Toivon…

Covid-19 alkaa tulla jo korvista! Huomaan, että en pitkään flunssailtuani jaksaisi seurata uutisointia sairastumisista tai lukea haastatteluja julkkisten parantumisista. En haluaisi nähdä kuvia ruumiskonteista ja joukkohaudoista tai lukea pelon ruokkimaa syyttelyä tai raivoa siitä saako ladulla hiihtää vai ei.

Ei mua, vaan sua varten.

En yritä kieltää ympärillä vellovaa kriisiä, mutta haluan välillä ajatella jotain muuta. Eikä se tarkoita ettenkö piittaisi tai välittäisi. Päinvastoin, ymmärrän hyvin, että moni tulee sairastamaan koronaviruksen ja osalla tilanne voi mennä hyvinkin vakavaksi. Myös läheisilläni.

Haluan kuitenkin säilyttää optimismin ja löytää tästäkin hetkestä hyvää. Arvostaa perheelleni langetettua yhteistä aikaa. Ulkoilla. Fillaroida. Lenkittää koiraa. Nauttia ja hakea kaaokseen harmoniaa luonnosta. Heti kun voin.

Metsistä löytyy reippailutilaa, rannalta lokkeja.

Toivon kuitenkin, ettei kukaan vähättelisi tautia. Kuvittelisi olevansa immuuni tai kuolematon.

Toivon, että voisimme luottavaisin mielin liikkua ulkona. Ettei kukaan lähtisi lenkille väsyneenä ja kun kurkussa on vain aavistus orastavasta flunssasta.

Toivon, ettei myöskään tervehdyttyä hätäiltäisi haalimaan kilometrejä, vaan maltettaisiin rauhassa toipua.

Ja toivon, että kunnioitamme toisiamme pitämällä myös aivan terveinä sen parin metrin turvavälin myös reippaillessa. Sillä sekä sinä että minä voimme olla toisillemme se kohtalokas, ohi juokseva taudintartuttaja. Se, joka sen toisen takia menettää itsensä, läheisensä tai rakkaansa virukselle.

Miksi sä et juokse kotona – äiii-tii-i!? (Yksinhuoltajan lenkkiarkea)

Nyt kun lapset ovat jo teini-iässä, luulisi lenkkeilyni olevan heille aika yhdentekevää. Mutta ei. Vaikka liikun päivittäin, lenkille lähtöni noteerataan. Kysytään minne menen, missä juoksen ja milloin palaan. Menenkö yksin vai yhdessä, koiran kanssa vai ilman.

Menemisistä kertominen korostuu, kun perhedynamiikka muuttuu. Kun eron myötä perusperhe vaihtuu yksinhuoltajaperheeksi ja sitten poismennyt aikuinen vielä vaihtaa hiippakuntaa, on se jäljelle jäänyt vanhempi ainut, mikä kotiin jää.

Kun kahden vanhemman tai aikuisen perusperheessä, asioita pystyy ainakin teoriassa jakamaan, saa yksinhuoltajana puntaroida ja kantaa vastuut itsekseen. Ei ole enää aivan sama milloin ja minne juoksee. Kestääkö lenkki hetken vai tunteja. Aikaa juoksemiseen on otettava silloin, kun muut velvollisuudet on tehty. On huolehdittava, huomioitava ja suunniteltava. Yksinhuoltajana vanhemmuus pyörii omilla hartioilla 24/7.

Elämään tulleiden muutosten myötä arjen rakenteet muuttuvat myös laajemmin. Yllättäen joutuu huomaamaan, ettei lähes kolmen vuosikymmenen ystävyydet tai sukulaisuussuhteet kaikkien kanssa kanna. Pinnalliset ihmissuhteet katkeavat ja tilalle alkaa rakentumaan ja kutoutumaan uutta. Tosi ystävät pysyvät ja tukevat ja vievät lenkille silloinkin, kun yksin ei jaksa.

Muutosten myötä arki vie aika täysin. Jos jättää omat tai lapsen treenikamat lojumaan eteisen lattialle laukkuun urheilun jälkeen, voi olla ihan varma, ettei ne hikiset vaatteet ole itsestään pois kulkeutuneet. Siinä ne lojuu, kunnes ehkä kolmantena päivänä havaitset uudelleen sen epämääräisen myttykasan, kun alat kaipaamaan sitä lämmintä pitkähihaista juoksupaitaa, joka kassissa sitkeästi makaa.

Lojuvat lenkkarit

Koska elämääni täyttää työ ja lenkkeily, teen kodinaskareet lähinnä “siinä lenkkeilyn sivussa”. Kun kävelen kylppäriin hakemaan lenkkivaatteita, viikkaan narulta kuivat vaatteet huomaamatta. Kun lenkin jälkeen havaitsen astia- tai pyykinpesukoneen täyttyneen, napsautan sen ohimennen päälle. Tyhjät shampoopullot noukin roskikseen lenkkisuihkun jälkeen enempää asiaa noteeraamatta. Ei ole enää erillistä siivousaikaa. On lenkkeiltävä ja kuurattava kun voi. Kun ehtii. Kun huomaa.

Ja vaikka en ole kenellekään aikuiselle tilivelvollinen lenkkeilymenoistani, joudun luonnollisesti pohtimaan omat ja lasten tarpeet. Jos koululainen stressaa kokeita, ajoitan omat liikkumiseni varhaisempaan ajankohtaan, jotta yhteistä aikaa iltarauhoittumiseen jää. Pyrin myös tuolloin tekemään lenkin koiran kanssa, jolloin kokeeseen valmistautuva saa rauhaa.

Olen myös opetellut hyödyntämään hiljaiset viikonloppuaamut, jolloin lenkin ennättää tehdä huomaamattomasti teinien viruessa sängyissään. Lisäksi kerään hyvän äidin pisteitä aina silloin, kun innostun viemään koiran pidemmälle lenkille räntä- tai vesisateeseessa.

Mutta kun vedän lenkkarit jalkaan muuten vaan, teinitkin herää. Niskat kiertyvät korkkirullalle ja kasvot singahtavat omien huoneiden ovelle. Juoksuhetki kauempana kotoa kyseenalaistetaan. Tarkastaan vaivihkaa lähtijän varustus ja arvuutellaan kestoa. Minne sä äiti nyt meet?

Mäkitreeniä ja aurinkoa

Ei ole lainkaan sama, heitänkö lenkin kotiportailta vai singahdanko sittenkin vaihteen vuoksi juoksemaan merenrannalle vai suuntaanko kauemmas mäkitreenipaikalle. Lenkki lähipiirissä tuo tietynlaista turvaa. Se mielletään kotona oloksi. Muutaman kilometrin siirtymän päästä aloitettu lenkki on vienyt juoksijan jo pois kotipiiristä. Mutta mukaan ei tulla vaikka maanittelisin. Saan painella lenkit yksin tai ystävän kanssa. Kunhan vaan palaan – lähteäkseni lenkille taas seuraavana päivänä kaikkien kotiaskareiden keskeltä hetkeksi uudelleen.

Juoksijan kompromissielämää

Itselle loma kuin loma tarkoittaa aikaa liikkumiselle. Aina lomakumppaneille loma ei kuitenkaan tarkoita samaa. Milloin joku haluaa viettää aikaa altaalla, milloin sohvan nurkassa, kun itse mieluiten painelisin pitkin lavedoja tai lumisia metsäpolkuja hiki otsalla.

Välillä – tai oikeastaan päivittäin teen kompromisseja. Aamupuuroa lusikoidessa suunnittelen viilettäväni kolmetuntisen päivälenkin Kuusamon pienellä karhunkierroksella, mutta loppupeleissä huomaan, että syystä tai toisesta ajattelemani lenkki kutistuu tunnin kävelyyn räntäsateessa.

Milloin kuvittelen kanssaihmisten intoutuvan läskipyöräretkestä, sivakoinnista tai islanninhevosratsastuksesta – ja huomaan olevani yksin ajatusteni kanssa.

Voisin toki toteuttaa itseäni piirulleen suunnitelmien mukaan. Juosta kuin kaistapäinen. Mutta ei. Minut on kasvatettu aina tulemaan puolitiehen vastaan. Tekemään kompromisseja. Hakemaan ratkaisuja. Niinpä sopeutan ja sopeudun.

Mutta välillä yllätyn. Kun olen valmiina luovuttamaan, kanssaihmiset yllättävät. He ovat oppineet, että joskus on hyvä siirtyä omalta mukavuusalueelta toisen mukavuusalueelle. Ja niinpä taaperramme kohta yhdessä pitkin hankista metsää. Se ei ehkä tuo samaa nautintoa kaikille, mutta se tuo yhteistä hyvää oloa. Tasapuolisuutta ja kompromisseja. Puolin ja toisin.

Elämänmakuista elämää

Käänsin juoksumaton ylämäkiasentoon ja raastoin. Vähitellen lisäsin ylämäen kallistusta. Painoin menemään 5:45 min/km vauhdilla, vaikka kroppa huuteli hiljentämään.

Olin valvonut yöllä ja miettinyt asioita. Aamulla heräsin ärtyneenä ja apaattisena. Tihkutti vettä, ulos ei huvittanut lähteä. Ajattelin patistaa itseni vaikkapa vain kolmen kilometrin juoksumattohölkylle. Heti ensimmäisistä juoksuaskelista tiesin, että nyt on pisteltävä täysillä. Tuli suunnaton tarve laittaa kroppa koville ja selvittää, mihin se pystyy. Tuntea olevansa elossa.

Tämä kesä on ollut täynnä muistorikkaita hetkiä, koko elämänkaaren verran. On vietetty valmistujaisia, ihmetelty pienen ihmisalun ensimmäistä kesää, iloittu häistä ja surtu läheisen menettämistä. Juhlittu synttäreitä, juostu maratoneja ja löhöilty auringossa tekemättä mitään.  Eletty suurilla tunteilla, naurettu ja itketty. Sanalla sanoen: hyvä kesä!

Raparperimehu, kesäjuhlien hittijuoma!

Yksi kohokohdista oli purjehdusreissumme Ahvenanmaan saaristossa. Siellä tietkin ovat vaaleanpunaisia – sehän sopi meille, sillä katselimme elämää muutenkin ruusunpunaisten silmälasien läpi. Olimme nimittäin heti lomamme alkajaisiksi menneet vanhoilla päivillämme naimisiin! “Häämatkaamme” vietimme elämänmakuisessa retkueessa veneillen neljän koiran ja yhden kissan kanssa. Hoitokoiramme Mini oppi paitsi venekoiraksi, mutta oli omistajansa mielestä päässyt yllättävästi eroon myös lisäkiloistaan. Eikä ihme, juoksentelihan se meidän mukanamme pitkin upeaa saaristoa harva se päivä.

Kuuman kesän kekseliäät vilvoituskeinot…

Pienet varpaat ensimmäistä kertaa meressä

Häät (omat!)

Tarvitsin aamuista juoksuraastoani, sillä edessä on vaikea hetki. Läheisen ihmisen äkillinen poismeno järkyttää mieltä, ja olen lupautunut iltapäivän hautajaisissa pitämään muistopuheen. Tiedän jo etukäteen, että itkuksihan se menee. Mutta elämään saa mahtua myös kyyneleitä; itketään jos itkettää.