Näin sitä taas oltiin nauttimassa talven riemuista. Pakkaspäivä, kirpakka kylmyys, lumiset polut ja isoja ylämäkiä – voiko juoksija toivoa enempää?
Unelmaelämässä olisin herännyt ajoissa, miettinyt juoksuvarusteet huolella ja ennen kaikkea tarkistanut lämpötilan. Todellisessa elämässä olin edellisiltana heitellyt juoksuvaatekaapista joitakin keveitä vermeitä esille ja pukenut päälleni jotain sinne päin.
Kotilämpömittari näytti vaivaiset -3 astetta, joten lähtötohinoissa onnittelin itseäni keveistä valinnoistani. Juoksupaikalla naapuripaikkakunnalla onnittelut vaihtuivat huokailuihin ja toppahameen kaipaukseen – mittari näytti -15! Olisin pukenut ylleni kaikki mahdolliset lämpökerrokset, mutta nyt oli tyydyttävä niihin, mitä olin mukaan heitellyt.
Olin matkalla napannut pikkusiskon kyytiin, ja hänkin oli uskonut vakuuttelujani siitä, että pakkasta on vain nimeksi. Kovinkaan topatuilta eivät hänenkään juoksutamineensa näyttäneet. Juoksunumerot haettuamme syöksähdimme sisätiloihin lämmittelemään, ja ulos tulimme vasta muutamaa minuuttia ennen h-hetkeä.
Startin kajahtaessa suuntasimme kohti metsän hiljaista syliä jyrkkään ylämäkeen auraamattomien hankien läpi. Säärystimistä huolimatta kengät olivat hetkessä täynnä höttölunta, ja varpaita kipristeli jo valmiiksi.
Ylämäkeen kavutessa metsän auvoisuus ei jaksanut sytyttää. Askel upposi pehmeään lumeen ja ilma oli kirpakan raikas – tuntui kuin hengittelisi pakastimessa. Keuhkot ilmoittivat, että flunssasta on aikaa vain hetkonen, ja ylämäkeen kapuaminen oli melkoista raastoa.
Fysiikan ja kaikkien luonnonlakien vastaisesti maasto tuntui olevan pelkkää ylämäkeä. No, jokunen jyrkkä alamäkikin – ja niissä nastakengät osoittautuivat huonoksi valinnaksi. Pöppyrälumellahan ne eivät pidä lainkaan, joten varovasti oli edettävä. Juurakkoa ja ohuen lumen peittämiä kallioita. Tiukkoja käännöksiä, kuusenoksien alta könyämistä. Kun maasto ajoittain muuttui juostavammaksi, katseen malttoi nostaa ylemmäs. Lumisia puita, oksien takaa pilkistävä kirkas auringonpaiste, sininen taivas. Narskuva lumi tuotti askelten alla omaa musiikkiaan.
Pakkainen puraisi poskia, ja etenkin varpaita. Silti juoksu tuntui nautinnolta – talvi oli tehnyt metsästä taikapaikan, ja me saimme olla sen vieraina.
Maaliin tulimme ennen kuin huomasimmekaan. Loppukirikin jäi tekemättä, kun pääsimme perille niin yllättäen. Leimasimme emit-korttimme, otimme hörpyt kuumaa mehua ja seurasimme muiden maaliin tuloa. Olo oli energinen ja mieli hyvä.
Luminen metsä ja kuulas talvi-ilma loivat täydelliset puitteet tälle juhlapäivälle. Luonto on osa sitä perintöä, jota itsenäisyyspäivänä juhlimme, ja se ansaitsee paikkansa juhlan keskipisteessä.
Illan tullen on aika sytyttää kynttilät ikkunoille. Itsenäisyyspäivän kynttilät kutsuvat meitä muistelemaan menneitä, arvostamaan nykyhetkeä ja unelmoimaan tulevaisuudesta.
Nähdään metsässä, ystävät! Talvi ja polkujuoksu odottavat – ja seikkailu kutsuu!
Juoksuiloa,
Anu ja Katja
Juoksusiskot® - The Running Trio 
1 vastaus artikkeliin “Itsenäisyyspäivän aamun lumihuntuinen polkujuoksu”