Voiko talvella juoksemisesta nauttia?

Hieman suupielet nykivät hymyyn, kun pikkusisko (sirpaontherun) viestittelee näin talvella palelevansa juoksulenkeillä Teksasin auringon alla. Itselle +15 asteinen lämpötila kuulostaisi ihanteelliselta – täällä kun painellaan lenkit viileässä – nastojen vain rapsuessa jäähän.

Toki en ole aina juossut talvella. Kun aloitin lenkkeilyn, ajattelin kylmän ulkoilman käyvän talvella liikaa hengitysteihini. En myöskään osannut hyödyntää erilaisia maasto- tai nastakenkiä saati pukeutua sopivasti. Ostin jopa muutamana vuotena kausikortin sisäjuoksuradalle! Siellä sitten kiersin umpitunkkaisessa sisäilmassa rataa ympäri, vaikka olisin voinut liikkua ulkona.

Vähitellen huomasin kuitenkin isosiskoni (anutherunner) paahtavan lenkkejä ulkona läpi vuoden. Hankin paksummat juoksutrikoot ja kiskaisin säärystimet jalkaan. Ja vaikka juoksunopeudet tuulettomalla ja tasaisella sisäradalla imartelevat hetken, ulkona juokseminen tuntuu aidommalta ja tehokkaammalta.

Hiihtämässä.

Itsellä tavoitteiden ollessa kuitenkin juoksun suhteen lähinnä puolikkaiden ja kokonaisten maratonien mittaisissa matkoissa ilman aikatavoitteita, ehdin juoksun lisäksi harrastamaan talvella muutakin.

Vaikka en ole mikään loistava hiihtäjä, olen hurahtanut hieman siihenkin lajiin. Etenen edelleen perinteisellä tyylillä hitaasti ja yritän saada luisteluhiihtoa haltuun. Vaikken ole taitava, ei lajin harjoittelusta ole haittaa – päinvastoin.

Luistelemassa merellä.

Nautin myös luistelusta luonnossa. Siinäkin lajissa olen luisteluretkeilijöitä hitaampi. Iloitsen kuitenkin siitä, että olen tänä talvena luistellut elämäni pisimmät kilometrit merenjäällä.

Myös fillarointi onnistuu talvella. Fatbikella ajaminen on yllättävän miellyttävää. Riittää, kun pitää sormet lämpimänä ja polkee eteenpäin maisemista nauttien.

Fillaroimassa.

Eri lajeja mukavasti sekoittelemalla tasapaino ja kehon hallinta vielä näin keski-iässäkin kehittyy ja lihakset aktivoituvat, vaikkei huippusaavutuksia enää tulisikaan. Lajien vaihtelu tekee myös mielelle hyvää. Juostessa ja ulkona liikkuessa murheet unohtuu, ja reippailun jälkeen on voittajaolo.

Kun tavoitteet heittävät häränpyllyä

Kesällä luulin tietäväni, miltä juoksu- ja urheilutavoitteeni tälle syksylle, ehkä jopa vuodelle, näyttävät. Marraskuussa naapurikaupungissa järjestetään kaupungin ensimmäinen puolimaraton. Sinne aioin. Marraskuusta maaliskuuhun olisi tarjonnut sopivan treenipätkän Austinin maratontapahtumaan, jossa arvelin juoksevani varmaan toisen puolikkaan – rehellisesti sanoen pyörittelin myös ajatusta kokomaratonista. Keväällä aioin juosta Tejas Trailin 30K -tapahtumassa yöpoluilla.

Sitten alkoivat uudet työt ja kaikki tavoitteet heittivät häränpyllyä.

Pitkästä aikaa aamujuoksulla!

Olin Suomessa opettajana vuosikausia, mutta USAssa en ennen tätä vuotta ole luokkahuoneeseen astunut kuin vanhemman roolissa. Nyt palasin koulumaailmaan, takaisin kutsumusammattiini. Ja huh sentään, kuinka ottaakin tiukille. Päivät ovat pitkiä, oppilaiden haasteet moninaisia, itsellä paljon opittavaa ja onhan tässä tämä maailmanlaajuinen pandemiakin heittämässä kapuloita rattaisiin.

Onneksi ostimme sen juoksumaton. Tänä aamuna kävin ulkona juoksemassa ensimmäistä kertaa kuuteen viikkoon. Ilman mattoa ei juoksuista olisi tällä välin tullut mitään, ja vähiin ne ovat nytkin jääneet. Viikonloppuaamuisin olemme puolison kanssa pyrähtäneet kuumaan metsään maastopyöräilemään ja viime viikolla raahasimme lapsetkin haikille, kun lämpötila ei enää ylittänyt kolmeakymmentä. Oli siis paikallisittain ihan viileää!

Työkaveri, liikunnanopettaja, kertoili treenaavansa puolikkaalle. Ihastelin, että kylläpä hän jaksaa ja ehtii. No liikunnanopettaja kuulemma asuu lähempänä koulua kuin minä, ja kun hän siis herää aamulla viideltä juoksemaan, hän ehtii koululle seitsemäksi kuten pitääkin. Minun pitäisi nousta juoksulle neljältä, ja se jää kyllä tekemättä.

Haaveilimme kuitenkin, että jospa kevätlukukauden puolella meillä olisi homma paremmin hanskassa ja sitten ehtisimme vaikka koulun jälkeen treenata joskus yhdessä.

Perheen kanssa patikoimassa.

Tällä hetkellä syksyn suurimmaksi tavoitteeksi näyttää muodostuvan koulussa alkavan tyttöjen juoksukerhon valmentaminen. Aloittelemme noin kuukauden päästä, harjoittelemme kahdesti viikossa ja joulun nurkilla tyttöjen olisi tarkoitus olla 5K-kelpoisia. Odotan tätä innolla! Ehkäpä siinä lasten treenatessa pääsee itsekin vähän juoksentelemaan pitkin kenttää.

Omat juoksukisat saavat nyt hetkeksi kuitenkin jäädä. Toistaiseksi täytyy riittää, että pääsen tavalla tai toisella liikkumaan ainakin sen pari kolme kertaa viikossa. Kun elämä heittää kierrepalloa, ei auta kuin kieriä mukana.

Palopuheita – Miksi juoksen?

Poikani valmisteli äidinkielen tunnille, kymmenminuuttista, vaikuttavaa puhetta. Sellaisena hieman konservatiivisena naisten oikeuksien kannattajana aloin heti heittelemään ilmaan ajatuksia hyvistä aiheista. Mitäs jos paasaisit Texasin uudesta aborttilaista. Tai tasa-arvoisesta maailmasta? Siitä, miten edelleen miehet tuntuvat hallitsevan maailmaa, vaikka meidän kuuluisi jo olla tasaveroisia.

Poikani nosti katseensa koneen ruudusta hieman innottomana. Taas tuo mutsi vauhkoo. Eikä se edes tajua, että aihe piti valita opettajalla jo varmaan vuosia käytössä olleesta, hieman yleismaailmallisesta ja ei niin intoilevasta listasta. Ei siis mitään ajankohtaista. Ei mitään omaa.

En siis hänenä voisi paasata naisten oikeudesta liikkua vapaasti. Oikeudesta juosta. Tai terveydestä. Siitä miten kaikkien lasten olisi hyvä liikkua päivittäin. Tai siitä, miten staattisen vanhainkotien sijaan meillä voisikin tulevaisuudessa olla ikäihmisten mobilisointikeskuksia. Haluanko minä vanhana makaamaan viimeisiksi vuosiksi kiinni sairaalasänkyyn lääkittynä, vai haluanko mieluummin liikkua. Ulkoilla. Nauttia. Elää. Tehdä päivälenkin, vaikka sitten lyhyenkin, edes juoksumatolla?

Tahdon. Koska tahdon liikkua. Kuten tänäänkin oli tarkoitus.

Päivän ohjelmana piti olla Oittaa Trail Day. Kisa, missä olisi vaihtoehtoja maastojuoksusta duatlonin kautta triatloniin.

Olin ajatellut kokeilla maastotriatlonisprinttiä lähes kylmiltään. Vaikka en ole treenannut uintia pikkusiskoni lailla, olen pulikoinut kesällä enemmän meressä kuin koskaan. Lähinnä olen tosin tippunut mereen purjelaudalta, mutta olen myös tehnyt joitakin lyhyitä uintimatkoja. Ja sprintti ei olisi ollut niin vakavamielinen. Joten olisin niin mielelläni uinut vaikka kisan viimeisenä märkäpuvussani, kiiruhtanut vaihtamaan päälle pyöräilyasua ja viilettänyt loppukisan juosten metsäpolulla. Tapahtuma on kuitenkin peruttu.

• 

Ei siis tällä setillä tänään.

En siis selvästikään pääse testaamaan melko onnetonta avovesi uimataitoani ja purkamaan kisaliikkumiseen energiaani. Intoani papattaa ajankohtaisten aiheiden palopuheita ei myöskään selvästikään sytytä kotona ketään. Puen lenkki vaatteet päälle ja lähden koiran kanssa metsään.

Juoksen, koska haluan. Juoksen, koska se tekee minulle hyvää. Juoksen, koska voin.

Liikkumista kilpailuhengellä vai ilman

Tässä hiljattain palasimme luistelulenkiltä kotiin. Oma onneton luistelutyylini harmitti, vaikka nauroinkin koomisuudelleni. Tiesin olleeni huono.

Luistelemassa meren jäällä.

Edellisenä päivänä hiihdimme jään yli saareen. Olin varautunut retkeen väärin. Päälläni oli paksu takki, ja jo ensimmäisten vetojen jälkeen hiki virtasi pitkin selkääni. Verensokerini oli alhainen. Olin voimaton ja hidas eikä tekemiseni sujunut.

Vaikka retkieväät piristivät, en keskittynyt olennaiseen – retken ainutlaatuisuuteen ja yhdessä tekemiseen. Pohdin itsekeskeisesti huonouttani, ja mietin eikö universumista löytyisi yhtään lajia, missä loistaisin.

Eväät

Olimme vuoden mittaan juosseet, kävelleet, kipittäneet polkuja, suunnistaneet, meloneet, fillaroineet, hiihtäneet, purjehtineet ja suppailleet. Lisäksi olin päässyt viklailemaan ja roikkunut tornadon trapetsilla ja viuhkinut alas laskettelurinteitä. Ja vaikka nautin kaikesta, olin ollut jokaisessa näissä altavastaaja. Ihan kun pelaisin jatkuvasti golfia Tiger Woodsin kanssa, vaikkei minun kuuluisi olla edes samalla kentällä.

Olen toki vertaillut itseäni muihin ennenkin ja kokenut kilpailuhenkisyyttä tilanteissa, joissa ei olisi pitänyt. Tiedän, että olen ”voittanut” isosiskoni juoksutapahtumassa vain muutaman kerran. Yhdellä niistä jätin raukkamaisesti paastosta vasta toipuvan siskoni hoipertelemaan yksin kilpailun loppuun. Halusin voittaa.

Laskettelemassa.

Ollessani laskettelemassa viikolla poikani kanssa huomasin, että en olekaan meistä enää se, joka huolehtii ankkurihissin vastaanottamisesta ja hissistä poistumisesta. Näin myös teinin laskevan itseäni paremmin. Pohdin, miksi en voi vain iloita lapseni erinomaisuudesta, vaan jumitan ajatukset omaan keskinkertaisuuteeni. Enkö voisi olla iloinen siitä, että ylipäätään laskettelen? Eihän kaikki ole kilpailua?

Hiihdin tänään yksin. Huomasin ala- ja ylämäkien sujuvan reippaammin ja tasapainoni parantuneen. Silti jälleen vertailin itseäni ohi pyyhältäviin hiihtäjiin. Myös lappukisoissa kamppailen helposti kelloa ja toisten päänahkoja vastaan. Saatan löytää uutta energiaa siitä, että huomaankin mahdollisuuden tietyn ajan alittamiseen tai näen, että joku olisi ohitettavissa vielä maalisuoralla, mutta jos saavun maaliin viimeisenä, en osaa iloita saavutuksestani siten, kuten pitäisi.

Hiihtämässä.

Minun ei kuitenkaan pitäisi jatkuvasti verrata itseäni johonkin sellaiseen, joka on selvästi syntymästään asti tehnyt asioita minua monipuolisemmin. Tai ihmiseen, joka on treenannut jotain yksittäistä lajia minua enemmän. Johonkin, jolla ehkäpä rakenne on juuri siihen lajiin minua sopivampi.

Minun kannattaisi iloita, että olen päässyt kokeilemaan paljon uutta ja että voin vielä kehittyä. Minun kannattaa iloita siitä, että vuosien työ lapseni laskettelutaitojen kehittymisen suhteen on kantanut hedelmää. Ymmärrän, että minusta ei koskaan tule Tiger Woodsia, mutta jos hänen kaltaisensa jaksaa huolia minut mukaan viheriölle, saan nauttia asioista ja kehittyä edelleen – omalla tasolla ja omaan tahtiin. Voisin myös välillä olla itsestäni ylpeä ja iloita suorituksistani. Aina ei tarvitse kilpailla!

Ne parhaat lenkkarini

Facebookissa pyörivä matkakuvahaaste sai minut selailemaan valokuvia menneiltä vuosilta. Lähes jokaiselta matkalta nousi mieleen joku juuri siellä juostu lenkki.

Se aamuauringon kuumuus iholla Kreikassa. Mäkinen maasto keski-Euroopassa. Vanhaan kuivuneeseen jokeen rakennettu juoksubaana Espanjassa. Tai se varovainen lenkki siskon kanssa Kroatiassa (missä poluilta harhautuvia varoiteltiin yhä jalkamiinoista).

Ja sitten ne maratonreissut! Muistan vieläkin millä tossuilla juoksin ensimmäistä kertaa Tukholmassa. Miten myyjä oli niitä minulle nopeudella sekä keveydellä kaupitellut ja miten ylpeä olin niiden räikeän kirjavasta kuosista. Ja miten kammottavan kovat pohjat niissä olikaan! Mutta millä juoksin pitkään – kalliitkin kun olivat!

Lenkkeilyä ja Tour de Francen seurailua.

Muistan hyvin muutkin hutiostokset! Neutraaliin jalkaan alelaarista napatut pronaatiotuetut popot. Tai ne väärän droppiset. Tai ne kooltaan numeroa liian isot. Tai ne painavat. Tai ne, jotka hankasivat jalkaa ensimmäisistä kilometreistä alkaen.

• 

Tässä muutamat.

Ja vaikka voin kipsutella lenkkiä mökkitiellä kimmoisuutensa jo menettäneillä lenkkareillani tai hätäpäissäni juosta vain kävelyyn tarkoitetuilla kengillä, vakiolenkeille tai tapahtumiin valitsen ne omat suosikit. Ne, mitkä tuntuvat kun jalkaan valituilta. Ne, joiden kanssa olen jo seikkaillut jonkin matkaa.

Metsäpoluille on kiva laittaa polkujuoksuun soveltuvat kengät, liukkaalle jäälle nastat. Puolikkaalla tai pidemmällä jalkaan sujahtaa kevyempää kenkää ja lyhyillä matkoilla kuluvat vuorotellen vanhimmat lenkkarit.

Mutta mistä voi tunnistaa ne omaan jalkaan parhaiten sopivat popot? Ja uskaltaako niitä toiselle suosittaa?

Ne, mitkä sopivat minulle voivat olla piinaa toiselle. Juoksukenkien valinta on yksilöllistä. Juoksemme ehkä erilaisia matkoja ja alustoja. Siinä missä toinen astuu kantapäällä, toinen vipeltää päkiöillä. Jalan rakenne, leveys ja tuen tarve vaihtelee. En siis uskaltaisi huudella, että Sauconyt ovat ehdottomasti parhaat, tai että Hoka One Oneja en kenellekään suosittelisi. Ne itselle parhaat löytyvät vain kokeilemalla – niiden lukemattomien väärien valintojen ja onnistuneiden löydösten kautta.

Jouluvalolenkki Lontoossa.

Parhaimmat kenkäni olen ostanut silloin, kun olen malttanut testata niitä riittävästi kaupassa. Myös ensituntuma on ollut tärkeä. Jos toisen hehkuttamat tossut ovat tuntuneet haastavilta heti jalkaan laitettaessa, ne ovat useimmiten olleet itselle väärät. En myöskään tee ratkaisuja pelkän hintalapun perusteella. Kallis kun ei aina tarkoita hyvää.

Mutta kun onnistun löytämään itselle toimivan parin, yritän ostaa heti perään toiset samanlaiset. Mikään ei ole ikävämpää, kuin lopulta eteentuleva lempitossujen hyvästeleminen. Silloin on etsittävä tilalle nopeasti uudet, eikä ole pahitteeksi, jos kaapista löytyy jo ne toiset!

(Tätä kirjoittaessa lempitossujen kangas irvistelee rikkinäisenä tossuista. Uudet, täysin kokeilumielessä kotiin matkaavat testikengät ovat vielä Lontoossa! Toivottavasti niistä tulee seuraavat lempitossut, jotka kuljettavat mukavasti kilometreistä toiseen.)