Arkiliikunta, kesä, mieli, mittaaminen, Muu elämä

Niks, ei siis yhtään mitään

Riippumatossa makoillessa kontrasti arjen kiireisiin on huisi.

Korona-hässäkän alkaessa meillä oli töissä juuri meneillään first beat -mittaukset – oman tulokseni tulkinta pisti polvilleen. Stressiä, minullako? Työterveyshuollon palaute oli tiukkaa. Hieman liian lujaa näyttää menevän, alkaisikohan olla tauon paikka?

Viime kuukaudet ovat olleet aikamoista multitaskaamista. Jossain vaiheessa tajusin, etten osannut keskittyä mihinkään. Iltauutisiakin katsoessa oli samaan aikaan näpelöitävä kännykkää ja tirkisteltävä sähköposteja. Koko elämä on ollut tiukasti aikataulutettua. Kiireen keskellä järjestin itselleni 20 minuutin pikaisia juoksusessioita juoksumatolla ennen kun seuraava Teams-kokous jo kilkutteli alkamishälytyksiään. Kun maltoin pitää juoksuvauhdin inhimillisenä, sain samalla soitettua pikapuheluita siskollenikin. Tosi näppärää!

Kesälle varaamastani lukematta jääneiden lehtien joukosta osui silmiin maininta, että oleminen ihan ilman mitään velvoitteita huoltaa aivoja. Luomiskyky elpyy ja muistikin petraantuu. Ei mikään uusi tieto, mutta silloin tällöin näitä perusmuistutuksiakin tarvitaan. Hullunmyllystä tekemättömyyteen hyppääminen vaan tuntuu kovasti kummalliselta. Vähän niinkuin tekisi jotain väärää. Syvälle suomalaiseen sieluun upotettu protestanttinen etiikka pistää kampoihin; ei kai sitä nyt koko päivää lojuta. Kunnon ihminen tekee edes käsitöitä, vaikka vain muodon vuoksi.

Lehdestä bongasin artikkelin, jossa vilahti itselleni tuiki tuntematon termi: niksen. Tulee kuulemma hollannin kielen sanasta ”ei mitään”. Niksenillä tarkoitetaan sananmukaisesti sitä, että ihan vaan ollaan. Ihan oikeasti siis tekemättä mitään. Luvan kanssa, ja jopa suositellusti.

Kun lehtiviisaudesta innoittuneena ilmoitin heittäytyväni tänään ’nikseniin’, mielessäni oli lueskelua riippukeinussa. Meren tuijottelua, tuulen kuuntelua. Ehkä jopa pienet päikkärit. Puolisoni ilmoitti saman tien hänkin nikseilevänsä. Hetkeä myöhemmin pokasaha vinkui ja oksaryteikkö sai kyytiä. Ihmettelin, että mitä nikseilyä tuo tuommoinen. Hänelle joutilaisuus on kuulemma sitä, että saa tehdä juuri sitä mitä huvittaa ja ihan omalla aikataululla. Niinpä nikseilimme kumpikin tahoillamme, omalla tavallamme.

Kesäpäivien niksen-hurmiossani olen intoutunut antamaan piupaut myös tiukoille treenitavoitteille. Ne ovat itse asiassa kovasti haperoituneet korona-kevään aikana muutenkin. Viikonloppujen pitkät lenkit ovat kummasti kutistuneet ja tavoitteelliset tuloshaaveetkin ovat siirtyneet seuraavalle vuodelle. Yllätyksekseni kuntoni on kuitenkin noussut. Se näkyy sykkeissä, hapenottokyvyssä ja suoritustasoissa. Ehkäpä harjoittelurutiinien muutoksella on asian kanssa jotain tekemistä. Kesän veneilyreissuilla lihaskuntoa tulee pidettyä yllä purjeita trimmaamalla – hätävarana repun pohjalta löytyy myös vastuskuminauha. Tietoisten ylämäkivetojen sijaan mäkitreeniä kertyy kuin huomaamatta saaristomeren saaria kolutessa. Mutta juoksukengät ovat kuitenkin aina mukana – mikäs sen mukavampaa, kuin pieni pyrähdys uudessa satamakohteessa.

Kaikenlaisia uusiakin avauksia kesä tuo tullessaan. Korkeanpaikankammoiselle extreme-elämyksiä tarjoaa vaikkapa mastoon jumiin jäänyt lippunauha. Kun keikkuu 18 metrin korkeudessa, lujalle maanpinnalle päästyään saakin hetken rauhoitella täriseviä reisilihaksia.

Ihanaa kesää, niksenin hengessä!

#korona, Arkiliikunta, juoksu, Koronakevät, mieli, Muu elämä, painonhallinta, Terveys

Koronakiloja ja loman odotusta

Kesä tuli tänä vuonna jotenkin varkain. Vaikka nimenomaan luulisi, että juuri tänä keväänä olisi ollut aikaa seurata sen saapumista. Villasukista luopuminen on kuitenkin käynyt hitaasti, vaikka aurinko kuumottaa. Kalenterin tyhjeneminen perinteisistä kevään ja alkukesän juoksuista vei terän vuodenajan vaihtumiselta, eikä pää ole pysynyt muutoksessa mukana.

Heräsin huomaamaan kesän saapumisen, kun työkaveri toisensa jälkeen alkoi ilmoittelemaan lomille lompsuttelemisestaan. Mitä, nytkö jo! Etätöihin siirtyminen maaliskuussa tapahtui sähäkästi, ja sillä tiellä ollaan. Kun sosiaaliset kontaktit ovat olleet Teamsin ja Zoomin varassa, ei normielämän kahvipöytärupatteluja ole ollut. Kesälomasuunnitelmat ovat jääneet toteamatta ja lomille lähtijät ovat häipyneet etäyhteyksien päästä aivan vaivihkaa, ilman lomapullatarjoiluja.

Arvailla sopii, minkälaisiin puitteisiin lomien jälkeen työpaikoille palaillaan. Toiveikkaimmat tuumailevat, että se oli tässä, kohti normielämää vaan. Skeptikot muistuttelevat, että kyllä se toinen aalto sieltä vielä tulee. Kävi miten kävi, tavallaan kyllä vähän harmittaa, jos paluu entiseen tapahtuu ihan sellaisenaan. Poikkeuskuukausina on omaksuttu monia uusia toimintamalleja, ja joidenkin niistä soisi jäävän työkalupakkiin jatkossakin. Kuten vaikkapa etäkokousten.

Etäilevälle toimistohiirelle työpäivien alut ovat olleet suorastaan nautinnollisia. Kun työmatkan pituus on ollut mitattavissa askeleina kahvinkeittimeltä olohuoneessa odottavan tietokoneen äärelle, matkan on voinut taivaltaa tukka pörröllään ja unisukat kurtussa. Ja vaikka monesti työpäivä on alkanut kuin vahingossa anivarhain, vastapainoksi on voinut hyvällä omalla tunnolla nostella pyykit koneesta kesken päivän tai nauttia päiväkahvit pihakeinussa.

Tuossa taannoin osui kohdalle ensimmäinen live-kokous pitkään aikaan. Omassa työssäni iltakokouksia on todella paljon. Live-istunnon jälkeen olin aivan nuutunut ja puutunut. Miten ihmeessä kukaan voi istua neljä tuntia liikkumatta? Teamsin äärellä kokoustaessa olen hypellyt ja venytellyt, pyöritellyt olkapäitä tai muuten vaan touhunnut. Eikä jumituksia missään. Rennoimmissa palavereissa puhetta on pidetty kävelylenkkien lomassa ja webinaareja olen kuunnellut juoksumatolla hölkytellessä. Paluu toimistoon tuntuu ylipääsemättömältä asialta.

Yhden naisen otantana väitän, että etäily on tuonut muutenkin paljon hyvää. Toki sosiaalisia kontakteja jo vähitellen kaipaa, ja eleettömälle koneelle puhuminen tuntuu vieläkin vähän oudolta. Moni on itkeskellyt, että kevät meni mässyttäen ja yritä tässä nyt sitten mahtua kesämekkoon. Hemmetin korona. Itselleni koronakilot ovat tarkoittaneet kovaa kyytiä alaspäin; seitsemän kiloa on häipynyt kuin itsestään. Iso osa putosi varmaan ihan siitä ilosta, että jatkuva istuminen vaihtui aktiivisemmaksi touhuiluksi. Ja syöminen oman näköiseksi ruokailemiseksi; ei ole ollut pakko tyytyä lähikuppilan rasvaiseen tarjontaan, vaan on voinut syödä juuri siten kuin oma mieli haluaa.

Juhannus häämöttää, ja sen jälkeen ihan nurkan takana heinäkuu. Lomakuu. Veneilykuu. Aion nauttia hyvästä olostani, toivottavasti loputtomasta auringonpaisteesta, meren kimalluksesta ja kiireettömistä päivistä. Kesän jälkeen sitten uusin voimin arkea päin, mitä se sitten ”uudessa normaalissa” tarkoittaakaan.