Sä et juokse enää koskaan!

Vuosi sitten linkkasin kotiin. Olin urheillessa astunut vasemman jalan ulkosyrjän varaan liian äkkinäisesti, aiheuttaen rajun vääntöliikkeen. Vanhat lenkkarit eivät tukeneet jalkaa. Vihlaiseva kipu iskeytyi tajuntaan.

Naapuri näki parvekkeeltaan, kun tuskasta irvistellen tulin kotiin. “Ei hätää, tää on vain nyrjähtänyt, ylihuomenna lähden Tukholmaan maratonimatkalle.” Toteutin kolmen koon hoitoa. Pidin jalkaa koholla, painelin kuumottavaa kohtaa ja hivelin sitä jääpaloilla.

Aamuyöstä heräsin jäätävään kipuun. Kyyneleet kihosivat silmiin, kun tajusin, että jalalla ei juosta muutaman päivän päästä. Sillä ei edes käveltäisi.

Olin juossut maratoneja, mutta nyt olin elämäni ensimmäisen kerran valmistautunut tuohon matkaan huolella. Olin noudattanut koko talven juoksuohjelmaa ja lähtenyt lenkille säästä riippumatta. Viimeisen viikon olin liikunut töissä lähes hengittämättä ja lotrannut käsidesipullon kanssa kaikkia pöpöjä vältellen. Päivällä olin nauttinut lounaalla pastaa hyvällä omallatunnolla. Vaikka kisajännitys jo ahdisti, odotin juoksua todella.

Kaivoin aamuseitsemältä vakuutusyhtiön numeron. Kymmenen aikaan jalka oli kuvattu ja murtuma todettu. Jalka olisi paketissa seuraavat kuusi viikkoa. Olin onnistunut murtamaan vasemman jalkani nilkan. Tai tarkemmin kuutioluun.

Minä ja Walker

Laskin viikkoja kalenterista ja totesin, että kesää olisi vielä onneksi jäljellä, kun vapautuisin jalkapaketistani. Istuin parvekkeella, luin kirjoja ja purin tuntemuksiani sosiaalisessa mediassa. Milloin kerroin kaipaavani synkän tummaa kynsilakkaa, milloin irvistelin, kun joku valitti juoksufiilisten olevan hukassa. Seurasin kännykän näytöltä sisareni (anutherunner) juoksua Tukholmassa ja kurkin ultrajuoksija Marianna Zaikovan etenemistä suomi100-juoksussa.

Kohta se (anutherunner) on taas maalissa! (ja minulla ilon kyyneleet silmäpielissä)

Kun toipumista oli kulunut kuukauden päivät, tarkisteltiin jalan paranemista. Lääkäri varoitteli, että toipuminen tämän luun murtumasta on heikkoa. Lääkäri neuvoi uittamaan jalkaa kylmässä järvessä, syömään kuhaa ja ottamaan toipumisen rauhassa ja mieluiten ilman lääkkeitä, se kun parantaisi luutumista.

Niinpä istuin Kuusamojärven rantalaiturilla ja sitkeästi upottelin jalkaa hyiseen veteen. Koko murtumahoidon aikana otin kaksi Buranaa. Salmiakkia kului sitäkin enemmän.

“Kuhan uitat”

Lopulta kuusi viikkoa oli takana. Pääsisin eroon walkerista! Takaisku oli melkoinen. Lääkäri halusi jatkaa paketin pitämistä vielä puolellatoista viikolla. Sen aikana sain varata painoa hieman jalalle.

Vihdoin, kahdeksan viikon jälkeen jalkani oli walkerista vapaa. Kesä oli kääntymässä alkusyksyksi. Jalan lihakset olivat surkastuneet olemattomiksi, vaikka olin päivittäin jumpannut jalan kanssa sallittuja liikkeitä. Iho oli kalpea.

Ortopedin lopputarkastuksessa sain vielä kuukauden liikuntakieltoa. Lääkäri kääntyi minuun päin ja sanoi, ettei tällä sinun jalallasi juosta enää koskaan. Ja että “onhan niitä muitakin harrastuksia, joita voisit miettiä”. Mutta jos haluat juosta, hakeudu suunnistuksen pariin. Se on ainoa mitä jalka ehkä jotenkin kestää. Edes polkujuoksu ei onnistuisi.

Kuntoutukseksi suositeltiin uintia ja vesijumppaa. Niinpä ilmoittauduin aikuisten vesijumpparyhmään ja ostin kymmenen kerran uintirannekkeen. Inhoan uintia, mutta sitkeästi raahauduin hallille. Harmitti, ettei liikunnan jälkeen hiki virrannut naamalla. Lähinnä palelin.

Vesijumpparyhmään kuului itseäni parikymmentä vuotta vanhempia naisia. Kuulin tarinan siitä, miten joku heistä oli aiemmin juossut maratoneja, mutta joutunut sitten luopumaan rakkaasta harrastuksestaan terveytensä heikettyä.

Aloin kuitenkin huomaamaan, että pystyin tekemään jalkaa kehittäviä liikkeitä vedessä. Toki toisinaan huomasin, ettei joku liike jalan kanssa vain onnistunut ja toisinaan en vain käsittänyt ohjeita ja pyörin altaassa miten sattuu. Ohjaajana oli keski-ikää lähestyvä, hauska mies, joka jaksoi tsempata meitä eteenpäin. Katsomossa istuvat uimakoululaisten vanhemmat tuijottelivat meitä huvittuneina.

Sain myös muutaman kerran lähetteen fysioterapeutille. Heti alkuun hän kyseenalaisti fysioterapian pientä määrää. Myöhemmin sitä jatkettiinkin. Toipuminen kun tällaisesta kestäisi noin vuoden.

En tiedä mikä arpa-onni minulle suotiin. Fysioterapeutti oli itse juossut lukemattomia ultamatkoja. Ammattinsa taitajana hän oli aivan huikea. Hän totesi, että jalalla kyllä vielä juostaisiin. Hän määräsi nilkkoja vahvistavia liikkeitä. Jaksoi kannustaa eteenpäin. Vastaanotoilla hän opetti jalan teippausta ja murjoi jalkaani niin, että liikkuvuus parani oktaavin jokaisen käynnin jälkeen.

Syyskuun toisena päivänä tein ensimmäisen kävelylenkkini. 2,2 kilometrin matkaan kului tunti ja kaksikymmentäseitsemän minuuttia.

Syyskuun 15. päivä on ollut yksi jännittävimpiä. Kirjoitin fb.n tuolloin näin:

“Jalka teipattu vanhan koulukunnan teippauksella ja testi edessä: juoksen pylväänvälin ja kävelen kaksi (siis lenkin ajan, mutta varovainen aloitus ja maltilla, kuormitusta lisättävä hallitusti, ei rasitusta peräkkäisinä päivinä, mieluiten vähän ja hyvin, kuin paljon huonosti). Eikä paniikkia, vaikka huomenna sattuisi. Arvatkaa vaan, pysynkö nahoissani iltaan ja lenkkiin asti! Kuntoutuminen on edennyt siis valovuoden! Eli nyt ne peukut pystyyn, että jalka KESTÄÄ. Kaikki hyvin, jos kipua on kaikkialla muualla, kuin murtumaalueella. Ja lupaan itkeä ilosta, jos onnistuu ja rääkyä räkäposkella surusta, jos menee pieleen. Voi luoja, mikä jännitys.”

Ja sujuihan se. Mittariin ilmestyi lukemat 2,53 km, 27.59 min.