juoksu, juoksukilpailu, kesä, lomalla, mieli, Puolimaraton

Loma juoksuja ja ex tempore hieman muutakin

Tiedän, että joskus olen aika spontaani. Joskus jopa liiankin. Voin aamukahvia hörppiessä todeta päivän ohjelman näyttävän tyhjältä, ja etsiä netistä jotain vaihtelevaa tekemistä. Hieman tämänkaltaisesti kävi nytkin!

Alunperin minulla oli mahdollisuus lähteä viikonlopuksi Suomenmestaruuskisaturistiksi Kotkaan. Kun koin olevani rennon viikonlopun tarpeessa, päätin jäädä kotiin. Ajattelin hoitavani hieman rästiin jääneitä asioita, nukkua ja lukea kirjaa. Ottavani viikonlopun kerrankin ihan rennosti. Tuskin näkisin edes ystäviäni.

Lauantai aamuna pyörittelin hetken koiran lenkityksen jälkeen peukaloitani. Kotiarjen pyöritys ja passiivinen rentoutuminen ei sittenkään houkutellut. Kun yksi ystävistäni ei ehtinyt puutarhapuuhiltaan kävelylle, toinen viiletti lomamatkalla jossain päin Suomea ja kolmas suuntasi askeleita perhetuttunsa kanssa Linnanmäelle, ”en voi koko päivää vain lojua lukemassa kirjaa hysteria” alkoi jo hieman itää.

Hoidin kuitenkin askareitani. Kävin kaupassa ja täytin kaappeihin talouspaperia ja astianpesukoneainetta. Viikkasin pyykkejä ja kokkasin. Ruokailun jälkeen heittäydyin hetkeksi sohvalle ja seurasin puolella silmällä loppuosaa jostain jo aiemmin näkemästäni, sinänsä mutkattomasta elokuvasta, kuuntelin äänikirjaa ja roikuin netissä. Aloin totaalisesti turhautua olooni.

Olin jo aamuvarhain selaillut sekä juoksu- että polkujuoksutapahtumakalenterit läpi. Yksi mielenkiintoinen juoksu olisi Hämeenlinnassa ja Twilight Run juoksu Helsingissä.

Iltahan sujuisi mukavasti, jos juoksisinkin Twilight Runissa kympin! Samalla juoksulenkki tulisi tehtyä ja heinäkuun aktiivisuuskilometrit karttuisivat (yhtenä kuluvan vuoden tavoitteenani kun on liikkua joka kuukausi hieman edellisvuoden vastaavaa kuukautta enemmän). Hinta kuitenkin mietitytti. Tapahtuma oli entuudestaan tuttu ja kun olin saanut edellisen kerran juoksutapahtuman ilmaiseksi, ajattelin nyt (hieman naivisti) asian kompensoivan tilannetta.

Kun tytär kyseli koiran päivälenkityksen jälkeen, mitä tekisin juoksun suhteen, päätin lähteä. Ehtisin vielä ilmoittautumaan ja mukaan kisaan. Jälki-ilmoittautuessa muutin kuitenkin mieleni. Koska hinta-ero kympin ja puolikkaan välillä oli pieni, tuntui järkevämmältä pulittaa kympin sijaan maksu puolikkaasta ja juosta se, vaikka järjen ääni yritti hieman toppuutella. En ollut suunnitellut juoksevani puolikasta. En ollut miettinyt varusteitanikaan sitä silmällä pitäen. Viikolla juostu lenkki oli mennyt jostain käsittämättömästä syystä totaalisesti pieleen ja kolmen kilometrin jälkeen olin joutunut vaihtamaan kävelyyn. Myös aamulla otetun rautatabletin ja vatsan reagoiminen mietitytti.

Kisan ensimmäinen kymppi meni hyvin. Mieli rallatti ja askel kulki. Kun alun ruuhkista oli selvitty, juoksin mukavasti letkan mukana. Koska reittinä juostaan lähes identtiset kierrokset kahteen kertaan, odotin näkeväni mukaan lähtenyttä jälkikasvuani maalialueen läheisyydessä. Olin arvioinut heille minuutilleen oikein ensimmäisen kierroksen ohitusaikani. Mutta vaikka pälyilin ympärilleni, kisakatsomon edustajat olivat poissa.

Loppumatkan juoksin melko yksin. Letkassa olleet nuoret karkasivat menojaan juomapisteen kohdalla. Vain joku mies juoksi sitkeästi perässäni. Seitsemän kilometrin jälkeen päästin hänet ohi. Mutta kun hetkeä myöhemmin huomasin vauhtimme näin hidastuvan, ohitin hänet jälleen. 20 kilometrin kohdalla hänen askeleensa äänet katosivat. Itselläkin energiat olivat viimeisillä kilometreillä vähissä. Yritin vain säilyttää vauhtini. Reitin punaiset nauhat alkoivat erottumaan heikommin illan pimetessä ja muutamia kertoja jouduin kysymään suuntaa juoksijoita ohjaajilta vapaaehtoisilta, jotka paikoin syventyivät enemmän kännyköihinsä kun meihin juoksijoihin.

Twilight Run on luonteeltaan hieman kotikutoinen ja rento tapahtuma. Reitti on melko tasainen ja kaunis. Lähtö tapahtuu yhteislähtönä, eikä yksilöllisiä juoksuaikoja seurata chipin avulla, vaan aika lähtee kulkemaan, vaikkei lähtömerkkiä ole ylittänytkään.

Vaikka lopputulos ei ollut parhaitani, olin kuitenkin kohtuu tyytyväinen 6,41 km keski-aikaani. Ja mitä muuta voi odottaa, jos päättää juosta puolikkaan valmistautumatta – tunnin varoajalla!

Mikä parasta, nämä toisinaan suunnitellut ja välillä nopeallakin temmolla esiin tulevat tekemiset kerryttävät mielen sopukoihin mukavia valopilkkuja. On ihana muistella vaikkapa pojan kanssa polkupyörällä kirjastoon tehtyä kirjanhakumatkaa (25 km), polkujuoksua siskon kanssa eksymisineen, samoilua saaressa ja eväsleipien jakoa rannalla miesystävän kanssa tai jonkun uuden asian kokeilua ja opettelua (myös niitä kertoja, kun mikään ei suju ja tekee mieli hyppiä tasajalkaa ja marssia tiehensä). Sillä nämä hetket muodostavat yhdessä tämänkin kesän ja elämän.

Arkiliikunta, lomalla, mieli

Vaihtelu virkistää

Miten ihana ja erilainen tunne olikin herätä vapaapäivään. En ollut kaivannut tai tuntenut tarvitsevani lomaa, mutta kun teinien syysloman kunniaksi sain kalenteriini mahdutettua yhden lomapäivän, olin myyty!

Aamulla normaalin etä-päivän rutiini rikkoontui. En avannut läppäriä, kännykän soittoääni oli vaimennettu. Jo edellisenä päivänä, torstaina, mieleni hihkui lomaa työpäivän päättyessä ja illalla tunsin oloni tavallista vapaammaksi.

En ollut suunnitellut lomapäivään mitään. En kerrassaan mitään.

Syksyiset polut vievät jo kohti talvea!

Mutta kun heräsin ihanaan auringonpaisteeseen tiesin, että haluan tänään ulos. Ehkäpä leikkaan pensaat, istutan viimein kukkasipulit, käyn merenrannalla juoksulenkillä ja herättelen sitten lomalla sängyissään viruvan nuorison ulos reippailemaan.

Rutiinien rikkominen kannattaa. Vaikka säännöllinen rytmi on hyväksi, saa kummasti energiaa pienestäkin muutoksista. Vaihtelu virkistää!

#korona, juoksu, Tapahtumat, Treenit

Mistä motivaatiota juoksuun

Päivällä puhelimeeni tipahti viesti Aalto 10 juoksun peruuntumisesta. En ollut koronatilanteen takia ilmoittautunut syksyn isompiin juoksutapahtumiin ja sinänsä lyhyt, kympinkin juoksu oli odotettu.

Vaikka juoksutapahtuman peruuntuminen ei tullut totaalisena yllätyksenä, harmitti asia kuitenkin. Olin päässyt uudelleen pidempien lenkkien makuun ja lappujuoksu oli motivoinut juoksemaan.

Hetken pohdin, olenko ilman tulevia tapahtumia hukassa, jumitan sohvalle ja teen vain koiran kanssa lenkkejä. No en tietenkään! Epävarmuudesta huolimatta lähden valmistamaan itseäni ensi keväälle siirrettyihin tapahtumiin.

Polkujuoksu Hyvinkäällä.

Haen motivaatiota mahdollisesti toteutettavista pienistä juoksu- tai polkujuoksutapahtumista. Valitsen viikottain eri lenkkeilypaikkoja ja teen sisällöltään vaihtelevia lenkkejä. Lisäksi sovin erilaisia lenkkeily- ja kuntoiluaktiviteettejä ystävien kanssa.

Ystävän kanssa portailla.

Hiljattain tein sekä yksin että yhdessä ystäväni kanssa treenin samoilla portailla. Yksin viiletin monotonisesti portaita ylös ja alas ja hain treeniin vähäistä vaihtelua laskeutumalla alas portaiden vieressä kulkevan metsäpolun kautta. Ystävän kanssa portaita mentiin eri temmoilla ja tavoilla kikkaillen. Välillä askellettiin kantapää edellä, toisinaan vispattiin portaita ylös ja alas sivuttain tai loikittiin portaita ponnistavaa jalkaa vaihtelemalla. Myös käsien mukaan ottamista huomioitiin ja venyttelyt ja kuulumisen vaihdot toteutui tekemisen lomassa.

Uskon, että jatkamalla säännöllistä ja monipuolista sekä leikittelevää liikkumista pidän yllä motivaatiotani. Kun lähtee päivän jälkeen ulos nauttimaan luonnosta, nollautuvat päivän paineet ja mieli. Keho tuulettuu.

juoksu, Juoksuhaaste, mieli, Tapahtumat

Kun elämä on kunnossa, lenkkikin kulkee

Koronakriisin aikana ruokapöydässämme virisi juoksua sivuava keskustelu, kun jälkikasvuni kyseenalaisti olenko enää lainkaan juoksija.

Huomasin takeltelevani. Jokakeväisten ja kesän alun tapahtumien peruuntuminen, kisavalmistautumisten puute ja hiipuneet kilometrimäärät oli noteerattu!

Pohdin pitäisikö selitellä alhaisia suoritusmääriä parin kuukauden sairastelulla, toipumisajan sykevaihteluilla tai uudelleen ilmaantuneella kuumeilulla. Vai sillä, että liikuntaa on hyvä viritellä kevyemmin.

Vai pystyisinkö myöntämään, että oikeastaan jo ennen sairastumista minulle on riittänyt kevyt tavoitteeton lenkkeily. Että mieluummin haaveilen omatoimisesta suunnistamisesta, parin tunnin samoilusta tai rauhallisesta juoksusta meren äärellä enkä oikeastaan kaipaa kilpailuja.

Vai puolustaudunko? Kiistänkö asian ja väitänkö pian taas laativani uutta juoksuohjelmaa ja suunnittelevani syksyn tapahtumia. Kerron suuntaavani vuoden päästä KK Nutsille ja varaan sittenkin paikan syksyyn siirtyneelle HCR.lle.

Kaappeja siivotessa löysin jonkun menneen vuoden treenimuistiinpanot elokuusta kesäkuulle. Mäkitreenejä, tempoa, intervalleja. Tasaista. Pitkää. Tarkat merkinnät jokaiselta päivältä. 4.4 on mäessä mennyt 5 minuuttia tavoiteaikaa enemmän. Ja ai tuolloin oltiin juoksemassa Kaliforniassa!! Tuossa lienee lennot.

Muistoista huolimatta tiivis ja säntillinen ohjelma hirvittää. Juoksutavoitteet, mitkä sopivat silloiseen elämään, eivät palkitse nyt.

Huijaanko siis itseäni vai myönnänkö, että tässä hetkessä on parasta ylläpitää kuntoa ja toipua flunssakierteestä maltilla. Tehdä asioita vain mahdollisimman monipuolisesti. Rakentaa pohjaa, jotta voi juosta tavoitteellisemmin, kun kipinä taas juoksutapahtumiin sairastelun jälkeen syttyy. Ja jotenkin muistaa kirjailija Karo Hämäläisen sanat: ”Kun lenkki kulkee, olen hyvällä tuulella. Se toimii myös päinvastoin: kun elämä on kunnossa, lenkki kulkee.”

Asioita joista ei kerrota, juoksu, Muu elämä, perhe, yksinhuoltaja

Miksi sä et juokse kotona – äiii-tii-i!? (Yksinhuoltajan lenkkiarkea)

Nyt kun lapset ovat jo teini-iässä, luulisi lenkkeilyni olevan heille aika yhdentekevää. Mutta ei. Vaikka liikun päivittäin, lenkille lähtöni noteerataan. Kysytään minne menen, missä juoksen ja milloin palaan. Menenkö yksin vai yhdessä, koiran kanssa vai ilman.

Menemisistä kertominen korostuu, kun perhedynamiikka muuttuu. Kun eron myötä perusperhe vaihtuu yksinhuoltajaperheeksi ja sitten poismennyt aikuinen vielä vaihtaa hiippakuntaa, on se jäljelle jäänyt vanhempi ainut, mikä kotiin jää.

Kun kahden vanhemman tai aikuisen perusperheessä, asioita pystyy ainakin teoriassa jakamaan, saa yksinhuoltajana puntaroida ja kantaa vastuut itsekseen. Ei ole enää aivan sama milloin ja minne juoksee. Kestääkö lenkki hetken vai tunteja. Aikaa juoksemiseen on otettava silloin, kun muut velvollisuudet on tehty. On huolehdittava, huomioitava ja suunniteltava. Yksinhuoltajana vanhemmuus pyörii omilla hartioilla 24/7.

Elämään tulleiden muutosten myötä arjen rakenteet muuttuvat myös laajemmin. Yllättäen joutuu huomaamaan, ettei lähes kolmen vuosikymmenen ystävyydet tai sukulaisuussuhteet kaikkien kanssa kanna. Pinnalliset ihmissuhteet katkeavat ja tilalle alkaa rakentumaan ja kutoutumaan uutta. Tosi ystävät pysyvät ja tukevat ja vievät lenkille silloinkin, kun yksin ei jaksa.

Muutosten myötä arki vie aika täysin. Jos jättää omat tai lapsen treenikamat lojumaan eteisen lattialle laukkuun urheilun jälkeen, voi olla ihan varma, ettei ne hikiset vaatteet ole itsestään pois kulkeutuneet. Siinä ne lojuu, kunnes ehkä kolmantena päivänä havaitset uudelleen sen epämääräisen myttykasan, kun alat kaipaamaan sitä lämmintä pitkähihaista juoksupaitaa, joka kassissa sitkeästi makaa.

Lojuvat lenkkarit

Koska elämääni täyttää työ ja lenkkeily, teen kodinaskareet lähinnä ”siinä lenkkeilyn sivussa”. Kun kävelen kylppäriin hakemaan lenkkivaatteita, viikkaan narulta kuivat vaatteet huomaamatta. Kun lenkin jälkeen havaitsen astia- tai pyykinpesukoneen täyttyneen, napsautan sen ohimennen päälle. Tyhjät shampoopullot noukin roskikseen lenkkisuihkun jälkeen enempää asiaa noteeraamatta. Ei ole enää erillistä siivousaikaa. On lenkkeiltävä ja kuurattava kun voi. Kun ehtii. Kun huomaa.

Ja vaikka en ole kenellekään aikuiselle tilivelvollinen lenkkeilymenoistani, joudun luonnollisesti pohtimaan omat ja lasten tarpeet. Jos koululainen stressaa kokeita, ajoitan omat liikkumiseni varhaisempaan ajankohtaan, jotta yhteistä aikaa iltarauhoittumiseen jää. Pyrin myös tuolloin tekemään lenkin koiran kanssa, jolloin kokeeseen valmistautuva saa rauhaa.

Olen myös opetellut hyödyntämään hiljaiset viikonloppuaamut, jolloin lenkin ennättää tehdä huomaamattomasti teinien viruessa sängyissään. Lisäksi kerään hyvän äidin pisteitä aina silloin, kun innostun viemään koiran pidemmälle lenkille räntä- tai vesisateeseessa.

Mutta kun vedän lenkkarit jalkaan muuten vaan, teinitkin herää. Niskat kiertyvät korkkirullalle ja kasvot singahtavat omien huoneiden ovelle. Juoksuhetki kauempana kotoa kyseenalaistetaan. Tarkastaan vaivihkaa lähtijän varustus ja arvuutellaan kestoa. Minne sä äiti nyt meet?

Mäkitreeniä ja aurinkoa

Ei ole lainkaan sama, heitänkö lenkin kotiportailta vai singahdanko sittenkin vaihteen vuoksi juoksemaan merenrannalle vai suuntaanko kauemmas mäkitreenipaikalle. Lenkki lähipiirissä tuo tietynlaista turvaa. Se mielletään kotona oloksi. Muutaman kilometrin siirtymän päästä aloitettu lenkki on vienyt juoksijan jo pois kotipiiristä. Mutta mukaan ei tulla vaikka maanittelisin. Saan painella lenkit yksin tai ystävän kanssa. Kunhan vaan palaan – lähteäkseni lenkille taas seuraavana päivänä kaikkien kotiaskareiden keskeltä hetkeksi uudelleen.