juoksu, Teksas/ulkosuomalainen

Pahaa sutta ken pelkäisi?

Kevään koittaessa juoksukaverit Suomessa alkoivat jutella käärmeistä, karhuista ja punkeista. Joku oli kohdannut, joku ei. Kaikki tiesivät, että jos pitää mennessään kovaa meteliä, tarkistaa taipeet eikä osu emo- ja pentukarhun väliin, pysyy todennäköisesti aika lailla turvassa.

Nuorempana, Suomessa vielä asuessani, vaelsin ja retkeilin ahkerasti. Muistan nähneeni kyyn metsäretkellä yhden ainoan kerran. Siinä se köllötteli keskellä polkua, ja väisti mielellään kovaa palpatusta pitäneen tyttöporukan tieltä.

Austinin alueella näkee ulkoillessaan usein peuransukuisia otuksia.

Nykyisillä kotikonnuilla ei ole kyitä. Meillä on kyllä neljä muuta myrkyllistä käärmelajia, jotka jakautuvat useisiin alalajeihin. Lisäksi löytyy muutama myrkyllinen hämähäkki. Skorpionit, alligaattorit, kojootit ja puumat asuvat täällä myös, toki eivät aivan kaikki ihan omilla kulmilla. Niin ja fire ant -muurahaisiakin meillä on, sekä se aivoja syövä ameeba niissä seisovissa, lämpimissä vesissä. Jotkut vyötiäiset kuulemma kantavat vaarallista tautia, peurojen tiedetään hyökänneen ihmisten kimppuun ja koirat voivat saada oravien kantaman bakteerin, jonka voivat tartuttaa myös ihmisiin. (Koirat saavat tältä varalta rokotuksen.)

Vaikka olen liikkunut ulkona ahkerasti, en kahteen vuoteen ole vielä ehtinyt tavata näistä jännittävistä tuttavuuksista kuin muutaman. En toki ole erityisesti yrittänytkään. Kaikki kohtaamani käärmeet ovat olleet myrkytöntä lajia, hämähäkit kipitelleet tiehensä samoin kuin kojootit. Kalkkarokäärmeen tiedän kuulleeni kahdesti. Kun oltiin pikkukoiran kanssa liikenteessä, kalisevan pusikon ohi käveltiin varsin vauhdikkaasti.

Korppikotka istuskeli tien laidalla, ehkä toivoen, että auto hoitaisi hänelle päivällisen.

Pääosin eläimistön kanssa selviää, kun toimii järkevästi: pysyy polulla, katsoo eteensä, ei koskaan työnnä kättään minnekään minne ei näe ja kopistelee kenkänsä. Niin eikä halaile puita. Kaliforniassa halailimme ensimmäisenä kesänä metsäreissulla punapuita ja sitten nuorimmainen olikin lääkärin pakeilla miettimässä, mikä häntä oli purrut. Toisen kerran en kopistellut autotallissa säilössä ollutta juoksukenkääni. Se lensikin sitten aika mojovassa kaaressa jalasta vastapäiseen seinään, kun varpaan alla odottamatta liikahti mahtavan iso torakka.

Torakoiden olemassaoloon on toisaalta jo jossain määrin tottunut ja siihen, että mikään siivoaminen ei niihin auta – on pakko joko myrkyttää säännöllisesti tai tilata kotiin tuholaistorjuja. Kaikenlaiset sisälle eksyvät madot ovat ällöttävyydessään aika vaarattomia, ja hyppyhämppikset mahdollisesti vain vähän myrkyllisiä. Kun muutin Texasiin, ihmettelin puista siiman päässä roikkuvia pieniä vihreitä matoja. Muutama viikko sitten niitä alkoi taas näkyä, ja nyt totesin vain ilahtuneena, että kas, kevät on tullut!

Tämäkin on joku vaaraton ötökkä, jonka löysimme sattumalta retkellä eväspöydän alta.

Toki joskus voi käydä myös vain tavattoman huono tuuri, eikä silloin tarvitse edes olla juoksemassa tai vaeltamassa. Käärmeenhän voi kohdata vaikka omalla takapihalla – tai autotallissa. Työkaveria myrkkyhämähäkki puraisi olkavarteen, kun hän oli omassa sängyssään nukkumassa. Antibioottikuurin ja viikon kestäneen päänsäryn jälkeen ilmestyi hermo-oireita ja käsi meni tunnottomaksi. Työkaverin lääkäri alkoi puhella käden amputaatiosta, mutta kirjoitti sitten vielä toisen antibioottikuurin, jolla homma saatiin hallintaan.

Naisjuoksijana koen, että kaikista eläimistä suurin turvallisuusuhka minulle on kuitenkin valitettavasti toinen ihminen. Viimeksi tänä aamuna pitkän lenkin varrella kohtasin jonkun vähän epämääräisen oloisen kaverin. Siitä mailista tuli koko juoksun nopein: ohitin hänet liikennevaloissa ja pidin hyvän aikaa tarkoituksella sellaista tahtia yllä, että perässä ei olisi heikompikuntoinen pysynyt.

Kun juoksen yksin aamutuimaan tai auringon laskettua, kuljetan mukana pippurisuihketta ja puhelinta. Mietin reitit huolellisesti ja kerron miehelle etukäteen, minne aion mennä. Jos tunnen oloni turvattomaksi, en käytä kuulokkeita ja seuraan ympäristöäni tarkasti. Kierrän kaukaa kodittomien suosimat siltojen alustat ja metsäiset asutusten laidat – pandemian aikana kodittomuus on alueellamme kasvanut räjähdysmäisesti. Tarvittaessa vaihdan vaikka suuntaa lennossa kesken lenkin. Jos pelottaa, mietin jopa mitä vauhtia juoksen ja huolehdin siitä, että aina jaksan lähteä karkuun. Aamun hämärissä vastaantuleva kojootti todennäköisesti pelkää minua enemmän kuin minä sitä, kaikista sekopäistä ja epätoivoisista ei valitettavasti voi olla yhtä varma.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s