Amerikassa on tapana, että sekä yleis- että silmälääkäriä tavataan vuosittain perustarkastuksen merkeissä – ainakin jos on vakuutus, joka kattaa nämä käynnit. Viimeisimmillä käynneilläni molemmat asiantuntijat puhuivat samasta asiasta: vihreistä lehdistä. Nyt ei ollut kyse ympäristöpoliittisista julkaisuista, vaan ravinnosta. ”Olet sen ikäinen, että tarvitset näitä lautasellesi!” he vakuuttivat.
Nykyään koetan siis pilkkoa ruoan kaveriksi salaattia joka päivä, tai ainakin aina kun muistan. Lehtikaalia (kale) heitän itse ruoan sekaan, ja se sopiikin melkein ruokaan kuin ruokaan. Pinaatille yksi perheenjäsen on allerginen, joten sen korvaan pinaattikiinankaalilla (baby bok choy), jonka maku on jokseenkin samanlainen. Yhtenä päivänä kokkasin jopa collard greens – jonkinlainen lehtikaali tämäkin, mutta enpä löydä lajikkeelle nimeä suomeksi. Niitä tulee tuskin tehtyä toiste. Reseptin loppuosa meni nimittäin jotenkin näin: ”Keitä lehdet pehmeiksi, siihen menee suunnilleen kaksi tuntia.”
Kun tutkin asiaa huomasin, että vihreistä lehdistä tosiaan saa hyödyllisiä vitamiineja ja hivenaineita: rautaa, kalsiumia, folaatteja, antioksidantteja sekä C-, E- ja B-vitamiineja. Folaatit ovat tarpeen, kun keho muodostaa mielialaan vaikuttavia aineita, kuten serotoniinia ja dopamiinia. Vaihdevuosien aikana ja niiden jälkeen vihreät lehdet näyttävät myös tukevan sydän- ja verenkiertoelimistön hyvinvointia. Aika ihmeellisiä lehtiä!
Rautaa tulee siis ravinnosta, mutta myös rautaiset esineet ovat ikäiselleni naiselle tarpeellinen tuttavuus. Olen selkäsairasloman jälkeen palannut taas kuntosalille, ja jotta en rikkoisi itseäni enempää/uudelleen, palkkasin personal trainerin opastamaan treenejäni. Suosittelen tätä muuten lämpimästi jokaiselle salipirkkoilun aloittavalle. Rahallinen panostus toki kirpaisee, mutta väärillä tekniikoilla itselleen voi hankkia pysyvän vamman – kuten siis itsekin tein.
Ohjaajani on minua hiukan varttuneempi viisas nainen, ja hänen kanssaan olemme käyneet hyviä keskusteluja keski-ikäisten naisten liikunnasta. Olen vihdoin sisäistänyt, että jokaisen yli nelikymppisen pitäisi liikutella painavia esineitä. Viisaammat sanovat, että naisilla ikääntyminen menee jokseenkin näin: estrogeenin määrä vähenee, lihakset alkavat heikentyä. Ellei tilannetta vastaan taistele voimatreenillä, kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä lapsenlapset ovatkin yllättävän painavia, kun niitä nostaa syliin. Ymmärsin, että alkaa olla aika treenata tapahtumien sijaan elämää varten – sitä loppuelämää, jota haluan viettää. Kaikki haaveet kun vaativat toimintakykyä: matkustelu, lastenlastenhoito, pitkät vaellukset, työelämäkin.
Kun kerran olin aiheesta innostunut, kuuntelin vielä muutaman podcastin vaihdevuosi-ikäisten naisten painonpudotuksesta. Siihenkin voimatreeni on kuulemma mitä parhain keino. Kierre on siis tällainen: stressi – esimerkiksi kovan kardiotreenin aiheuttama – lisää kortisolin määrä kehossa. Estrogeeni pitäisi sen aisoissa, mutta sitä kun on siis vähemmän, kortisoli saa rellestää. Korkea kortisoliarvo tarkoittaa korkeita verensokeriarvoja, mikä sitten saa kehon tuottamaan insuliinia, ja kaiken tämän härdellin seurauksena naisen keskivartalolle kertyy rasvaa. Sepäs kiva. ”Ota iisimmin kardion kanssa”, neuvoi podcast-juontaja.
No minähän en selkähommien jälkeen vieläkään juokse, joten kardion saralla on todellakin hiljaista. Lupa kevyeen juoksun aloitteluun on, mutta varovaisten kokeilujen jälkeen keho sanoo ettei idea ole hyvä, enkä tohdi sitä uhmata. Juoksemisen sijaan suuntaan salille, ja väkisinkin mietin, että ehkä tämä on hopeareunus. Juuri nyt on painavien esineiden aika.
Juoksusiskot® - The Running Trio 