Arkiliikunta, juoksukengät, Varusteet

Sun juoksutrikoot on muuten väärinpäin!

Eilen juoksulenkeillä minua vastaan tuli nuori, teini-ikäinen tyttö. En voinut olla ajattelematta, mitä hän mahtaa ajatella juoksuasustani. Päälläni loistivat pinkki-mustat lenkkarit, tummansinivalkoturkoosikukalliset, hyvin kirjavat trikoot ja räikeä, syvän punainen urheilupaita. Ehkä Teksasissa asuva siskoni tykkäisi, kun on kerrankin väriä päällä!

Väriloistoa.

En ollut kamalasti kiinnittänyt huomiota siihen, mitä päälleni laitoin. Lähinnä kai tartuin vain ensimmäisiin vaatekaapista käteen sattuneisiin ja juuri silloiseen säähän sopineisiin vaatteisiin ja ajattelin, ettei värien sointumattomuudella ole väliä. Kukaan ei katso kuitenkaan. Nytkään vastaantullut tyttö ei vilkaissutkaan. Raahusti vain ohitseni pitkät, ohuet raajat roikkuen, katse tiukasti kiinni asfaltissa.

Samalla viikolla nuori miesjoukko odotteli bussipysäkillä kyytiään. Heidän ohitseen juostessa pohdin, arvostelisivatko he tyyliäni. Valkoista takkia, vihreitä lenkkareita ja ah, hieman mauttomia sinipunaoransseja juoksutrikoitani. Mutta ei, eivät vilkaisseetkaan.

Ja kun nuori, alakouluikäinen poika tuli alkuviikosta aamutuimaan lenkillä vastaan, ei hänkään huomioinut minua lainkaan. Levitti vain leveän, oikein sellaisen lämpimän italialaistyyppisen hymynsä – koiralleni.

Ja kun olin sunnuntaina suunnannut rennossa ja lämpimässä kotihupparissa treenaamaan avomerikroolausta päätyenkin yllättäin hiukset vielä kosteana istumaan vanhempien ihmisten kahvipöytään, koin asuvalintani jälleen vääräksi.

Pinkkejä sukkia tuskin huomaa.

Meitä kun katsotaan kumminkin! Sillä kun kisasin maltillisessa tummansinisessä paidassa mustien sortsien ja pitkien pinkkien sukkien voimin, sain pari viikkoa jälkikäteen kommentteja sukistani! Siitä, miten ikinä olin voinut valita juuri sen värin. Siis pinkit!!

Tai silloin, kun astelin Napa Valleyssa juoksukisan lähtöviivalle liilamustissa lempijuoksutrikoissani ja sain kuulla väkijoukon keskellä seistessäni isosiskoltani kommentin, ”sun juoksutrikoot on muuten väärin päin!”

Ja vaikka en huomannut teinitytön, nuorisojoukon tai nuoren pojan katsoneen minua, tai vanhempien ihmisten miettineen asuvalintani, noteerasivat he kaikki minut ihan yhtä varmasti kun minä heidät.

Emme vain tuo toisten katsomista herkästi esille. Harvoin edes huomautamme, jos jollakin on sepalus auki tai paidan saumat irvistelee päällä. Meihin on jo lapsena iskostettu, että vieraille ei puhuta. Tuntemattomia ei pidä katsoa silmiin. Pitää olla kohteliaasti huomaamatta tai ainakin kommentoimatta.

Mutta olisihan se aika mahtavaa, jos joskus hymyilisimme toisillemme leveästi. Tai että edes lähipiirissä vinkkaisimme läheisiämme vaihtamaan hieman asua ennen ulko-ovesta lenkille livahtamistaan, jos asuvalinta on kerrassaan mauton.

Ja voisinhan tietysti itse aloittaa olemaan avoimempi. Vaikka vaikeaahan se on, kun naapurinkin taapero parahtaa itkuun, jos erehdyn lenkin päätteeksi tervehtimään. Ja kai se olisi jo lähiseudulle ihme, jos lenkkeilisin sävy sävyyn asussa kaiket päivät. Kun sillä mennään varmaan tänäänkin, mitä käteen kaapista sattuu. Joten varmasti jatkossakin törmään tilanteisiin, joissa asuvalintani on auttamattomasti tilanteeseen väärä ja ohikulkija katsoo kohdallani kohteliaasti sivuun.