Arkiliikunta, Asioita joista ei kerrota, Kilpailuhenkisyys, mieli, mittaaminen

Liikkumista kilpailuhengellä vai ilman

Tässä hiljattain palasimme luistelulenkiltä kotiin. Oma onneton luistelutyylini harmitti, vaikka nauroinkin koomisuudelleni. Tiesin olleeni huono.

Luistelemassa meren jäällä.

Edellisenä päivänä hiihdimme jään yli saareen. Olin varautunut retkeen väärin. Päälläni oli paksu takki, ja jo ensimmäisten vetojen jälkeen hiki virtasi pitkin selkääni. Verensokerini oli alhainen. Olin voimaton ja hidas eikä tekemiseni sujunut.

Vaikka retkieväät piristivät, en keskittynyt olennaiseen – retken ainutlaatuisuuteen ja yhdessä tekemiseen. Pohdin itsekeskeisesti huonouttani, ja mietin eikö universumista löytyisi yhtään lajia, missä loistaisin.

Eväät

Olimme vuoden mittaan juosseet, kävelleet, kipittäneet polkuja, suunnistaneet, meloneet, fillaroineet, hiihtäneet, purjehtineet ja suppailleet. Lisäksi olin päässyt viklailemaan ja roikkunut tornadon trapetsilla ja viuhkinut alas laskettelurinteitä. Ja vaikka nautin kaikesta, olin ollut jokaisessa näissä altavastaaja. Ihan kun pelaisin jatkuvasti golfia Tiger Woodsin kanssa, vaikkei minun kuuluisi olla edes samalla kentällä.

Olen toki vertaillut itseäni muihin ennenkin ja kokenut kilpailuhenkisyyttä tilanteissa, joissa ei olisi pitänyt. Tiedän, että olen ”voittanut” isosiskoni juoksutapahtumassa vain muutaman kerran. Yhdellä niistä jätin raukkamaisesti paastosta vasta toipuvan siskoni hoipertelemaan yksin kilpailun loppuun. Halusin voittaa.

Laskettelemassa.

Ollessani laskettelemassa viikolla poikani kanssa huomasin, että en olekaan meistä enää se, joka huolehtii ankkurihissin vastaanottamisesta ja hissistä poistumisesta. Näin myös teinin laskevan itseäni paremmin. Pohdin, miksi en voi vain iloita lapseni erinomaisuudesta, vaan jumitan ajatukset omaan keskinkertaisuuteeni. Enkö voisi olla iloinen siitä, että ylipäätään laskettelen? Eihän kaikki ole kilpailua?

Hiihdin tänään yksin. Huomasin ala- ja ylämäkien sujuvan reippaammin ja tasapainoni parantuneen. Silti jälleen vertailin itseäni ohi pyyhältäviin hiihtäjiin. Myös lappukisoissa kamppailen helposti kelloa ja toisten päänahkoja vastaan. Saatan löytää uutta energiaa siitä, että huomaankin mahdollisuuden tietyn ajan alittamiseen tai näen, että joku olisi ohitettavissa vielä maalisuoralla, mutta jos saavun maaliin viimeisenä, en osaa iloita saavutuksestani siten, kuten pitäisi.

Hiihtämässä.

Minun ei kuitenkaan pitäisi jatkuvasti verrata itseäni johonkin sellaiseen, joka on selvästi syntymästään asti tehnyt asioita minua monipuolisemmin. Tai ihmiseen, joka on treenannut jotain yksittäistä lajia minua enemmän. Johonkin, jolla ehkäpä rakenne on juuri siihen lajiin minua sopivampi.

Minun kannattaisi iloita, että olen päässyt kokeilemaan paljon uutta ja että voin vielä kehittyä. Minun kannattaa iloita siitä, että vuosien työ lapseni laskettelutaitojen kehittymisen suhteen on kantanut hedelmää. Ymmärrän, että minusta ei koskaan tule Tiger Woodsia, mutta jos hänen kaltaisensa jaksaa huolia minut mukaan viheriölle, saan nauttia asioista ja kehittyä edelleen – omalla tasolla ja omaan tahtiin. Voisin myös välillä olla itsestäni ylpeä ja iloita suorituksistani. Aina ei tarvitse kilpailla!

#korona, kesä, lomalla

Patikoimaan Euroopan huipulle!

Koronakevään jälkeen kesälomakalenterini näytti tyhjältä. Minä, joka olen aiemmin suunnitellut ja lyönyt lukkoon kaikki menoni vähintään vuotta ennen, olin tyhjän edessä. Vaikka yritin luottaa, että suunnittelemattakin elämä tarjoaa parastaan, huomasin olevani rauhaton. Menisikö koko loma hukkaan?

Kotiympyröissä vietetyn kevään jälkeen elin uskossa, ettei elämässä tapahdu juuri mitään. Että kesä on tutuissa lähimetsissä tarpomista ja kotiaskareiden hoitoa. Kuitenkin juuri ennen lomani alkua sosiaaliseen mediaan alkoi tipahdella muiden kuvia juoksutapahtumista ja reippailuista kotimaan lomakohteissa.

Hädissäni selailin lomavaihtoehtoja. Kapuaminen Kolille houkutti, mutta hotellit oli buukattu täyteen pitkälle elokuuhun. No Lofootit? Kohde josta olen aina vain haaveillut. Ajaisinko sinne?

Sitten, täysin yllättäin minulle tarjoutui mahdollisuus lähteä muutaman päivän varoitusajalla Sveitsiin, jonka rajat oli avattu. Kun ministeriön sivut kertoivat maan Covid-tilanteen olevan lähellä maamme tasoa ja omaehtoista karanteeniakaan ei matkan jälkeen tarvittu, hyppäsimme aamuvarhain Zürichin koneeseen. Siirryimme tuttavamme kyydillä kohti kaunista, vuorten ympäröimää Steffisburgin taajamaa Thunen kaupungin kupeessa.

Näimme matkallamme paljon. Isäntäperhe oli sveitsiläistyyliin täsmällinen. Aamupalalle kokoonnuttiin varhain ja päivät olivat hyvin suunniteltuja.

Ensimmäinen patikointiretkemme vuoristojunakuljetuksineen oli Sveitsin jylhimpiin Alppi-vuoristoihin ja Unescon maailman perintökohtrisiin kuuluvalle Jungfraujochille.

Nähtävää oli paljon. Lumoutuneina kävelimme lumisen maiseman keskellä, kuuluisien vuorenseinämien (Eiger, Mönch ja Jungfrau) ympäröiminä ja kipusimme parhaimmillaan 3571 metrin korkeuteen. Välipalaksi taiotut sandwichit maistuivat taivaallisilta ja antoivat voimia ohuessa ilmanalassa liikkumiseen.

Seuraavan, 10 kilometrin mittaisen patikointimme teimme Thunen vieressä olevalle kukkulalle. Polku metsään ja ylemmäs vuoristoon (891 m) lähti suoraan majapaikkamme ulko-ovelta.

Ylämäessä puuskutin. Itseäni 15 vuotta vanhemmalla isännällä askel oli kevyt. Hänellä on tapana lähteä viikottain parille yhteislenkille samaiseen maastoon naapureidensa kanssa. Viikonloppuinen lähtöaika (7.45) oli heillä jo vuosia ollut sama. Parituntisen lenkin jälkeen edessä oli runsas yhteinen brunssi ulkona.

Laskeutuminen puurajaan Niederhornilla.

Viimeisimpinä vaelluskohteinamme olivat Niederhorn ja Kanderfirn. Siinä missä Niederhirn (1950 m) muistutti laskettelukeskusta avarine maisemineen, tarjosi Kanderfirn (2400 m) jäätiköineen ja vuoristojokineen jylhät maisemat.

Välillä etenimme hieman kapeaa polkua (Kanderfirn)

Sveitsi tarjosi lyhyellä visiitillämme parastaan. Ehdimme patikoinnin lomassa tutustua Thunen ja Bernin kaupunkiin ja viettää merellisen iltapäivän Thunersee-järvellä purjehtien. Muualla vietettyjen loistavien lomapäivien jälkeen paluu kotiin oli jälleen mukavaa ja omien lähimetsien ylämäet tuntuivat entisestään tasoittuneen.