Hyvinvointi, juoksu, mieli

Mitäs me räntäsateesta nauttijat

Olen odottanut iltojen pimenemistä. Kesähelteiden ja alkusyksyn epämääräisten säiden välimaissa olin aika hukassa – en tiennyt, lähteäkö ulos shortseissa vai trikoissa vai lähteäkö ollenkaan. Aika usein päädyin juoksumatolle.

Vaikka juoksulenkki olisi ollut koko työpäivän ajan suunnitelmissa, illan suussa takki tuntuu usein tyhjältä. Silloin lenkkipoluille lähtöä joutuu vähän houkuttelemaan. Onneksi kotoa löytyy koirakaveri jos toinenkin, joille lenkille lähtö on päivän tärkein juttu. Ulos kannattaa lähteä – jos ei muuten, ihan vain jo syksyisen luonnon monimuotoisuudenkin vuoksi. Ruskan värit ovat lumoavia, ja muuttoa puuhaavien lintujen elkeitä on mukava seurailla.

Kun mukana on koirakaveri, lenkkimme alkaa nelitassuisen juoksijan nuuskuttelutuokiolla ja puskapisuttelulla. Olemme sanattomasti sopineet, että tämä osuus hoidetaan hetimmiten alta pois. Sen jälkeen löytyy malttia itse juoksemiseen.

Asuinalueellamme on paljon koiria, ja ensimmäisen kilometrin aikana niitä tulee vastaan useita. Me kaksijalkaiset nyökkäämme toisillemme kohteliaasti, ja koirat aprikoivat, saisiko tästä hyvät rähinät. Näillä kulmilla on tapana tervehtiä vastaantulijoita, kukin omalla tavallaan.

Kahden kilometrin kohdalla pohdimme suuntavalintaa. Havannalainen iloitsee, jos käännyn vasemmalle. Jos hyvin käy, meistä tarkkanenäisempi voi siellä haistaa peurojen ja muiden metsänelävien hajuja. Mainio reittivalinta siis. Joskus peuranpapanat alkavat kiinnostaa liikaa, ja silloin kärsimättömyyteni nostaa päätään. Huokaisten muistan Tommy Hellstenin äänikirjasta kuulemani sanat: ”niin kiire ei elämässä pitäisi olla, ettei ennätä huomata keltaisen perhosen olevan keltainen”. Papanoihin emme siltikään koske, mutta ehkä pienelle nuuskuttelutuokiolle on kuitenkin aikaa.

Papanat hylättyämme kipitämme pientä siltaa pitkin puron ylitse ja nautimme puiston tunnelmasta. Hautausmaan vierustalla ihailemme pientä katubulevardia – jonka päässä kimaltelee houkuttelevasti ostosparatiisi. Jos oikein innostumme, otamme mainosvalojen välkkeessä spurtin ja kurvaamme kohti kuntoportaita.

Kuntoportaissa ilakoimme kuin pienet lapset, tai pentukoirat. Kilpavietti iskee, ja lähdemme täyteen raviin. Molempien lyhyille jaloille kuntoportaiden askelväli on hankala ja joudumme loikkimaan useita askelmia kerrallaan. Pidämme silti vauhdin korkeana. Joskus vähän ärsyynnymme, jos edellä kipuava hidastelee. Emme kehtaa pyytää latua, vaan yritämme kärsivällisesti luottaa siihen, että edellä menijä huomaa siirtyä sivuun. Yleensä huomaa – viimeistään sitten, kun kuulee hurjaa läähätystä takanaan. Uskottelen, että koiran.

Läähätyksemme tiivistyy, kun pääsemme kuntoportaiden yläpäähän. Hetken ihailemme maisemaa ja heitämme virtuaaliset yläfemmat. Aprikoimme, lähdemmekö kohti merenrantaa vai suuntaammeko metsäpolulle. Hirvikärpäsiä kammoavina päädymme merenrantaan. Kesähelteillä siellä voi ottaa veneilijöille tarkoitetusta vesihanasta pikkuhuikat, mutta syyshämärissä se ei enää ole tarpeen. Vesipumpun kohdalla kuitenkin hidastamme vauhtia varmuuden vuoksi ja katsomme toisiamme kysyen, janottaako. Ei janota, joten eteenpäin vaan.

Merenrannalta koukkaamme rantakahviloiden lomasta eläinlääkärin talon ohitse. Onneksi ohitse, eikä tökittäväksi, ajattelee meistä toinen. Talon kohdalla vauhtimme kiihtyy, ihan vain varmuuden vuoksi. Joskus eläinlääkäri on osunut kohdille huikkaamaan heipat. Tällä kertaa ei näy valkotakkisia. Pian mutkan takaa pilkistää jo koirapuisto, jossa tavallisesti on joku, jolle toinen meistä voi hieman murahdella. Ihan vain siinä juoksun lomassa.

Seitsemän kilometrin kohdalla kuulostelemme, joko on aika kurvata kotiin. Joskus on, ainakin silloin kun päivä on ollut pitkä ja energiatasot alkavat valua alamailleen. Jos virtaa riittää, teemme vielä pienen extrakierroksen. Kipaisemme pientä hiekkatietä vanhalle maatilalle, jossa kanat kaakattavat ja joskus kukkokin kiekuu. Eläinlääkärin talo näkyy tännekin, joten varmuuden vuoksi pidämme rivakkaa vauhtia.

Kotipihaan saapuessamme hymy on herkässä. Pää on tuulettunut, työasiat ovat unohtuneet ja toinen meistä on saamaisillaan herkkuraksuja palkkioksi reippaudestaan. Hyvä tytöt, hyvä me! Mitä rapaisemmat tassut ja tossut, sitä parempi mieli!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s