juoksu, kesä, Tapahtumat, ultrajuoksu

Kuumaakin kuumempi Karu-Liru

Kun töissä kerroin kesälomani ensimmäisen päivän suunnitelmista, työkaverit pyörittivät silmiään. Siis mitä, kuusi tuntia kierrät jonkun urheilukentän rataa? Siis ympyrää? Itsellekin tuli tunne, että tätä voi olla vähän haasteellisempaa perustella!

Lähiapteekin apteekkarin ilme oli näkemisen arvoinen, kun juoksua edeltävänä päivänä porhalsin hakemaan suolataletteja. Ahaa, ultrajuoksu. Näillä keleillä… sehän on, öh, jännä ajatus.

Sen jännän ajatuksen seurauksena siellä täällä (aika monessa paikassa) on nyt hirveät hiertymät. Ja selkä on palanut – sitä aurinkorasvaa ei sitten tainnut tulla laitettua sitten kuitenkaan riittävästi.

Tukijoukoissa ja hengessä mukana ollut puoliso taivasteli, että kirjan lukemisesta ei tullut mitään. Oli niin kuuma, ja varjossakin meinasi läkähtyä. Niinpä meinasi juostessakin!

Kyselin järjestäjiltä, mitä mittari mahtaa näyttää. Aamupäivällä oli kuulemma ollut +29 astetta varjossa. Radalla arvatenkin enemmän. Taivaalla ei nimittäin näkynyt pilven hahtuvaistakaan, eikä varjon varjoa ollut missään. Kaarteissa leyhähti kuuma ilmavirtaus vastaan, sellainen saunamainen.

Kuumuus oli kyllä tehdä tepposet. Vesi maistui pahalle, eivätkä muutkaan nesteet tuntuneet vatsassa kivalta. Napsin juoksun aikana pari suolatablettia, mutta geelit unohdin. Käsittämätöntä, että ne voi mitenkään unohtaa. Olin jotenkin ihan ulalla neste- ja energiahuoltoni kanssa. Kolmenkympin tietämissä yhtäkkiä tiedostin, etten ollut vielä kaivanut energiageelejä edes esille.

Kun maratoneja ja kisajuoksuja on plakkarissa kymmenittäin, voisi luulla, että opit on jo opittu kantapään kautta. Ja kuitenkin tein juoma- ja energiahuoltoni takkuilun lisäksi alkeellisimman mahdollisen virheen: juoksin valmistelevan kolmenkympin lenkin aivan kisan kynnyksellä. Jalat eivät ennättäneet palautua, ja ratajuoksun ensi metreiltä alkaen kipu oli viiltävä. Treenijuoksuni tulin kuorruttaneeksi vielä tolkuttomalla autoilulla. Työviikkooni ilmestyi kuin Murphyn lain riivaamana ajelua vaatineita tapahtumia. Ajoin viikossa enemmän kuin viimeisen vuoden aikana yhteensä.

On ihanaa, kun kesällä on lämmintä. Ultrajuoksupäivänä tosin olisi vähäisempikin riittänyt. Juoksu oli todella raskas ja uuvuttava – etenkin näillä köpelöillä valmistautumisilla. Ihailuni niille hurjapäille, jotka jatkoivat vielä toisen kuusituntisen! Hatunnostoni erityisesti Piialle ja Maijalle, joiden askel kantoi kevyesti loppumetreille saakka. Saatikka Mariannelle, joka tässä helteessä tempaisi kuuden tunnin juoksusta Suomen ennätyksen!

Kisajärjestelyt olivat todella hyvät. Kärsivällinen kisajärjestäjä suihkutteli kuumissaan ravanneita juoksijoita vesiletkulla. Juomahuolto oli kattava – onnistuminen oli siis vain itsestä kiinni.

Miten treenasin? Huonosti. Takana oli yksi puolikas ja yksi kolmekymppinen – se, jonka kipittelin aivan liian lähellä h-hetkeä.

Miten valmistauduin? Vielä huonommin. Työkiire oli liian tolkuton, enkä ennättänyt latautua tapahtumaan. Puolet tavaroistani unohtui kotiin, ja nekin mukana olevat olivat vähän mitä sattuu. Eivät ainakaan niitä, mitä hellejuoksussa tarvittaisiin. Kateellisena katselin siellä täällä näkyneitä aurinkosuojahattuja. Olipa jollakulla ommeltu jopa pussukka juoksupaitaan jääpaloja varten. Joillakin oli siis mukana myös jääpaloja.

Tässä vaiheessa kuuluisi sanoa, että ei ikinä enää. Tai se hetki oli oikeastaan muutama tunti sitten. Nyt olen jo siinä vaiheessa, että seuraavaa ilmoittautumista puskee pian sisään. Kyllähän te tiedätte.

#korona, juoksu, Puolimaraton, Tapahtumat, Teksas/ulkosuomalainen

Yhteisjuttu & kisarapsa: Austinin puolimaraton

Näinä omituisina aikoina virtuaalijuoksutkin nousevat elämän kohokohtien kastiin – siksipä mekin innostuimme oitis, kun tilaisuus osui kohdalle.

Austinin maraton Texasissa juostaan yleensä helmikuussa. Tänä vuonna korona ei sallinut juoksentelua tuolloin, ei edes ulkona. Kisajärjestäjät neuvottelivat kompromissin, jonka mukaan kisat saatiin järjestymään huhtikuussa ja vain puolikkaaksi lyhennettynä. Normijuoksun kylkeen sipaistiin virtuaalijuoksu, johon saattoi osallistua kaikkialta maailmasta. Kun yksi meistä siskoksista (Sirpa) asuu ihan oikeastikin Austinissa, hän tietenkin heitti ilmoittautumisen sisään heti kun se oli mahdollista. Virtuaalijuoksumahdollisuuden innoittamana myös Anu lähti innolla mukaan.

ANU: Kisatoimistosta otettiin yhteyttä melko pian ilmoittautumiseni jälkeen ja ihmeteltiin, mikä tämä tämmöinen katuosoite on ja missä ihmeessä. Texasista katsottuna pienen pieni Suomi on kovin kaukainen. Yhteydenotosta kävi ilmi, että järjestäjällä oli kova hinku saada lähetettyä osallistujapaita ja kisanumero virtuaalijuoksijalle ennen varsinaista juoksun h-hetkeä. Kiva ajatus! Ja postin kunniaksi on tällä kertaa todettava, että sieltähän se lähetys tuli kuin tulikin, vieläpä ajoissa.

Juoksupäivänä olin intoa täynnä. En juoksemisen riemusta, vaan elämän yleisestä mahtavuudesta; olin juuri saanut tietää tulleeni valituksi uuteen työpaikkaan, ja jokainen soluni hihkui iloa. Juoksukin kulki kuin ei mitään. Tässä vaiheessa harjoituskautta pitkät lenkit ovat vielä olleet harvassa, eikä mitään vauhtileikittelyäkään ole tullut tehtyä. Niinpä juoksuni olikin lähinnä startista maaliin lompsuttelua, tavoitteena vain yksinkertaisesti 21,1 kilometrin taivaltaminen juoksuaskelin.

Treenien keveydestä kertoo sekin, ettei kaapeista löytynyt geelin geeliä eikä muutakaan tavanomaista pitkän lenkin rekvisiittaa. Hätäpäissäni tempaisin alkupaloiksi banaanin ja hörpyn appelsiinimehua. Muuten homma hoituikin sitten ihan vain veden voimalla.

Juoksusta ei tullut vähääkään sellainen olo, että Austinin puolimaratonia tässä jumpsutellaan. Lenkki kuin lenkki, vaikka kieltämättä postitse tullut jättisuuri bling-bling -mitali lämmitti mukavasti mieltä. Ehkäpä osallistumismaksuni meni hyvään tarkoitukseen – vapaaehtoistoimijoiden voiminhan nämä kaikki tapahtumat maailmalla yleensä pyörivät, ja sellaista aktiivisuutta tukee ihan mielellään. Jonakin päivänä ehkä ihan oikeasti pääsen juoksemaan pikkusiskon kotikaduille Texasin Austiniin.

SIRPA:

Olin jo ollut valmistautumassa siihen, että olisin juossut puolikkaan varsinaisena kisapäivänä huhtikuun lopussa, kun kesken treeniputken sairastuin. Lopulta treeniaikaa oli jäljellä armottoman vähän. Laadin itselleni häthätäisen paikkaussuunnitelman ja lykkäsin juoksua niin pitkälle kuin mahdollista: virtuaalisen kisan tulokset sai nimittäin toimittaa vielä toukokuun 30. päivään mennessä.

Juoksupäiväksi valikoitui toukokuun viimeinen lauantai. Sattumalta puolison 2. rokotus osui perjantaille. Olimme vähän katselleet mahdollista reittiä ja puoliso oli suunnitellut pystyttelevänsä reitin varrelle liikkuvia huoltopisteitä. Nyt sain kuitenkin huoltaa itse itseni.

Illalla sääennuste näytti myrskyisältä.

Perjantai-iltana Austinin alueen yli liikkui vielä myrsky. Jossain vaiheessa iltaa meillä oli päällä varoitukset kovasta ukkosmyrskystä, runsaasta sateesta, kovasta tuulesta, raemyrskystä sekä mahdollisista tornadoista, ja viranomaiset suosittelivat kaikkia suojautumaan sisätiloihin. Pahimmillaan näytti siltä, että luontoemo jatkaisi mellastamistaan pitkälle aamuun.

Toisin kuitenki kävi, aamu valkeni pilvisenä mutta myrskyttömänä. Keli oli itse asiassa mitä mainioin, sillä vasta viimeisten mailien aikana alkoi tulla lämmin. Kuuntelin kuulokkeista podcastia ja Ihastelin reitin varrelle osuneita alkukesän kukkasia ja luontoa, joka viheriöi sateesta virkistyneenä.

Vielä lähtiessäni en ollut aivan varma, minne edes juoksisin, mutta näytti parhaalta tehdä jonkinlaista taajaa kieppiä kodin ympärillä. Yhdistelin treenilenkkieni luuppeja luovasti. Kahdesti käväisin kotona vesipullon täyttämisen varjolla tarkistamassa, kuinka topakasti kuumeinen puoliso pärjäsi juuri kesälomalle jääneiden pirpanoiden ja vilkkaan foster-koiramme kanssa.

Virtuaalisen kisan parhaaksi puoleksi osoittautui sen tarpeeseen tullut joustavuus. Oli mukavaa, että suorituksen saattoi tehdä missä vain ja milloin vain. Kaipasin toki toisten juoksijoiden läsnäoloa, katsojien kannustusta ja kaikenpuolista kisatunnelmaa – nehän usein auttavat siivittämään omat saavutukset päivän parasta kuntoa vastaaviksi. Ehkä sitten ensi vuonna ihan livenä?

Ensi vuonna Austinissa?
juoksu, Kilpailuhenkisyys, polkujuoksu, Tapahtumat, Varusteet, Vinkkejä (eli kantapään kautta opittua)

Peruskestävyyspohjalla ja järkevillä valmisteluilla jälleen kohti KK NUTSia

Valmistaudun tulevaan KK NUTS juoksuun sekavin tuntein. Olin 2019 syksyllä ilmoittautunut 55 km matkalle. Koronan peruuttaessa vuoden 2020 kisat, usko isompien juoksutapahtumien järjestämiseen myös tämän vuoden toukokuussa alkoi tuntumaan epätodennäköiseltä. Mutta kuinkas ollakaan, AVIn viikko sitten tekemät päätökset mahdollistavat kisan toteuttamisen 50 hengen ryhmissä ja alkuperäisiä kelloaikoja muuttaen.

Pohdin omaa osallistumistani viimeiseen asti. Tavoitteena ollut 55:n houkutteli. Juoksu oli kuitenkin siirretty starttaamaan perjantai-iltaan. Mietin, millainen elämys olisi juosta Kuusamossa toukokuisena yönä. Vastassa voisi olla mitä vaan. Kuun alussa maahan satanut lumi kyllä sulaisi, mutta pahimmassa tapauksessa maa voisi olla vielä hyvinkin liukas ja mutainen. Yön kosteudessa tai sateisen kelin sattuessa, poluilla olevat puun juuret ja märkä kallio loisivat oman elementtinsä. Kun takaraivossa on sekä jalan- että kädenmurtuma, eikä näkökykyni ole hämärässä paras mahdollinen, tajusin, että joutuisin etenemään yöllä todennäköisesti hitaasti. Siis todella hitaasti. Taivaltaisin toki Basecampille ennen pimeää. Sitten – ehkä reitin tylsin osuus ennen Konttaista menisi aika pimeässä – ja melko yksin.

Kun olen vielä luonnoltani (lapset saatuani) melkoinen aamuvirkku, voin vain kuvitella, miten vuorokauden valvoneena etenisin reitillä. Ja vaikka en halunnut, annoin järjen lopulta voittaa. Siirsin osallistumisen lyhyempään 34 km:n matkaan. Ja koska jahkailin päätöksessä pitkään, starttaan tässäkin letkan viimeisissä lähdöissä – joten käveleviä matkaajia ja yksinäisyyttä tälläkin lähdöllä riittää.

Valmistaudun siis lähenevään tapahtumaan hieman ristiriitaisin ja ilottomin fiiliksin. Toisaalta tiedän, että tämäkin matka on kenelle tahansa haastava, ja tulee vaatimaan kuntoa. Onneksi olen käden murtuman jälkeen vaalinut koko talven peruskestävyyttäni ja ottanut treeniohjelmaan Waldnielin peruskestävyyttä kasvattavan harjoitteen. Olen myös juoksun lisäksi liikkunut monipuolisesti sekä tehnyt joitakin mäki- ja porrastreenejä sekä hyppinyt hyppynarulla!

Viimeiset viikot juoksen enää maltillisesti. Ja eiköhän kisan lähestyessä pettymys matkan siirrosta katoa ja into juoksutapahtumaan osallistumisesta nouse. Alan jo mielessäni suunnittelemaan juoksueväitä. Hiilihapoton Coca Cola ja suolatapletit lähtevät ainakin matkaan mukaan. Avaruuspeitettä, sideharsoa, muutama pala talouspaperia, merkinantopilli ja vara-energiaa sekä kevyt kuoritakki sujahtavat hyvin reppuun ja jos vain muistan, säädän etutaskuun jonkun tyhjän minigrip-pussin, mihin on helppo sulloa kahdella taukopaikalla mahdollisesti saatavilla olevaa lisä-energiaa. Konttaiselta lähtevissä nousuissa kun on turha kuvitella juoksevansa. Parhaiten aika ja matka taittuvat, kun voi välillä ainakin mielikuvituksessaan ajatella lisäävänsä elimistöönsä energiaa jotain pientä syömällä tai juomalla.

Kuusamon poluilla nähdään!

Esimerkki Waldnielin peruskestävyysharjoitteesta: lenkin alussa lämmitellään kävelemällä reippaasti viiden minuutin ajan. Sen jälkeen vauhtia nostetaan joko hölkkäämällä tai kiihdyttämällä kävelyä minuutin ajaksi, jonka jälkeen vauhtia hidastetaan kävelyyn tai hitaampitempoiseen hölkkään kahden minuutin ajaksi. Tämä toistetaan viisi kertaa. Lopuksi kävellään viisi minuuttia. Yksi treeni kestää siten 25 minuuttia (5+(1+2)*5+5) ja on nopeasti ohi. Askelväli pidetään treenissä lyhyenä. Vaikka tämä treeni vaikuttaa tehottomalta ja kevyeltä – tämä toimii hyvänä lisänä muun juoksemisen ohessa. Peruskestävyys kun rakentuu maltilla.

juoksu, polkujuoksu, Tapahtumat

KK Nuts 34 vai 55?

Vatsanpohjaa kutkuttaa. Tämän kuun aikana on luvattu kertoa, mitä kevään KK Nutsille käy! Viime keväänä tapahtuman siirtäminen ensin kesäkuulle ja sitten vuodella eteenpäin oli selvää. Nyt tilanne on ehkä toinen.

Olen kuitenkin koko alkukevään elänyt kuvitelmassa, ettei KK Nutsia tänäkään vuonna juosta. En ole tahkonnut pitkiä juoksulenkkejä tai tehnyt mäkitreenejä. Olen lähinnä hiihtänyt! Nyt mieleen on hiipinyt pelko siitä, riittääkö treenimääräni sittenkään 55:n suorittamiseen. Juostuja kilometrejä on 1000 vähemmän, kuin millä valmistauduin KK Nutsin 34.lle.

Muistan hyvin ensimmäisen KK Nuts juoksuni. Olin silloin kevään aikana kivunnut Rukan huipulle, valloittanut Valtavaaran ja Konttaisen sekä luonnollisesti kiertänyt Pienen karhunkierroksen useaan kertaan. Lisäksi olin hakenut polkujuoksufiilistä Bodom Trail -kisasta. Silti, tutuista osuuksista ja vahvasta polkutreenistä huolimatta kisa oli melkoinen koettelemus. Moni asia oli itselle myös uutta. Sähläsin vesipisteillä ja jälkeenpäin ajateltuna kuppasin huoltopisteillä luvattoman kauan. En myöskään osannut ajoittaa tankkausta, vaan popsin suolaista tai sokerista energiaa aivan liian myöhään.

Olen nytkin pohtinut reitin profiilia ja lukenut aiempia blogikuvauksia. Vaikka polkuja on Konttaisen kohdalta hieman aiempaan reittiin verrattuna muutettu, eroaa profiili vain hieman aiemmasta. Näyttäisi siltä, että 55:lla alku olisi lähinnä loivaa nousua. Ainoastaan ensimmäiselle vesipisteelle on reippaasti matkaa. Moni uskaltautuukin täyttämään juomapullojaan kosken kuohuista. Loppumatka on identtinen lyhyemmän matkan kanssa, kun 55:n matkaajat puikahtavat osalle Pientä karhunkierrosta. Vain muutama kaunis riippusilta ja jyrkät portaat jäävät kokematta. Lopun nousut ovat kaikille samat.

Olen myös yrittänyt houkutella siskoani (anutherunner) tuloksetta tapahtumaan mukaan. Maisemat kun ovat upeat, järjestelyt toimivat ja kisa on raastavuudessaan sellainen, että sen voi ymmärtää vasta sen juostuaan. Siskoni tähtäilee kuitenkin tämän vuoden kesäkuulle siirtyneeseen Karuan ultraan, joten saan lähteä matkaan yksin.

Koronatilanteesta huolimatta uskon, että KK Nuts juostaan pian. Jos ei ihan toukokuussa, niin ainakin kesällä. Moni myös tuntuu nettikeskustelujen perusteella viilettävän reitin omatoimisesti, jos yhteistä kisaa ei tule.

Ja mitä kevään ennusmerkkeihin on uskominen, juostaan matka tällä kertaa täysin lumettomilla poluilla! Lumitilanne kun on aivan toinen kuin vuosi sitten. Silloin pulkkamäkeä laskettiin Rukalla vielä juhannuksenakin.

Tapahtumat, Teksas/ulkosuomalainen

Virtuaalinen Helsinki10 – Texasissa

Siskot olivat houkutelleet juoksemaan virtuaalisen kympin. Olimme ajatelleet, että juoksemme sen samana päivänä, suunnilleen samaan aikaan, otamme kuvia, ehkä soitamme WhatsApp-puhelun. Sitten yhdelle jos toiselle tuli esteitä. Pientä flunssaa, arjen kiireitä. Päädyimme juoksemaan Helsinki10-juoksumme omine aikoinemme.

Itse en vielä juoksulle lähtiessäni oikeastaan tiennyt, että nyt sen tekisin. USAn presidentinvaalit oli juuri käyty, ääniä laskettiin kolmatta päivää. Hermot olivat pinnassa vähän jokaisella ja töissä hiljaista – epäilemättä kaikki muutkin seurasivat tuloslaskentaa, eikä kokouksia juuri pidetty. Lounastunnilla lähdin juoksulle ihan sillä ajatuksella, että liikemeditaatio auttaa hetkeksi irtautumaan. ”Ehkä juoksen koko tunnin”, ajattelin.

Edellisellä viikolla olin tyttären kanssa löytänyt uudelta asuinalueeltamme reitin läheiseen puistoon. Kesällä siellä on julkinen uima-allas, jonka lasten puolelle on rakennettu hulppeita vesiliukumäkiä. Vieressä on suuri koirapuisto, koirilla on puistossa oma pieni lampikin. Lammen ja uima-altaan välissä komeilee veteraanien kunniaksi pystytetty patsas ja kasvien reunustama sankarikuja. USAn ja Texasin liput liehuivat tuulessa.

Tyttären kanssa puistossa käydessäni olin huomannut, että patsasrakennelman takaa lähtee hiekkatie. ”Minnehän tuo menee?” olin pohtinut ääneen. Tutkailin kartasta myöhemmin, mutta hiekkatie ei näkynyt siinä. Tällä kerralla juoksin hiekkatielle ja lähdin reippaasti seuraamaan sitä, tietämättä minne päätyisin. Muutamaa mailia myöhemmin kävi selväksi, että uusi naapurustomme on täynnä tällaisia ”salaisia” ulkoilureittejä. Juoksin niitä ristiin rastiin, seuraten päähänpiston omaisesti milloin mitäkin.

Kolmen mailin (5 km) tietämillä oivalsin, että kotiin oli nyt sen verran matkaa, että tästä lenkistä tulisi helposti se kymppi kasaan. Ainoa ongelmani oli se, että päivä oli yllättävän lämmin. Mittari huiteli jossakin +25 C:n nurkamilla – enkä ollut lainkaan varannut vettä mukaan. Aina puiston nähdessäni kiertelin ja kaartelin katselemassa, olisiko siellä juoma-automaatti, sillä usein julkisissa puistoissa on. No meidän kulmilla puistot ovat näköjään pääasiassa yksityisiä: ne kuuluvat asukastoimikunnille ja niitä saa periaatteessa käyttää vain, jos asuu juuri tietyllä alueella. Koska puisto näin ollen on oletettavasti aivan kodin vieressä, ei niissä ollut vettäkään tarjolla.

Viiden mailin (n. 8 km) kohdalla olin aika lähellä kotia. Päätin pitää juomatauon omassa keittiössä. Sammutin kellon, join vettä, vastustin kiusausta tarkistaa puhelin ja painelin vielä uudestaan ulos kiertelemään lähikortteleita, kunnes kello 6,2 mailin kohdalla antoi luvan pysähtyä. Loppuverkkana kävelin kotiin venyttelemään ja pääsin vastailemaan hämmästyneen perheen kysymyksiin: ”Minne sä oikein yhtäkkiä hävisit?” Kymppiin oli hujahtanut aikaa ihan liian kanssa. Olin juossut kaikessa rauhassa, pysähdellyt katsomaan karttaa, tutkimaan puistoja ja ottamaan kuvia. Ei tosiaan mikään kisasuoritus tämä.

Jossakin matkan varrella mietin kiitävän hetken Helsinkiä. Siellä reittini olisi kulkenut pitkin kaunista merenrantaa, pitkin tuttuja katuja, kaartanut Töölönlahdelle – samoille teille, joita Suomessa viimeksi käydessämme tytärten kanssa kuljin. Olisiko päivä ollut lämmin, vai olisiko pieni tihkusade siivittänyt juoksijoiden matkaa? Olisimmekohan me siskojen kanssa juosseet samaa matkaa, höpötelleet kympin verran niitä näitä? Olisivatko ystävät ja tutut tulleet meitä kannustamaan?

Jonain päivänä tapahtumiin taas pääsee paikan päälle. Sitä odotellessa virtuaaliset vaihtoehdot ovat vallan mainio korvike. Odottelen mitaliani saapuvaksi postista ja katselen puolella silmällä uusia virtuaalijuoksuvaihtoehtoja. Yksi firma näköjään järjestää virtuaalijuoksuja halki USAn, karttasovelluksineen. Toinen kierrättää ympäri Islannin. Kuka järjestäisi virtuaalijuoksun Suomen päästä päähän?