Vahvuuksia, heikkouksia ja lupauksia

Kaunistu ja laihdu, huuteli markettihyllyn trendilehti. Ja minä päätin kaunistua ja laihtua – ostin lehden.

Lehti mainosti myös oikotietä uuteen kukoistukseen – jos kilot eivät lähdekään, jokaiselle vartalotyypille löytyy keino, jolla piiloteltavat osiot voi kätkeä vaatetuksen alle. Heikkoudet piiloon ja vahvuudet framille.

Heikkouksiahan nimittäin riittää. Vahvuuksiakin lienee, mutta supisuomalaiseen tapaan niitä ei paljon tule pohdittua.

Pohtimisen paikka osui kohdalleni kuitenkin, kun tapasin viisautta uhkuvan johtamiskoulutuskonsultin. Välittömästi kadehdin hänen viisauttaan ja vaikeroin, mikseivät omat aivoni raksuta mitään tuon tapaistakaan. Kehnot aivot.

Aivoni ovat kuitenkin jotain asian eteen onnistuneet prosessoimaan, sillä konsultin viisaat sanat ovat vähitellen alkaneet tuottaa satoa: hän totesi nimittäin, että älä koskaan vertaa omia heikkouksiasi toisen vahvuuksiin. Taikka päinvastoin.

Päinvastoin on juurikin se mukavin tapa: omat vahvuudet näyttävät erityisen säkenöiviltä, jos niitä peilailee jonkun toisen heikkouksiin. Jos olisin parempi ihminen, ehkä tulisin ajatelleeksi, että jokaisella meillä on melkoinen kavalkaadi niitä molempia. Onnekkaimmat pääsevät elämässään operoimaan vain niillä vahvimmilla elementeillä, ja tavallisimmin rämmimme tilanteissa, joissa yritämme pärjätä niillä ei-niin-vahvoilla.

Miten tämä mitenkään liittyy juoksemiseen? No eipä hirveästi. Tai ehkä sittenkin. Huomaan nimittäin aika usein, että kateus iskee, kun joku postaa somepalstalla juosseensa tsiljoona kilometriä alle aikayksikön. Itse olen puksuttava diesel, jolle nopeutta ei kehity, vaikka kuinka spurttailisin. Kestävyyttä riittää vaikka muille jakaa, mutta sähäkästi raajani eivät liiku. Johtopäätökseni on siis, että kehno mikä kehno.

Kehnouteni saattaa kuitenkin olla jonkun toisen silmissä kadehtimisen arvoista – juoksemisesta haaveileva ehkä vertaa juoksukilometrejäni omiinsa ja pyörittelee ihaillen silmiään. Tai nopeudellaan kukoistava juoksukollega miettii, että hitaastihan tuo taapertaa, mutta huisia matkoja.

Marketin lehtihyllyn houkutukseen langetessani ajatuksissani kajasti säkenöivä tulevaisuus. Uusi uljaampi minä, täältä tullaan! Suloisia lupauksia.

Lupauksia tuntuvat tehneen lähipiirissä muutkin. Tammikuu on kärvistelty tipattomalla ja karkittomalla. Liikuntaa pusketaan joka päivä – koska tuli luvattua.

Minä en luvannut tänä vuonna mitään. Entisissäkin lupauksissa on pitämistä. Heikkouksia riittää, mutta niitä voin ainakin pikkuriikkisen trimmailla. Ja onneksi on vahvuuksiakin. Niihin nojautuen elämä näyttää varsin mukavalta, eikä oikeastaan taida suurempaa kaunistumisen tai laihtumisenkaan tarvetta olevan. Jos kelpaan itselleni, ehkä muutkin ottavat minut näine hyvineni. En kuitenkaan suostu jämähtämään heikkouksieni uumeniin, vaan sinnittelen, että olisin edes jotakuinkin sellainen ihminen, jonka seurassa itsekin viihtyisin, jos olisin joku muu. Siinä riittää haastetta myös tuleville vuosille.