Muu elämä, Treenit

Kun suunnitellut juoksut jäävät juoksematta lomalla

Olen aiemminkin kertonut, että minulle paras tapa unohtaa mieltä painavat asiat tai löytää uusia ratkaisuja tapahtuu lenkkarit jalassa. Suunnittelen päivät, viikot ja seuraavan vuoden. Lyön hyvissä ajoin lukkoon tulevat juoksutapahtumat. En useinkaan koe osaavani elää hetkessä ja tulen levottomaksi, jos vetelehdin tekemättä mitään. Mitä sitten tapahtuu, kun lähden lähes ex tempore purehtimaan viikoksi Turkkiin ja suunnittelen juoksevani päivittäin?

Kun päätin lähteä Turkkiin, en kiireiltäni ennättänyt etukäteen tutkia ollenkaan minne oikeastaan olen matkalla. En ollut aiemmin käynyt Turkissa. Edellisenä iltana pohdin, mitä pakata mukaan reissuun lenkkareiden lisäksi ja heittelin laukkuun aurinkorasvan ja uikkarit.

Olin ajatellut tehdä lenkkejä satamasta käsin aamun sarastaessa. Purjehdusreissuilla vallitsee tietyt säännöt ja kuri. Vene lähtee satamasta silloin, kun kippari niin määrää. Tarkka lähtöaika voi selvitä vasta hieman ennen köysien irrottamista ja sooloiluun ei ole tilaa. Päivät kuluvat merellä.

Turkki osoittautui purjehtijan silmissä kauniiksi maaksi. Maaksi, jossa ihmiset ovat ystävällisiä. Mutta se osoittautui myös miesten maailmaksi. Maaksi, missä naisten asema eroaa siitä, mitä se kotimaassamme on.

Vaaleatukkaisena turistina tajuan hyvin nopeasti, että yksittäiset lenkit aamutuimaan tai yömyöhään olisivat riski-alttiita. Vessakäynnit veneeltä satamaan tuntui turvallisemmalta kävellä yhdessä toisen naisen kanssa.

Ilman, että edes noteraat turkkilaista miestä, huomaat mahdollisesti saavasi heiltä huomiota. Huomiota, mitä et kaipaa. Huomiota, jonka antamiseen, he tuntuvat ajattelevan olevansa oikeutettuja. Roskapusseja satamalaiturin roskikseen kantaessa kuulen turkkilaiselta sanat ”I love you”. Sanat tuntuvat absurdeilta ja työnnän roskapussit miehen käteen ennenkuin marssin tieheni.

Söin, nukuin, purjehdin ja liikuin kävelylenkeillä ryhmän mukana. Viikon loppupuolella juoksemattomuus tuntui kehossa. Hartiat kivisti. Jalat vingahtelivat liikettä. Teki mieli venytellä.

Aloin jo ennen paluumatkaa suunittelemaan, kuinka pian pääsisin taas loman jälkeen lenkille.

Kotiin palattua veneessä vietetty viikko keikutti ja väsymys painoi kuitenkin silmäluomia. Päiväunet kävivät muutamana päivänä mielessä.

Suuntasin seuraavana päivänä kotiin tultua koiran kanssa metsään. Kiersin polkuja. Sitä seuraavana päivänä kaivoin työpäivän päätteeksi lenkkarit esiin ja lähdin juoksemaan pimenevään, viileään iltaan. Metsätiellä väistin vastaantulevaa miestä pelotta.

Pohdin saapunutta syksyä. Vapautta.

Tajusin, että en aina osaa pitää turvallista ympäristöä arvossaan. Ymmärsin myös, että juoksun harrastajana voin antaa itselleni myös myönnytyksiä. Toisinaan suunnitelmat ovat tarpeen, toisinaan voi hyvillä mielin heittäytyä hetkeen. Lenkkeily pakkomielteisenä tai pakollisena suorituksena ei tuo onnea. Lenkitön lomaviikko ei myöskään kaada venettä pitkässä juoksussa. Välillä voi vain olla.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s