muut lajit, Pyöräily, Teksas/ulkosuomalainen, Varusteet

Jännän äärellä – minustako maastopyöräilijä?

Onneksi oli tuollainen selkeä kevyen liikenteen väylä tarjolla, kun aurinko alkoi laskea ja pimeä nousta.

Heitin ajatuksen ilmaan jo ainakin kuukausi sitten, ellen aiemmin. Olimme puolison kanssa aamujuoksulla. Koska juoksun lomassa piti pystyä puhumaan eikä puoliso päässyt urheiluaiheista juttua karkuun, kuvailin seikkaperäisesti edellisiltana katsomaani dokumenttia The Hell of the North (County). Dokumentti kertoo Canyon Belgian Waffle Ride -maastopyöräilykisan vuodesta 2019. Naisten sarjan voitti eläväinen Sarah Sturm, jonka iloinen seikkailumieli teki minuun syvän vaikutuksen.

”Mitäs jos kuule hankkisin maastopyörän?” puuskutin siis ylämäessä miehelle. ”Voitais sitten yhdessä rymytä fillareilla pitkin metsiä.” Tähän astihan minä olen ajellut maantiepyörällä ja puoliso hybridillä. Aina kun tilaisuus aukenee, puoliso oikaisee hybridillään nurmikon, polun tai ojan kautta – ja minä joudun jatkamaan matkaa kiltisti tasaista tietä pitkin.

”No ethän sä tosiaan ole kokonaiseen vuoteen ostanutkaan uutta pyörää”, nauroi puoliso, ja keskustelu jäi sillä kertaa siihen.

Tässä pysähdyttiin soittamaan lapsille: ”Älkää hätäilkö, tulossa ollaan… eksyksissä vain vähäsen.”

Kunnes koitti viime perjantai. Ostimme tässä syksyn ratoksi talon ja viime viikonloppuna siirsimme uuteen kotiin viimeisiä tavaroita. Mies keksi, että matkaa ei ole niin pitkälti, siirretään meidän aikuisten pyörät ajamalla. Minuahan ei tarvinnut suostutella. Perjantaina töiden jälkeen ajelimme autolla entiselle asunnolle, pumppasimme pyöränkumit ja lähdimme matkaan.

Olimme tarkoituksella ajamassa 12 mailin eli noin 19 km matkan viikon viileimpänä päivänä. Päivälämpötilat olivat viikolla edelleen nousseet kolmenkympin tuntumaan ja ylikin. Matkaan lähtiessä lämpöä oli vain +22 C ja tiedostimme, että illasta voisi tulla viileä. Tarkoitus oli kuitenkin ehtiä perille hyvinkin ennen auringonlaskua, joten olin laskenut pärjääväni hihattomalla topilla ihan mainiosti.

Olimme ohimennen vilkaisseet mahdollisia reittejä etukäteen karttasovelluksesta, mutta kumpikaan ei ollut paneutunut asiaan sen syvemmin. Pihalta lähtiessä valitsimme summamutikassa yhden sovelluksen visioista. Reitin ensimmäinen pätkä ajettiin vilkkaan ison tien reunaa, jossa on kahden ja paikoitellen kolmen kaistan laidassa ihan hyvä ja leveä pyöräkaista – mutta autot huristavat ohi 60 mailia tunnissa eli miltei satasen vauhtia.

Sitä tietä ylittäessämme kohtasimme yhdet rikkinäiset liikennevalot, mutta pääsimme kuitenkin turvallisesti yli autojen mukana. Seurasi pitkä ylämäki, jonka laella aloin kysellä, että minnekä sitä seuraavaksi oltiin menossa. Karttaa tarkastellessa ilmeni, että käännös olisi ollut ylämäen puolivälissä. Siispä takaisin!

Tätä ”tietä” etsittiin hartaudella. Alku oli vielä melkein ajettavaa, sitten polku muuttui sakeaksi juurakoksi.

Päädyimme ajelemaan viehättävän asuinalueen pikkukatuja ristiin rastiin. Etsimäämme risteystä ei millään tahtonut löytyä. Lopulta mies hoksasi, että karttasovellus koetti ohjata meitä puskan takana pilkottavalle rosoiselle sorapolulle. Juurakkoa, kivikkoa ja terävää soraa riitti sen verran, että maantiepyörällä en siitä tohtinut ajaa.

Vaihtoehdot punnittuamme päätimme, ettemme kuitenkaan lähtisi kiertämään ylimääräistä neljää mailia, vaan kävelisin polun läpi, pyöräilykengillä. Lopulta pyörää ei renkaiden puhkeamisen pelossa voinut enää edes taluttaa. Sainpahan kiitävän hetken ajan tuntea olevani oman elämäni Sarah Sturm.

Tuolla polulla se tuuleen kylvetty ajatus sitten saavutti meidät. Paikalta löytyi tauluun kiinnitetty maastopyöräilykartta, josta selvisi, että taivalsimme parhaillaan vaikeustasoltaan hankalimmalla, mustaksi merkityllä maastopyöräreitillä. ”Nyt jos rouvallakin olisi maastopyörä, niin tätähän voitaisiin rytyyttää yhdessä…”

Aikaa oli tuhraantunut aika lailla ja aurinko alkoi laskea. Lyhyen sinisen hetken jälkeen tuli pimeä, ja kylmä. Lämpötila oli ehkä vain noin +15 C, mutta meille Texasiin tottuneille se oli jo sen verran vilakkaa kyytiä, että sormista meni tuota pikaa tunto.

Pyörissä oli heikot valot ja osa loppumatkasta ajettiin todella hitaasti. ”Varo töyssy! Mutka vasemmalle!” huuteli se, joka ajeli edellä ja toinen seurasi edellä menevää takarengasta. Yhdestä käännöksestä mentiin rojaalisti huti ja loppujen lopuksi matkaa kertyi 16 mailia (25,7 km). Aivan viimeisissä kortteleissa pari autoa meinasi kääntyä päälle, molemmat väistivät täpärästi. Ollaan muuten sittemmin hankittu pyöriin lisää valoja ja heijastimia.

Ja tällä viikolla minä olen sitten selaillut ilmoituksia myytävänä olevista maastopyöristä. Yhden varsin passelin jo löysinkin ja sovin hausta, mutta hätäinen myyjä meni myymään pyörän nenäni edestä! Koska pääasiallinen intohimoni kuitenkin (kai) on maanteillä, etsin vaatimattomasti vain hyväkuntoista käytettyä aloittelijan pyörää. Voihan sen sitten joskus uusia, jos siltä tuntuu. Vaikka ensi vuonna, kun on jälleen pyöränoston aika!

Oman elämäni Sarah Sturm

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s