ja heitin roskikseen. Ja eipä aikaakaan, kun sade sitten alkoi. Sitä riitti sen verran, että kengät ja kaikki vaatteet olivat hetkessä läpimärät. Hien sekainen vesi valui silmiin, ja yritin hinkuttaa niitä kuiviksi paidan reunuksella.

Mutta se jalka, se kipeä. Se kesti hyvin 18 kilometriin saakka. Sitten alkoi puolimaratonilta tutuksi tullut kipu. Ensin nilkassa, sitten polvessa. Varoin askelta, jonka seurauksena reisi kramppasi. Kaiken huipuksi juoksin asfaltissa olleeseen rakoon ja astuin tyhjän päälle. Kun tiesin, että jalassa ei ole kivusta huolimatta mitään isompaa vikaa, päätin räpiköidä maaliin. Viisasta tai ei, näin kuitenkin päätin.

Kipu tuli ja meni. Kun se meni, juoksin lähes normaalia vauhtia. Kun se tuli, hölkyttelin hissutellen. Terävimmissä ylämäissä jouduin ottamaan kävelyaskeleitakin. 23 kilometrin kohdalla näytin ilmeisesti aika ankealta, sillä joku kanssajuoksija lohdutti, että hänestäkin on joskus maratonilla tuntunut pahalta. Laitoin lempparibiisin soimaan, ja kelasin sitä uudelleen ja uudelleen ainakin viisi kertaa. Vaivuin rytmiin, ja melkein huomaamatta olin lähestymässä viimeisen kymmenen kilometrin ylämäkiä. Ne ottivatkin koville. En muista aiemmilta Tukholman maratoneilta, että niin moni kovakuntoisen oloinen juoksija olisi kävellyt. Ylämäkiä tuntui olevan muutoinkin loputtomasti. Kun yhdestä selvisi, edessä oli toinen.

Neljänkympin rajapyykkiä lähestyttäessä tarjolla oli suklaata ja omenalohkoja. Kumpikin äklötti, joten ohitin ne tyynesti. Pelkkä ajatuskin sai voimaan pahoin!

Viimeiset kolme kilometriä olivat loputtoman pitkiä. Todella moni oli vaihtanut juoksemisen kävelyyn, ja itseänikin se houkutti. Tiesin kuitenkin, että jälkeenpäin ärsyttäisi suuresti, jos antaisin näin lähellä maalia periksi. Hoin itselleni, että hidaskin hölkyttely vie nopeammin maaliin kuin kävely. Jalkaa poltteli ja joka askel sattui, mutta päätin olla välittämättä siitä. Ohitseni juoksi nuorukainen avojaloin. Pohdin, että kuinkahan hellinä hänen jalkapohjansa mahtavat olla. Hetkeä aiemmin olin ohittanut miehen, joka paineli sukkasillaan kengät käsissään. Ajattelin, että kestän kyllä omat harmini, kun nuokin kerran kengittä selviävät.

Maaliviivan ylitin ajassa 4:52. Se ei ole ollenkaan parhaimmistoani, mutta mitäpä tuosta. Tuntui huikealta päästä maaliin!

Mitalin saatuani kävin hakemassa pussukkani tavarasäilytyksestä ja vaihdoin kuivaa päälle. Aurinkokin ilmestyi taas sateen jälkeen esiin. Soitin miehelleni, joka oli tullut hieman aiemmin maaliin elämänsä ensimmäisellä maratonillaan. Skoolasimme alkoholittomalla oluella ja nautiskelimme hetken urheilukentän ilmapiiristä. Sen jälkeen lähdimme vaappumaan kohti laivaa. Muutama muukin taapertaja oli liikenteessä samaan suuntaan. Kaikkien askelluksesta näki, että kilometrejä oli tullut kerättyä.

Laivalla meitä odottivat kylmä skumppa ja privaattisauna. Ensimmäisen maratoninsa upeasti taivaltanut mieheni totesi, että ei pöllömpi lahja, vaikka tuo Tukholman sightseeing taisikin olla joku omatoimiversio..!

2 vastausta artikkeliin “Ja tulihan se tehtyä: Tukholman maraton 2019”

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s