Flunssa, influenssa, korona. Olipa sairastelu mikä hyvänsä, on taudin potemisen jälkeen hyvä palata liikkumiseen maltilla. Hyvänä nyrkkisääntönä itsellä on, että kovempaa treeniä kannattaa välttää ainakin se aika, minkä tauti on kestänyt.
Koronan kohdalla tuo laskukaava ei itsellä kuitenkaan päde. Toipuminen on ollut jokaisella kerralla perusflunssaa hitaampaa, vaikka taudin akuuttivaihe olisi kestänyt tavallisen flunssan verran. Joka kerta jonkinlaiset lievät jälkioireet ovat jatkuneet viikkoja. Mistä siis silloin tietää, milloin elimistö on palautunut ja valmiina rasitukseen, kun epämääräiset oireet tulevat ja menevät?
Koronan alkuvaiheessa suositeltiin, että liikuntaan palataan hieman muita flunssia hitaammin, mutta nyt ohjeistusta on lievennetty vastaamaan muita flunssia. Kaavamainen ohjeen tuijottelu ei lienee kaikkien kohdalla ihan koko totuus. Toinen kun tuntuu sairastavan koronan lähes huomaamattaan ilman jälkioireita, kun taas toisella tauti aiheuttaa oireita kuukausia. Tuolloin palautuminenkin käynee eri tahtiin. Siinä missä toinen toipuu vauhdilla, saattaa toisen treenit jäädä pois viikoiksi.
Itselläni kolmas korona eteni tuon edellä esitetyn pidemmän kaavan mukaan, vaikka kuume ja kurjuus oli vain tavallisen flunssan kestoinen. Koiran omistajana en yhtenä päivänä kyennyt raahustamaan ulos, mutta muuten kävelin rauhallisesti koiran perässä päivittäin.
Kun luulin palautuneeni, tein yhden lyhyen kävely-juoksulenkin. Se tuntui sujuvan ja niinpä ilmoittauduin itsenäisyyspäivän polkujuoksukisaan siskoni kanssa. Tuolloin koronan alusta oli kulunut viisi viikkoa. Kisajuoksu oli virhe! Vaikka olin kävellyt koko toipilasajan ja tehnyt muutamia reippaampia kävelyjä poluilla, oli lyhyt kisajuoksu lähes -15 asteen pakkasella liikaa.
Vaikka itsellä polkujuoksukokemusta löytyy sisartani enemmän, olin nyt se vauhdin hidastaja. Olimme sopineet, että maaliin tullaa yhdessä. Sisareni totesi, että voisin hyvin laittaa hitaan ajan hänen kokemattomuutensa piikkiin. Totuus kuitenkin oli, että hengitystieni olivat niin täynnä limaa, ettei hengittäminen onnistunut kun vaivalloisesti suun kautta. Puuskutin niin, että siskokin oli matkan aikana huolissaan voinnistani.
Pidin kisan jälkeen lisää taukoa kovemmasta liikunnasta ja jatkoin kävelyä. Kun hiihtokelejä oli pääkaupunkiseudulla ollut takana jo useamman viikon, päätin, että hiihtämään on viimein lähdettävä. Vaikka hiihto on itselle edelleen teknisesti juoksua haastavampaa, pysyy sykkeet siinä selvästi juoksua matalammalla. Mutta nyt kävi toisin.
Hiihdettyämme 700 metriä, katsoin kelloon. Jatkettuamme pariin kilometriin, katsoin kelloon. En ollut uskoa silmiäni. Olin varma, että olimme hiihtäneet pidemmälle. Etenin matelemalla. Silti pian olin aivan loppu. Puuskutin. Pysähdyin pienenkin nousun jälkeen ja nojailin sauvoihin. Keli oli mitä mainioin, latu varsin suopea ja luminen maisema mitä parhain. Silti oli vaikeaa.
Kun seuralainen lähti lenkin uudelle kierrokselle, tein itse päätöksen palailla rauhassa alkupisteeseen.
Kotona tutkin hiihdon tuloksia. Seuralainen oli ollut oikeassa. Olimme edenneet lähes kävelyvauhtia. Silti sykkeeni olivat olleet pilvissä. Olin hiihdon jälkeen kun hikisammiossa uitettu rotta. Jalkoja ja lihaksia särki niin, että lähes vaikeroin. Ymmärsin, etten vieläkään ollut hiihtokunnossa. Treeni, mikä normaalisti tukee peruskuntoa, olikin nyt varsinainen rääkki.
Sairastelujen jälkeen pitää siis todella malttaa palautua. Elmistöä kannattaa kuunnella ja mittarin tuloksia uskoa. Iän myötä toipuminen voi myös viedä enemmän aikaa. Treenien kovuutta kannattaa lisätä asteittain ja kovimpien treenien kokonaiskestoa pitää aluksi lyhyempinä. Vähitellen ja maltilla elimistö taas tottuu vanhojen treenitasojen kuormaan.
Juoksusiskot® - The Running Trio 