juoksu, Terveys

Hei jee, juoksin seitsemän kilometriä!

Askel tuntui lennokkaalta ja suupielet venyivät korviin. Hyvä fiilikseni kantoi keittiöaskareisiin saakka; yllätin mieheni leipomalla suklaakakun. Minä, jota keittiössä näkee vain harvakseltaan! Päivä oli siis erityisen hyvä, kerta kaikkiaan.

Hyvään tuuleeni oli syytäkin; sitten itsenäisyyspäivän en ole pystynyt juoksemaan ainoatakaan yli kolmen kilometrin juoksulenkkiä. Ja nyt tuntui, kuin olisin lentänyt! Varmaan lensinkin – tossut tuskin koskettivat maata, kun porhalsin innoissani.

Seitsemän kilometriä voi tuntua aika mitättömältä – ainakin jos sitä katsoo juoksua iät ja ajat harrastaneen ihmisen kuplan sisältä. Viimeksi iloitsin samaisesta kilometrimäärästä parikymmentä vuotta ja yhtä monta maratonia sitten; silloin suurena haaveenani oli, että jaksaisin kiertää läheisen järven. Sattumoisin sen pituus oli samaiset seitsemän kilometriä.

Tiedostin katselevani maailmaa juoksukuplani sisältä, kun pikkusiskoni tuossa taannoin whatsappaili ultrajuoksemisesta: ”ajatella, että vuonna 2018 Suomessa oli vähän yli 2000 ultrajuoksijaa. Kun itselle juokseminen on arkikauraa, sitä kai ajattelee, että kaikki ovat ultraajia. Niistä naisia on reilut 700. Ja sä oot yksi niistä!”.

Joulukuun alussa pullahdin ulos kuplastani yhtä näppärästi kuin niskani välilevy. Kipu pakotti myöntämään, että juoksut on ainakin hetkellisesti juostu. Ensimmäisen lääkärin tuomiojulistus veti jalat alta: ei koskaan enää pitkänmatkan juoksuja. Saapa nähdä. Vielä en ole heittänyt pyyhettä kokonaan kehään.

Oman kuplan sisällä näkymä on varsin erilainen kuin jollakulla toisella. Vaikkapa fysioterapeutillani. Kun hän kuntoutuksen edetessä lopulta myöntyi pieniin juoksukokeiluihin ”minuutti juoksua ja viisi kävelyä” -rytmillä, tuijotin häntä epäuskoisena. Mitä tuo ihminen höpisee?

Teipattu selkä auttaa muistamaan lapaluiden oikean asennon.

Kun fyssarini meni toteamaan, että kävely tekisi hyvää, päättelin itsekseni, että kevyt hölkkähän on melkein kuin kävelyä.

Olen joutunut myöntämään, että kuntoutuvan aika on pitkä. Kun kipu iskee, silloin ei auta jääräpäisyys. Monet kerrat juoksu on pitänyt vaihtaa kävelyksi. Ja välillä on täytynyt jättää kävelykin väliin.

Muutaman kilometrin jyystäminen on tuntunut kurjalta. Olen psyykannut itseäni ja vakuutellut, että jokainen juoksuaskel on enemmän kuin nolla – ja parempi sekin siis, kuin ei mitään. Ulos en ole uskaltautunut. Juoksumatto on osoittautunut suoranaiseksi aarteeksi. Olen voinut hölkytellä juuri sen matkan, minkä kipu on sallinut.

Vähitellen kipu on vaimentunut ja juoksumatkat ovat varovaisesti pidentyneet. Nyt alan vähitellen luottaa siihen, että kyllä tämä tästä. Suuria juoksu-unelmia en kuitenkaan uskalla vielä lähteä rakentelemaan. Lappujuoksujen aika tulee sitten joskus, ehkä. Nyt vain nautin jokaisesta askeleesta.