Toissa viikonloppuna ostin ruokakaupasta toppahanskat. Puoliso ja lapset tutkivat jäätelöhyllyllä makuvaihtoehtoja. Minun maidottomassa maailmassani jäätelö ei ole juttu, joten haahuilin lähiympäristössä rauhoittelemassa jokakauppareissuista kärsivällisyyshäiriötäni.
Kaupan nurkassa oli alelaari. Ryhdyin aikani kuluksi lueskelemaan laarissa olleiden kirjojen takakansia, ja löysin opusten alta kunnolliset talvihanskat. Sellaiset, joita voisi käyttää lumipalloja pyöritellessä tai hiihdellessä.
Altaalla ennen auringonnousua
Ulkona oli neljänkymmenen asteen helle. Ulkona oli monta viikkoa ollut tauotta liki neljänkymmenen asteen helle. Sääennusteet eivät kaikelle nähtävissä olevalle tulevaisuudelle luvanneet mitään muuta kuin neljänkymmenen asteen hellettä.
Hätäpäissäni sovitin toppahanskoja nuorimman lapsen käsiin ja kun ne sopivat, hanskat lensivät kauppakärryyn. ”Taivahan tähden”, sanoin miehelle kauhistuneena. ”Jos täällä myydään tällaisia hanskoja ruokakaupassa, niille saattaa tulla tarve.”
Altaalla kahden kesken: minä, ja tuo huonosti uiva torakka
Kun mietin duathlonin jälkeen seuraavaa urheilullista tavoitetta, loppuotteluun selvisi kolme vahvaa ehdokasta: uusi duathlon, Austinin marathon tai – triathlon.
Duathloneja olisi ollut lähialueilla tarjolla aivan tuota pikaa ja niihin olisi pitänyt ryhtyä harjoittelemaan heti. Olin kuitenkin kisan jälkeen selvästi levon tarpeessa ja vaikka pää panikoi (tästä makoilusta seuraa diabetes, verenpaine, ylipaino ja ennenaikainen kuolo), kuuntelin kehoa. Lähdin uudestaan liikkeelle vasta, kun se alkoi taas huvittaa – ja sittenkin kaikessa rauhassa.
Austinin marathonista keskusteltiin kotona. Puoliso kyseli, onko nyt paras aika maraton-harjoittelulle. Ei sitä kauan tarvinnut pohtia. Maratonhaave on iso ja tärkeä, mutta elämässä on juuri nyt kaikkien muutosten jälkeen paljon isoja ja tärkeitä juttuja.
Ja niin se sitten selkeni, että uima-allas huuteli nimeäni. Nyt jos koskaan oli aika katsoa, onko vanhasta akasta oppimaan uusia temppuja. Kävinhän siis uimatunneilla jo toista vuotta sitten, mutta tekniikan perusteiden jälkeen varsinainen harjoittelu jäi sikseen. Lannistuin, kun yritin itsekseni uida edes altaan päästä päähän ja mummelit painelivat porskuen ohitse molemmilta puolin. Tuntui ihan pöhköltä ajella YMCAn altaalle ja jaksaa siellä sitten kaikki kahdeksan metriä. Mutta nythän meillä on allas tuossa pihalla.
Aurinko nousee
Uuden oppiminen vaatii sisua ja nöyryyttä. Välillä harjoittelu on todella säälittävää. Altaan päissä puuskuttaessani muistelen, että olivathan ne ensimmäiset juoksunikin tavallaan säälittäviä. En tosiaan vetäissyt puolimaratonia tuosta vain. Hinkkasin vitosta pitkään ja kymppiä vielä pidempään. Niin että jos nyt on haettu kauan ensimmäistä 25 metriä, olkoon niin.
Olen viettänyt altaalla jo monta yksinäistä aamua. Kun aurinko vasta nousee, ulkona on vielä viileää (usein alle +30 C) ja aamuvirkuimmat naapurit juuri heräilevät, olen jo uskaltautunut olemaan aloittelija, heittäytynyt oppimaan jotakin. Välillä puoliso on lähtenyt mukaan ja mutissut, että ”tämä on sentään vähemmän sekopäistä kuin muut lajisi”. Myös pienemmät tyttäret viihtyvät altaalla jo kauan ennen kukonlaulua.
Vielä toistaiseksi tuntuu aivan mahdottomalta, että koskaan selvittelisin lyhimmänkään sprinttitriathlonin uintiosuuden. Mutta eipä täällä juuri nyt voi kuvitella toppahanskojakaan koskaan tarvitsevansa. Ei auta kuin uskoa mahdoton mahdolliseksi – ja valmistautua siihen huolellisesti.
Juoksusiskot® - The Running Trio 