#korona, Arkiliikunta, juoksu, Kilpailuhenkisyys, mieli

Juoksutapahtumakateutta ja fiilistreenejä

Olin hädin tuskin kotiutunut viimeisimmästä juoksukisasta, kun pikkusisko täräytti whatsapissa, että hän käväisi juoksemassa ihan vaan ex-tempore yhdessä juoksutapahtumassa. Hemmetti, että ärsytti.

Ärsytti siksi, että itsekin olisin voinut päätyä juoksemaan, enkä sitten kuitenkaan päätynyt.

Sisko oli aamupuuron aikoihin muina naisina kysellyt, olisiko minulla fiilistä lähteä noin niinkuin juuri nyt Hämeenlinnaan puolimaratonille. Fiilistä olisi toki ollut, mutta varpaita kivisteli vielä edellisenkin juoksun jäljiltä, joten kuuntelin kerrankin järjen ääntä. En siis lähtenyt, eikä lähtenyt siskokaan. Mutta siskopa päätyikin sitten toiseen tapahtumaan. Juuri tuohon whatsapissa hehkuttelemaansa. Ja silloin iski juoksutapahtumakateus. Hitsi, itsekin olisin voinut siellä hehkutella.

Juoksutapahtumat ovat harrastajalenkkeilijälle elämän suola ja sokeri. Niitä odottaa kuin kuuta nousevaa. Niitä hamuaa kalenteriin hyvissä ajoin, ja järkevimmät rytmittävät treeninsäkin niitä silmällä pitäen. Tapahtumien jälkeen on aina hykerryttävä olo. On taas saanut kokea jotakin suurta, tavannut samanhenkisiä ihmisiä, ehkä vaihtanut muutaman lauseenparrenkin tuntemattoman kanssajuoksijan kanssa. Tuskin on euforia ennättänyt haihtumaan, kun mieli halajaa jo uutta.

Korona-aikana juoksutapahtumat ovat olleet kiikun kaakun. Juoksuja on siirretty moneen kertaan, ja juuri kun h-hetki on ollut hilkulla, ajankohtaa onkin jouduttu muuttamaan. Tuntuu, että jokainen kisa on kultaakin arvokkaampi – yhtään ei tiedä, milloin seuraava mahdollisuus tulee. Ja ehkä juuri siksi yhtäkään kivaa tapahtumaa ei haluaisi missata. Eikä ainakaan kuulla, että sisko on ollut juoksemassa, ja itse ei.

Kun tapahtumat ovat kortilla ja tavoitteiden asettaminen vinksallaan, treeni-intokin meinaa välillä hiipua. Onneksi siihenkin on vippaskonsteja! Luin nimittäin äskettäin, että omaa päätään voi huijata vaikkapa ihan vain värimaailman avulla. Tiedättehän, kun sanotaan, että värit vaikuttavat mielialaan. Tutkijat ovat kuulemma vastikään havainneet, että erityisesti pinkki pistää juoksijan jalat vipattamaan vauhdikkaammin. Asialla on jotakin yhteyttä hiilihydraatteihin ja sokereihin; aivot yhdistävät värin näihin koukuttaviin aineksiin. Vaaleanpunaista ylle siis, jos treenit kaipaavat buustia. Pinkistä juomapullosta vesihörppyjä ottaneilla juoksuteho kuulemma kasvaa useita prosentteja, kertoo tiedemaailma.

Pinkissä paidassa Kopparnäs Coast Traililla. Kuva: Poppis Suomela.

Vaikka kuinka pukeutuisi pinkkiin, joskus mieli on kuitenkin alavireinen ja olo väsähtänyt. Kannattaako silloin piiskata itseään ylämäkitreeneihin tai pakkopullajuoksulle? Jokainenhan sen ymmärtää, että arjen tiimellyksessä väsynyt kroppa kaipaa erilaista treeniä kuin kesäloman lempeillä viikoilla optimaalisesti levännyt.

Ymmärrys ei kuitenkaan aina ole yhtä tekojen kanssa, ainakaan itselläni. Tuossa päivänä muutamana viimeksi yllätin itseni raastamassa ylämäkeä, vaikka keho huuteli loikoilua. Juoksu oli puurtamista, ja onnittelin itseäni, että kylläpäs peruskuntoni on hyvä, kun väsyneenäkin tässä näin reippaasti kipittelen.

Hyvällä peruskunnolla on kieltämättä osuutensa siihen, että arki sujuu ja voimia riittää. Kun peruskunto on kohdillaan, yöunet ovat palauttavia ja immuunipuolustus porskuttaa. Sen saavuttamiseksi ja ylläpitämiseksi ei kuitenkaan aina tarvitsisi lähteä niitä ylämäkiä raastamaan, etenkään väsyneenä. Lempeämpikin liike on kotiin päin.

Lempeää liikkumista olen aina kaihtanut. Kodin arkiaskareet eivät tunnu liikunnalta. Vaikka hampaita pestessä voi toki tehdä päkiänousuja ja työpuheluiden aikana näpertää hauiskääntöjä, nuo touhut harvemmin tulevat rekisteröidyiksi liikuntasuorituksina. Ja silti ne kuitenkin ovat juuri niitä pieniä tekoja, jotka auttavat sen tuiki tarpeellisen peruskestävyyden ylläpitämisessä. Tiedättehän, hissimatkan vaihtaminen porraskävelyyn ja sitä rataa.

UKK-instituutti ohjeistaa, että aikuisten tulisi harrastaa reipasta liikuntaa parisen tuntia viikossa. Meitä on joka junaan, ja jonkun aktiiviharrastajan arkeen tunteja kertyy moninkertaisesti. Aloitteleva liikkuja saattaa vajota masennuksen syövereihin somen liikuntakeskusteluja plärätessään. Jos omia suorituksiaan lähtee suin päin vertailemaan aktiivihirmun saldoihin, suunta on väärä. Tärkeintä on liikkua omaa kroppaansa kuunnellen ja omalla tasollaan.

Oman tason tunnistaminen ja tunnustaminen onkin kyllä joskus vähän hakusessa. Varsinkin juoksukisoissa tulee höntyiltyä ja sännättyä jonkun parempikuntoisen vanaveteen – vain väsyäkseen. Maltti on valttia tässäkin lajissa, ja edetä kannattaa omalla kapasiteetilla.

Syksyn tullen monen juoksuharrastajan vuosikello kääntyy kauden lopetteluun. Hyvässä lykyssä menneitä tapahtumia saa muistella hymyssä suin. Eikä aikaakaan, kun katse alkaa tähyämään tulevaan; vähitellen kalenteriin ilmestyy merkintöjä uusista juoksuista. Etenkin niistä, jotka jäivät juoksematta. Niistä, jotka sisko juoksi, hemmetti.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s