Manhattan Mile – raastavin kisani ikinä – Juoksusiskot®

Maili. 1,6 km. Lujaa alusta loppuun.

Manhattan Mile -kisaa ei ollut ennen tätä päivää järjestetty vuosikausiin. Tälläkin kerralla juoksuyhteisön haave meinasi kaatua monenlaisiin järjestelypulmiin. Isoin niistä oli se, että täsmälleen samassa sijainnissa järjestettiin juuri samaan aikaan pyöräilykisa, jossa kierrettiin rataa aika pirhanan kovaa.

Pyöräporukka kiitää ohitse.

Manhattan Mile olikin siis jo kertaalleen ilmoitettu ja sitten peruttu, mutta pyöräilijöiden kanssa päästiin sopuun. He ottaisivat taistoissaan pienen tauon ja juoksijat hilpaisisivat väliin, sillä kukapa nyt puolilta päivin paahtavassa helteessä kuitenkaan haluaisi pyöräillä kilpaa.

Monet potentiaaliset juoksijat olivat tässä kohden todenneet, ettei se kisa heillekään näillä spekseillä maistu. Osallistujajoukko oli näin jäänyt yllättävän ohueksi. Rahapalkinnot houkuttivat kuitenkin paikalle kiivaan kärjen. Niinpä esimerkiksi 40+ naisia oli laskujeni mukaan paikalla puolentusinaa – odottelenkin tässä vielä tuloksia omasta sarjasta. Ne saattavat yllättää joko iloisesti tai nolosti! *

Tsiis, nyt ollaan kovassa seurassa!

Mutta ne nuoret mimmit! Ai että ne ampaisivat kiivaasti matkaan sitten, kun kisa kaikkien viivästysten jälkeen lopulta pääsi alkamaan. Ensimmäisen 100 metrin jälkeen Garmin näytti lukemia, joita en muista siinä koskaan ennen nähneeni. Piti tajuta antaa tyttöjen mennä ja hellittää tahtia, koska kuuden minuutin kellonlukemilla ei tämä vanha nainen olisi selvinnyt radalta maaliin.

Aika harvinaisen tiukkaa se teki muutoinkin. Vanhemmat tyttäreni odottivat maalialueella ja heidän oli käsketty ottaa kuvia. Nuorin oli pienen säädön ja muutamien sähköpostien jälkeen saanut luvan juosta miesten divisioonassa, joten hän odotti vielä takanani omaa lähtöään. Kun puolen mailin kohdalla ylämäessä aivan totisena mietin DNF:ää, ajattelin, etten voi tehdä sitä lapsille. Tämä on pakko rutistaa loppuun ihan esimerkin vuoksi – vaikka sattui niin maan kamalasti.

Dig deep…

Lähtöalue sijaitsi rinteessä out and back -reitin yläpuolella, ja sen ohittaessani kuulin tyttären ja miehen kannustuksen. Se antoi voimia eteenpäin. Seuraavaksi yritin kuvitella, että tiikeri jahtaa, pakko päästä karkuun!

Seurasin matkaa mittaavia kylttejä ja olin menettää uskon, toivon ja elämänilon, kun missasin 0,75:n kyltin kokonaan. Kyllähän tämän täytyy kohta loppua! Maalialueella vastaanotto oli aivan huikea. Varmasti päälle näki, että tämä – pääjoukosta reippaasti jäänyt – tekee lujasti töitä. Loppuaikani oli oman kellon mukaan 7.55, mikä on mulle todella paljon tiukempi lukema kuin koskaan uskalsin unelmoida.

Tyttärien kanssa jännitettiin seuraavaksi puoliso ja nuorin tytär maaliin. He ilmestyivät yllättävän pian. Pieni mimmi teki hurjan työn ja juoksi koko raastavan matkan omaa parasta vauhtiaan. Maalialue villiintyi, kun kuuluttaja vielä kiinnitti katsojien huomion pieneen tyttöön, joka juoksee isänsä kanssa. Heidänkin virallista aikaansa edelleen odotellaan, mutta alle yhdeksän minuutin se jäi.*

Seurasi tuokio banaaneja, vettä, ylävitosia ja halauksia. Hattu päästä kaikille lyhyen matkan juoksijoille – te olette kovia! Tämä oli varmasti raain kisani ikinä. Kamala maili. 🙂

*Tyttären virallinen aika 8.56, mun 7.39. Kummallekin oman ikäryhmän 1. sija. Jaaa, oltaisko me saatu tästä mitalit, jos oltais jääty palkintojenjakoa seuraamaan?!