Niks, ei siis yhtään mitään

Riippumatossa makoillessa kontrasti arjen kiireisiin on huisi.

Korona-hässäkän alkaessa meillä oli töissä juuri meneillään first beat -mittaukset – oman tulokseni tulkinta pisti polvilleen. Stressiä, minullako? Työterveyshuollon palaute oli tiukkaa. Hieman liian lujaa näyttää menevän, alkaisikohan olla tauon paikka?

Viime kuukaudet ovat olleet aikamoista multitaskaamista. Jossain vaiheessa tajusin, etten osannut keskittyä mihinkään. Iltauutisiakin katsoessa oli samaan aikaan näpelöitävä kännykkää ja tirkisteltävä sähköposteja. Koko elämä on ollut tiukasti aikataulutettua. Kiireen keskellä järjestin itselleni 20 minuutin pikaisia juoksusessioita juoksumatolla ennen kun seuraava Teams-kokous jo kilkutteli alkamishälytyksiään. Kun maltoin pitää juoksuvauhdin inhimillisenä, sain samalla soitettua pikapuheluita siskollenikin. Tosi näppärää!

Kesälle varaamastani lukematta jääneiden lehtien joukosta osui silmiin maininta, että oleminen ihan ilman mitään velvoitteita huoltaa aivoja. Luomiskyky elpyy ja muistikin petraantuu. Ei mikään uusi tieto, mutta silloin tällöin näitä perusmuistutuksiakin tarvitaan. Hullunmyllystä tekemättömyyteen hyppääminen vaan tuntuu kovasti kummalliselta. Vähän niinkuin tekisi jotain väärää. Syvälle suomalaiseen sieluun upotettu protestanttinen etiikka pistää kampoihin; ei kai sitä nyt koko päivää lojuta. Kunnon ihminen tekee edes käsitöitä, vaikka vain muodon vuoksi.

Lehdestä bongasin artikkelin, jossa vilahti itselleni tuiki tuntematon termi: niksen. Tulee kuulemma hollannin kielen sanasta ”ei mitään”. Niksenillä tarkoitetaan sananmukaisesti sitä, että ihan vaan ollaan. Ihan oikeasti siis tekemättä mitään. Luvan kanssa, ja jopa suositellusti.

Kun lehtiviisaudesta innoittuneena ilmoitin heittäytyväni tänään ’nikseniin’, mielessäni oli lueskelua riippukeinussa. Meren tuijottelua, tuulen kuuntelua. Ehkä jopa pienet päikkärit. Puolisoni ilmoitti saman tien hänkin nikseilevänsä. Hetkeä myöhemmin pokasaha vinkui ja oksaryteikkö sai kyytiä. Ihmettelin, että mitä nikseilyä tuo tuommoinen. Hänelle joutilaisuus on kuulemma sitä, että saa tehdä juuri sitä mitä huvittaa ja ihan omalla aikataululla. Niinpä nikseilimme kumpikin tahoillamme, omalla tavallamme.

Kesäpäivien niksen-hurmiossani olen intoutunut antamaan piupaut myös tiukoille treenitavoitteille. Ne ovat itse asiassa kovasti haperoituneet korona-kevään aikana muutenkin. Viikonloppujen pitkät lenkit ovat kummasti kutistuneet ja tavoitteelliset tuloshaaveetkin ovat siirtyneet seuraavalle vuodelle. Yllätyksekseni kuntoni on kuitenkin noussut. Se näkyy sykkeissä, hapenottokyvyssä ja suoritustasoissa. Ehkäpä harjoittelurutiinien muutoksella on asian kanssa jotain tekemistä. Kesän veneilyreissuilla lihaskuntoa tulee pidettyä yllä purjeita trimmaamalla – hätävarana repun pohjalta löytyy myös vastuskuminauha. Tietoisten ylämäkivetojen sijaan mäkitreeniä kertyy kuin huomaamatta saaristomeren saaria kolutessa. Mutta juoksukengät ovat kuitenkin aina mukana – mikäs sen mukavampaa, kuin pieni pyrähdys uudessa satamakohteessa.

Kaikenlaisia uusiakin avauksia kesä tuo tullessaan. Korkeanpaikankammoiselle extreme-elämyksiä tarjoaa vaikkapa mastoon jumiin jäänyt lippunauha. Kun keikkuu 18 metrin korkeudessa, lujalle maanpinnalle päästyään saakin hetken rauhoitella täriseviä reisilihaksia.