Kalifornia/ulkosuomalainen, Muu elämä, polkujuoksu, Puolimaraton, Tapahtumat, Treenit

Vuoden parhaat

Eihän se mennyt ollenkaan suunnitelman mukaan, mutta hyvä niin: monet hienot asiat tulivat tähän juoksuvuoteen spontaanisti ja viime hetkellä. Alla otoksia vuoden tähtihetkistä.

sirpatherunner:

Aavikkopuolikasta varten treenatessani vietin useita upeita aamuja ja iltoja hiekkarannalla. Sumu vyöryi mereltä, delfiinit leikkivät vedessä ja puolijalkainen lokki antoi sisua jatkaa raskasta harjoitusta. Vaikka puolikas jäi lopulta juoksematta, harjoittelu sitä varten oli hienoa itsessään.

Loppukesän – ja ehkä koko juoksuvuoden – kohokohta olivat juoksulenkit Suomessa yhdessä siskojen kanssa. Siskojen tuella ja kannustuksella juoksin Porvoossa ekan puolikkaanikin.

Manhattan Mile -kisaan mentiin spontaanisti ja sitä varten erikseen treenaamatta. Tämä oli todellinen dig deep -kokemus: kärki meni kaukana edellä, häntä tuli kaukana perässä ja oli vain puskettava itse itseään. Tyttäreni ja minä voitimme kumpikin oman ikäryhmämme omilla PR:illämme.

Katjatherunner:

Parhaimmat hetket menneeltä vuodelta voi helposti liittää ystäviin – yhdessä liikuttuihin minuutteihin ja tunteihin sekä saavutettuihin kokemuksiin poluilta.

Ehdottomana kohokohtana oli uskaltautuminen noviisina mukaan Bodom trailille sekä toteuttaa pitkään haaveena ollut KK Nuts juoksu Kuusamon upeissa maisemissa.

Oulangan ja Valtavaaran poluilta nousee myös mieleen yhteiset hetket teini-ikäisten lasteni kanssa. Ehkäpä näistäkin retkistä syntyy lapsien mieliin pieni kipinä, mikä kannattelee heitä liikkuvaan elämäntapaan myös sitten, kun he lähtevät kulkemaan omia polkujaan.

Huomaan vuoden kohokohtien liittyvän vahvasti ystäviin ja kanssaliikkujiin. Olen aiempina vuosina juossut yhteisiä kisoja ja treenejä lähinnä sisareni (anutherunner) kanssa tai tarponut kilometrejä yksin. Nyt hakeuduin erilaisten liikkuvien ihmisten seuraan, juoksin puolikkaita sisareni (sirpatherunner) ja ystäväni kanssa.

Oivalsin nauttivani suunnattomasti yhteislenkeistä. Kilometrit kertyvät yhdessä huomaamattomammin. Välillä on ollut hyvä vaihtaa askellustahtia, liikkua uusilla reiteillä ja vaihtaa lenkin suuntaa!

Anutherunner:

Vuosi 2018 jää muistoihin ennenkaikkea mahtavana veneilykautena. Olimme vesillä aina, kun se oli mahdollista. Luonnonsatamissa ollessamme samoilimme saarissa, ja satamakaupungeissa kävimme juoksemassa uusissa maisemissa. Parhain kohde oli ehdottomasti Tammisaari. Hieno, tunnelmallinen pikkukaupunki, eikä sinilevästä tietoakaan. Oli ihanaa pulahtaa juoksulenkin jälkeen mereen.

img-20181229-wa00338503463533007571227.jpg

Toinen siskoistani, katjatherunner, on jo pitkään intoillut polkujuoksemisesta. Ihmettelin pitkään, että mitä se siellä oikein rämpii, rämeikköä ja öttiäisiä joka paikassa. Sitten tuli hetki, jolloin mieheni innostui poluista. Ja niinhän se minunkin mieleni muuttui. Nyt huomaan ravaavani metsäpoluilla vähän väliä. Ihan parasta! Kaapissa odottavat jo uudet maastojuoksukengätkin tulevia hilputteluja.

img-20181229-wa0046300656825320827636.jpg

Vuoden 2018 juoksutavoitteet jäivät laihanlaisiksi. Oli olkapääleikkausta ja selkänikaman niksahdusta ja kaikenmoista. Kokopitkä maratonkin jäi juoksematta. Vaikka niitä on vuosien varrella kertynyt jo 25, olisi edes yksi voinut tähänkin vuoteen mahtua.

Puolisoni kanssa juoksimme keväällä Länsiväylä-juoksun ja HCR:n. Lisäksi hölkyttelimme monenmoisissa pienemmissä tapahtumissa, suurimmaksi osaksi ex-tempore. Kisojen ohella juoksuvuoden tähtihetkiä ovat kuitenkin olleet ehdottomasti ensijuoksut juoksutaukojen jälkeen. Pitkän juoksukiellon päätyttyä kaatosateessakin juokseminen on ollut suoranainen nautinto!

Muu elämä, Tapahtumat, Treenit

Kisaan ex-tempore

Viime sunnuntaina innostuimme puolisoni kanssa lähtemään polkujuoksukisaan. Ajatus syntyi aamupalalla, ja jo kaksi tuntia sen jälkeen olimme polulla. Kisa oli pieni ja paikallinen, eikä ilmoitus siitä ollut osunut eteen aiemmin. Sieltä se sitten ponnahti, facebookista.

Jotenkin en ole päässyt aiemmin kiinni polkujuoksubuumiin, jota niin kovasti ympärillä hehkutellaan. En edes omista polkujuoksukenkiä. Edellisenä viikonloppuna mieheni innosti ensimmäiselle oikealle polkujuoksulle – siis sellaiselle, missä ei ole tietä, vaan hypellään marjamättäiden keskellä ja lipsutellaan juurakoissa. Sain ihan älyttömät kicksit! Wau, mikä meno. Tuntui, että polkua olisi voinut rymistellä loputtomiin. Juoksimme upeissa maisemissa; välillä kallioilla pitkin merenrantaa, välillä umpiryteikössä. Vauhtimme oli maltillinen jo siksikin, että mukanamme oli kolme koiraamme. Kaksi heistä on jo ikäleidejä, ja tarvitsevat hengähdystaukoja. Käytimme reilun 11 kilometrin matkaan lähes puolitoista tuntia. Mutta olipa se huikeaa, tätä lisää!

Eipä siis ihme, että polkujuoksukisaankin tuli lähdettyä sen enempiä miettimättä. Valmistautumisen kannalta tilanne ei ehkä ollut ihan optimaalinen; olin juonut edellisenä iltana pari lasillista valkoviiniä ja valvonut yömyöhään netflixin äärellä suklaata mupeltaen. Pitkän flunssan jäljiltä olen ollut juoksujen suhteen varovainen ja kuulostellut kropan tuntemuksia. Pienikin määrä alkoholia tuntuu tekevän sen, että sydän muljahtelee ja pomppii omiaan. Sunnuntain ei siis pitänyt olla lenkkipäivä ollenkaan.

Into polulle oli kuitenkin valtava, joten mentävä oli. Ilma tuntui kylmältä: + 12 astetta ja aurinkoista, mutta kova tuuli. Jotkut näyttivät lähtevän pipo päässä ja hanskat käsissä. Tunsin epävarmuutta vaatetukseni suhteen – olin ilman muuta ajatellut pinkovani capreissa ja t-paidassa. Luotin omaan arviooni, ja jätin suosiolla ylimääräiset vaatteet autoon. Alkumatkasta olo oli viluinen, mutta kroppa tuntui lämpenevän jo ensimmäisessä nousussa. Kun pipo- ja hansikaskansa riisui vaatetustaan matkan varrella, onnittelin itseäni, että en sittenkään ylipukeutunut.

Juoksemme yleensä mieheni kanssa yhtä matkaa, sillä vauhtimme ja askelluksemme menevät aika mukavasti yhteen. Olin asennoitunut tällä kertaa juoksemaan omia aikojani mieheni viipottaessa kaukana edellä, sillä siipallani askel tuntui kantavan kevyesti ja itse läähätin jo alkumetreillä. Hänen sykkeensä pysytteli alle 130:ssä, kun minulla sydän pompsahteli jyrkimmissä nousuissa 185:ssä. Yhdessä kuitenkin taivalsimme, ja päätin sinnitellä hänen vauhdissaan.

Reitti oli vaihtelevaa maastoa: pieni pätkä pururataa, suurimmaksi osaksi eläinten tallaamaa metsäpolkua ja jokunen suomaasto pitkospuineen. Totesin, että seuraavaksi on sitten hankittava oikeat polkujuoksukengät; edellispäivän sateen jäljiltä juurakot olivat liukkaita ja ajoittain jalat upposivat mutaan.

Flunssan jälkeisellä juoksukunnolla kympin tempaiseminen asfalttialustalla vie minulta noin tunnin, ehkä himppasen alle. Nyt puuskutin mieheni vanavedessä maaliin ajassa 1:01. Juoksu oli raskas ja työläs, mutta maalissa olo oli jo onnellinen.

Alkoholin suhteen asenteeni on ollut koko juoksuhistoriani ajan maltillinen; haluan olla seuraavana aamuna juoksukunnossa. Nyt harmitti vietävästi, että tuli otettua ne edellisillan pienet siemailut. Semmoistakin tässä olen pohtinut, että voisihan sitä olla ihan limpparilinjallakin.