juoksu, mieli

Onko juoksemisen jälkeen elämää?

Jo heti alkuun todettakoon, ettei lähestymiskulmani ole tavanomainen.

En kirjoita siitä, ettenkö pystyisi enää juoksemaan. Enkä siitä, että syyllisyys oman ajan ottamisesta murentaisi parisuhteen.

Kirjoitan siitä, että sydämeni murtuu, kun rakas juoksuystäväni katsoo minua syyttävin silmin – et sitten ottanut mukaan, vaikka tiedät, että nauttisin.

Tuo juoksuystäväni on koira. Innokkaista innokkain, aina valmis sateeseen ja tuiskuunkin. Viisitoista vuotta olemme yhdessä hölkytelleet. Sen silmät ovat syttyneet, kun olen hivuttautunut kohti lenkkitossujani. Koko sen olemus on huutanut, että kohta mennään!

Eläinlääkäri on kieltänyt juoksemisen jo jokin aika sitten. Mutta eihän koira sitä ymmärrä, vaikka kuinka kertoisit. Sydämesi ei vain enää kestä, ystävä hyvä.

Tunnen hirveää syyllisyyttä, kun hiivin nurkan taakse lenkkivaatteita pukemaan. Ja vielä hirveämpää, kun luikin takaisin kotiin. Koira tietää kyllä, missä olen ollut.

En tiedä, voiko tähän kirjoitukseen samaistua, jos ei ole elänyt pitkää yhteistä taivalta koiran kanssa. Ehkä voi, jos on suuri sydän.

Oma sydämeni särkyy, kun tajuan, mistä koirani on joutunut luopumaan. Koirani liikehdintä on ulkoisesti kuin nuorella – ikänsä juosseesta näkee, että meno on maistunut. Vaikka kuulo on jo mennyt menojaan ja uni maistuu aiempaa enemmän, vielä se kuitenkin muistaa, miten lennokkaasti askel vielä aivan hetki sitten kantoi. Rakkaasta lajista on vaikea luopua, huomaan.

Ja nyt tulee tunnustus: koska en kestä tätä syyllisyyden tuskaa, juoksen usein juoksumatolla. Sitä koirani ei kadehdi. Siinäpähän jumpsuttelet, vaikkakin tuo tömistelysi ikävästi vähän häiritseekin, kun katselen tässä vieressä ikkunasta variksia.

Ehkei palo juoksemiseen ikinä sammu, mutta ehkä kipinä vähitellen kuitenkin hiipuu. Sitten kun ei enää muista, tai kun rauhaisat kävelylenkit muuttuvat nautinnoksi. Saattaa kyllä hyvinkin olla, ettei koirani näitä paljon mietiskele. Ehkä se olen vain minä, joka juoksukaveruuden päättymistä surkuttelen. Samalla tässä on tullut ehkä hieman myös ihmisten elämänkaarta miettineeksi; jonakin päivänä minäkin pistän lenkkarini viimeisen kerran hyllyn perälle. Toivottavasti siihen menee vielä pitkä aika, ja toivottavasti teen sen hymyssä suin. Kaikkia niitä hienoja hetkiä muistellen, joita rakas harrastus on elämään kulloinkin tuonut.

2 vastausta artikkeliin “Onko juoksemisen jälkeen elämää?”

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s