Arkiliikunta, lomalla, mieli

Vaihtelu virkistää

Miten ihana ja erilainen tunne olikin herätä vapaapäivään. En ollut kaivannut tai tuntenut tarvitsevani lomaa, mutta kun teinien syysloman kunniaksi sain kalenteriini mahdutettua yhden lomapäivän, olin myyty!

Aamulla normaalin etä-päivän rutiini rikkoontui. En avannut läppäriä, kännykän soittoääni oli vaimennettu. Jo edellisenä päivänä, torstaina, mieleni hihkui lomaa työpäivän päättyessä ja illalla tunsin oloni tavallista vapaammaksi.

En ollut suunnitellut lomapäivään mitään. En kerrassaan mitään.

Syksyiset polut vievät jo kohti talvea!

Mutta kun heräsin ihanaan auringonpaisteeseen tiesin, että haluan tänään ulos. Ehkäpä leikkaan pensaat, istutan viimein kukkasipulit, käyn merenrannalla juoksulenkillä ja herättelen sitten lomalla sängyissään viruvan nuorison ulos reippailemaan.

Rutiinien rikkominen kannattaa. Vaikka säännöllinen rytmi on hyväksi, saa kummasti energiaa pienestäkin muutoksista. Vaihtelu virkistää!

#ravinto, Arkiliikunta, kesä, mieli, Muu elämä, painonhallinta, Terveys

Mukavaa arkea!

Amerikkaan kotiutunut siskoni Sirpa(therunner) jaksaa ihmetellä eurooppalaisittain pitkiä kesälomiamme. Tuolla suuressa maailmassa lomailua ei juuri tunneta – muutama vapaapäivä vuodessa on jo ylellisyyttä.

Mutta kyllä melankolinen kansa lomansa tarvitsee. Hektisten työkuukausien jäkeen epäsosiaalinen elämä on nautinto. Rentoudumme, kun saamme oikein luvan kanssa erakoitua ja vetäytyä metsien suojiin. Saunat lämpiävät ja valoisat kesäyöt hellivät mieltä. Kesäparrat kasvavat ja meikkipussit odottelevat syksyä kaappien perukoilla.

Kun ihmisten ilmoille elokuussa kömpivä kansa on akkunsa ladannut, uusi uljas elämä kutsuu. Saunajuomat ovat jättäneet jälkensä ja päättäväisinä suuntaamme uuteen ryhdikkääseen arkeen. Ja mehän ryhdistäydymme, hinnalla millä hyvänsä. Ainakin hetkeksi. Mutta helppoa se ei ole, emmekä itse sitä ainakaan yhtään helpommaksi tee!

Somessa kyselemme huolestuneina, miten näistä kesäkiloista oikein pääsee. Kurinalaisesti intoudumme tempomaan tiukkoja ketodieettejä ja ”kevennämme”. Otsa kurtussa tutkimme kaloritaulukoita ja päätämme, että nyt tämä toimii.

Olen jotenkin surumielisenä lukenut näitä terveelliseen elämän tavoittelun somekeskusteluja. Jos joku erehtyy kysymään ”typeriä”, vastaukseksi saa täyslaidallisen välittömästi. Somessa on niin helppoa äyskähdellä ja ärhennellä. Mitäs kyselet, tee kuten minä. Ja kuitenkin jokainen tiedämme sen, että kaikki konstit eivät sovi kaikille. Jos yksi nauttii paastoamisesta tai vähähiilarisesta elämästä, toiselle ne eivät välttämättä sovi mitenkään.

Luin vähän aikaa sitten artikkelin mukavuudesta. Siitä, miten tutkijoiden mukaan mukavuus vaikuttaa ihmisen fyysiseen ja henkiseen hyvinvointiin. Se puolestaan heijastuu positiivisesti esimerkiksi sairauspoissaoloihin ja yleiseen tyytyväisyyteen. Mukavuus liitetään tässä ajattelussa empaattisuuteen – siihen, että haluamme yhteistä hyvää, emme ilkeile emmekä öykkäröi. Edes somessa.

Pieni mukavuuden ele omaa itseäkin kohtaan voisi tehdä joskus hyvää. Hampaat irvessä treenaaminen tai viikkokausien kaalisoppadieetti eivät kovin lempeiltä kuulosta. Tuntuu, että olemme ajoittain aika julmia omaa kehoamme kohtaan. On vähän hassua, että emme tunnista niitä asioita, jotka ovat itsellemme hyväksi. Jokainen kuitenkin itse tietää parhaiten, mitkä asiat ovat niitä, jotka saavat voimaan hyvin. Ja senkin kaikki tiedämme, että ystävällisyys omaa itseä kohtaan saisi meidät vieläpä näyttäytymään mukavampina myös kanssaihmisille. Ja kaiken kukkuraksi terveyskin kohenisi; hyvä mieli hellii koko kroppaa eikä verenpainekaan pompsahtele.

Mukavuustutkimukseen tutustuessani oivalsin (jälleen kerran), että suhtautuminen omaan itseen on avain hyvän elämän rakentamiseen. Hyvänä muistutuksena tuli sekin, että arkipäivän asenteilla on väliä: lähdenkö uuteen päivään äykkäpäisenä murjottaen, vai onnistuisinko näkemään synkkien pilvien raoista jotakin hyvää? Koko elämää ei tietenkään voi kerralla toisenlaiseksi muuttaa ja välillä vain on niitä kettumaisempia päiviä. Mutta totta on, että omien suupielten asento vaikuttaa yllättävän paljon siihen, tuntuuko huominen valoisalta vaiko tylsältä ja merkityksettömältä. Kirjailija Suvi Bowellania siteeraten: ”elämä voi muuttua kummasti helpommaksi, kun emme enää ole itse itsemme jarruina”.

Hei kaiffa! Kiva kohdata, vaikka vähän olet erilainen ♡

#korona, kesä, lomalla

Patikoimaan Euroopan huipulle!

Koronakevään jälkeen kesälomakalenterini näytti tyhjältä. Minä, joka olen aiemmin suunnitellut ja lyönyt lukkoon kaikki menoni vähintään vuotta ennen, olin tyhjän edessä. Vaikka yritin luottaa, että suunnittelemattakin elämä tarjoaa parastaan, huomasin olevani rauhaton. Menisikö koko loma hukkaan?

Kotiympyröissä vietetyn kevään jälkeen elin uskossa, ettei elämässä tapahdu juuri mitään. Että kesä on tutuissa lähimetsissä tarpomista ja kotiaskareiden hoitoa. Kuitenkin juuri ennen lomani alkua sosiaaliseen mediaan alkoi tipahdella muiden kuvia juoksutapahtumista ja reippailuista kotimaan lomakohteissa.

Hädissäni selailin lomavaihtoehtoja. Kapuaminen Kolille houkutti, mutta hotellit oli buukattu täyteen pitkälle elokuuhun. No Lofootit? Kohde josta olen aina vain haaveillut. Ajaisinko sinne?

Sitten, täysin yllättäin minulle tarjoutui mahdollisuus lähteä muutaman päivän varoitusajalla Sveitsiin, jonka rajat oli avattu. Kun ministeriön sivut kertoivat maan Covid-tilanteen olevan lähellä maamme tasoa ja omaehtoista karanteeniakaan ei matkan jälkeen tarvittu, hyppäsimme aamuvarhain Zürichin koneeseen. Siirryimme tuttavamme kyydillä kohti kaunista, vuorten ympäröimää Steffisburgin taajamaa Thunen kaupungin kupeessa.

Näimme matkallamme paljon. Isäntäperhe oli sveitsiläistyyliin täsmällinen. Aamupalalle kokoonnuttiin varhain ja päivät olivat hyvin suunniteltuja.

Ensimmäinen patikointiretkemme vuoristojunakuljetuksineen oli Sveitsin jylhimpiin Alppi-vuoristoihin ja Unescon maailman perintökohtrisiin kuuluvalle Jungfraujochille.

Nähtävää oli paljon. Lumoutuneina kävelimme lumisen maiseman keskellä, kuuluisien vuorenseinämien (Eiger, Mönch ja Jungfrau) ympäröiminä ja kipusimme parhaimmillaan 3571 metrin korkeuteen. Välipalaksi taiotut sandwichit maistuivat taivaallisilta ja antoivat voimia ohuessa ilmanalassa liikkumiseen.

Seuraavan, 10 kilometrin mittaisen patikointimme teimme Thunen vieressä olevalle kukkulalle. Polku metsään ja ylemmäs vuoristoon (891 m) lähti suoraan majapaikkamme ulko-ovelta.

Ylämäessä puuskutin. Itseäni 15 vuotta vanhemmalla isännällä askel oli kevyt. Hänellä on tapana lähteä viikottain parille yhteislenkille samaiseen maastoon naapureidensa kanssa. Viikonloppuinen lähtöaika (7.45) oli heillä jo vuosia ollut sama. Parituntisen lenkin jälkeen edessä oli runsas yhteinen brunssi ulkona.

Laskeutuminen puurajaan Niederhornilla.

Viimeisimpinä vaelluskohteinamme olivat Niederhorn ja Kanderfirn. Siinä missä Niederhirn (1950 m) muistutti laskettelukeskusta avarine maisemineen, tarjosi Kanderfirn (2400 m) jäätiköineen ja vuoristojokineen jylhät maisemat.

Välillä etenimme hieman kapeaa polkua (Kanderfirn)

Sveitsi tarjosi lyhyellä visiitillämme parastaan. Ehdimme patikoinnin lomassa tutustua Thunen ja Bernin kaupunkiin ja viettää merellisen iltapäivän Thunersee-järvellä purjehtien. Muualla vietettyjen loistavien lomapäivien jälkeen paluu kotiin oli jälleen mukavaa ja omien lähimetsien ylämäet tuntuivat entisestään tasoittuneen.

lomalla, Muu elämä

Juoksijan kompromissielämää

Itselle loma kuin loma tarkoittaa aikaa liikkumiselle. Aina lomakumppaneille loma ei kuitenkaan tarkoita samaa. Milloin joku haluaa viettää aikaa altaalla, milloin sohvan nurkassa, kun itse mieluiten painelisin pitkin lavedoja tai lumisia metsäpolkuja hiki otsalla.

Välillä – tai oikeastaan päivittäin teen kompromisseja. Aamupuuroa lusikoidessa suunnittelen viilettäväni kolmetuntisen päivälenkin Kuusamon pienellä karhunkierroksella, mutta loppupeleissä huomaan, että syystä tai toisesta ajattelemani lenkki kutistuu tunnin kävelyyn räntäsateessa.

Milloin kuvittelen kanssaihmisten intoutuvan läskipyöräretkestä, sivakoinnista tai islanninhevosratsastuksesta – ja huomaan olevani yksin ajatusteni kanssa.

Voisin toki toteuttaa itseäni piirulleen suunnitelmien mukaan. Juosta kuin kaistapäinen. Mutta ei. Minut on kasvatettu aina tulemaan puolitiehen vastaan. Tekemään kompromisseja. Hakemaan ratkaisuja. Niinpä sopeutan ja sopeudun.

Mutta välillä yllätyn. Kun olen valmiina luovuttamaan, kanssaihmiset yllättävät. He ovat oppineet, että joskus on hyvä siirtyä omalta mukavuusalueelta toisen mukavuusalueelle. Ja niinpä taaperramme kohta yhdessä pitkin hankista metsää. Se ei ehkä tuo samaa nautintoa kaikille, mutta se tuo yhteistä hyvää oloa. Tasapuolisuutta ja kompromisseja. Puolin ja toisin.

Muu elämä, Treenit

Kun suunnitellut juoksut jäävät juoksematta lomalla

Olen aiemminkin kertonut, että minulle paras tapa unohtaa mieltä painavat asiat tai löytää uusia ratkaisuja tapahtuu lenkkarit jalassa. Suunnittelen päivät, viikot ja seuraavan vuoden. Lyön hyvissä ajoin lukkoon tulevat juoksutapahtumat. En useinkaan koe osaavani elää hetkessä ja tulen levottomaksi, jos vetelehdin tekemättä mitään. Mitä sitten tapahtuu, kun lähden lähes ex tempore purehtimaan viikoksi Turkkiin ja suunnittelen juoksevani päivittäin?

Kun päätin lähteä Turkkiin, en kiireiltäni ennättänyt etukäteen tutkia ollenkaan minne oikeastaan olen matkalla. En ollut aiemmin käynyt Turkissa. Edellisenä iltana pohdin, mitä pakata mukaan reissuun lenkkareiden lisäksi ja heittelin laukkuun aurinkorasvan ja uikkarit.

Olin ajatellut tehdä lenkkejä satamasta käsin aamun sarastaessa. Purjehdusreissuilla vallitsee tietyt säännöt ja kuri. Vene lähtee satamasta silloin, kun kippari niin määrää. Tarkka lähtöaika voi selvitä vasta hieman ennen köysien irrottamista ja sooloiluun ei ole tilaa. Päivät kuluvat merellä.

Turkki osoittautui purjehtijan silmissä kauniiksi maaksi. Maaksi, jossa ihmiset ovat ystävällisiä. Mutta se osoittautui myös miesten maailmaksi. Maaksi, missä naisten asema eroaa siitä, mitä se kotimaassamme on.

Vaaleatukkaisena turistina tajuan hyvin nopeasti, että yksittäiset lenkit aamutuimaan tai yömyöhään olisivat riski-alttiita. Vessakäynnit veneeltä satamaan tuntui turvallisemmalta kävellä yhdessä toisen naisen kanssa.

Ilman, että edes noteraat turkkilaista miestä, huomaat mahdollisesti saavasi heiltä huomiota. Huomiota, mitä et kaipaa. Huomiota, jonka antamiseen, he tuntuvat ajattelevan olevansa oikeutettuja. Roskapusseja satamalaiturin roskikseen kantaessa kuulen turkkilaiselta sanat ”I love you”. Sanat tuntuvat absurdeilta ja työnnän roskapussit miehen käteen ennenkuin marssin tieheni.

Söin, nukuin, purjehdin ja liikuin kävelylenkeillä ryhmän mukana. Viikon loppupuolella juoksemattomuus tuntui kehossa. Hartiat kivisti. Jalat vingahtelivat liikettä. Teki mieli venytellä.

Aloin jo ennen paluumatkaa suunittelemaan, kuinka pian pääsisin taas loman jälkeen lenkille.

Kotiin palattua veneessä vietetty viikko keikutti ja väsymys painoi kuitenkin silmäluomia. Päiväunet kävivät muutamana päivänä mielessä.

Suuntasin seuraavana päivänä kotiin tultua koiran kanssa metsään. Kiersin polkuja. Sitä seuraavana päivänä kaivoin työpäivän päätteeksi lenkkarit esiin ja lähdin juoksemaan pimenevään, viileään iltaan. Metsätiellä väistin vastaantulevaa miestä pelotta.

Pohdin saapunutta syksyä. Vapautta.

Tajusin, että en aina osaa pitää turvallista ympäristöä arvossaan. Ymmärsin myös, että juoksun harrastajana voin antaa itselleni myös myönnytyksiä. Toisinaan suunnitelmat ovat tarpeen, toisinaan voi hyvillä mielin heittäytyä hetkeen. Lenkkeily pakkomielteisenä tai pakollisena suorituksena ei tuo onnea. Lenkitön lomaviikko ei myöskään kaada venettä pitkässä juoksussa. Välillä voi vain olla.