Muu elämä, Tapahtumat, Treenit

Kisaan ex-tempore

Viime sunnuntaina innostuimme puolisoni kanssa lähtemään polkujuoksukisaan. Ajatus syntyi aamupalalla, ja jo kaksi tuntia sen jälkeen olimme polulla. Kisa oli pieni ja paikallinen, eikä ilmoitus siitä ollut osunut eteen aiemmin. Sieltä se sitten ponnahti, facebookista.

Jotenkin en ole päässyt aiemmin kiinni polkujuoksubuumiin, jota niin kovasti ympärillä hehkutellaan. En edes omista polkujuoksukenkiä. Edellisenä viikonloppuna mieheni innosti ensimmäiselle oikealle polkujuoksulle – siis sellaiselle, missä ei ole tietä, vaan hypellään marjamättäiden keskellä ja lipsutellaan juurakoissa. Sain ihan älyttömät kicksit! Wau, mikä meno. Tuntui, että polkua olisi voinut rymistellä loputtomiin. Juoksimme upeissa maisemissa; välillä kallioilla pitkin merenrantaa, välillä umpiryteikössä. Vauhtimme oli maltillinen jo siksikin, että mukanamme oli kolme koiraamme. Kaksi heistä on jo ikäleidejä, ja tarvitsevat hengähdystaukoja. Käytimme reilun 11 kilometrin matkaan lähes puolitoista tuntia. Mutta olipa se huikeaa, tätä lisää!

Eipä siis ihme, että polkujuoksukisaankin tuli lähdettyä sen enempiä miettimättä. Valmistautumisen kannalta tilanne ei ehkä ollut ihan optimaalinen; olin juonut edellisenä iltana pari lasillista valkoviiniä ja valvonut yömyöhään netflixin äärellä suklaata mupeltaen. Pitkän flunssan jäljiltä olen ollut juoksujen suhteen varovainen ja kuulostellut kropan tuntemuksia. Pienikin määrä alkoholia tuntuu tekevän sen, että sydän muljahtelee ja pomppii omiaan. Sunnuntain ei siis pitänyt olla lenkkipäivä ollenkaan.

Into polulle oli kuitenkin valtava, joten mentävä oli. Ilma tuntui kylmältä: + 12 astetta ja aurinkoista, mutta kova tuuli. Jotkut näyttivät lähtevän pipo päässä ja hanskat käsissä. Tunsin epävarmuutta vaatetukseni suhteen – olin ilman muuta ajatellut pinkovani capreissa ja t-paidassa. Luotin omaan arviooni, ja jätin suosiolla ylimääräiset vaatteet autoon. Alkumatkasta olo oli viluinen, mutta kroppa tuntui lämpenevän jo ensimmäisessä nousussa. Kun pipo- ja hansikaskansa riisui vaatetustaan matkan varrella, onnittelin itseäni, että en sittenkään ylipukeutunut.

Juoksemme yleensä mieheni kanssa yhtä matkaa, sillä vauhtimme ja askelluksemme menevät aika mukavasti yhteen. Olin asennoitunut tällä kertaa juoksemaan omia aikojani mieheni viipottaessa kaukana edellä, sillä siipallani askel tuntui kantavan kevyesti ja itse läähätin jo alkumetreillä. Hänen sykkeensä pysytteli alle 130:ssä, kun minulla sydän pompsahteli jyrkimmissä nousuissa 185:ssä. Yhdessä kuitenkin taivalsimme, ja päätin sinnitellä hänen vauhdissaan.

Reitti oli vaihtelevaa maastoa: pieni pätkä pururataa, suurimmaksi osaksi eläinten tallaamaa metsäpolkua ja jokunen suomaasto pitkospuineen. Totesin, että seuraavaksi on sitten hankittava oikeat polkujuoksukengät; edellispäivän sateen jäljiltä juurakot olivat liukkaita ja ajoittain jalat upposivat mutaan.

Flunssan jälkeisellä juoksukunnolla kympin tempaiseminen asfalttialustalla vie minulta noin tunnin, ehkä himppasen alle. Nyt puuskutin mieheni vanavedessä maaliin ajassa 1:01. Juoksu oli raskas ja työläs, mutta maalissa olo oli jo onnellinen.

Alkoholin suhteen asenteeni on ollut koko juoksuhistoriani ajan maltillinen; haluan olla seuraavana aamuna juoksukunnossa. Nyt harmitti vietävästi, että tuli otettua ne edellisillan pienet siemailut. Semmoistakin tässä olen pohtinut, että voisihan sitä olla ihan limpparilinjallakin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s