mieli, mittaaminen, Treenit, Varusteet

Mittaroinnin riemu ja riesa

Aamukahveja juodessamme tarkistin edellisyön unitietoja ja hehkuttelin, että syvää unta oli tullut enemmän kuin pitkään aikaan. Mieheni totesi, että taidat olla aika riippuvainen älykellosi applikaatiosta. Ärsyynnyin, mutta asiaa vähän pohdittuani taivuin myöntämään, että hieman ehkä joo.

Vähän aikaa sitten kirjoitin innoissani uuden kellon hankkimisesta. Nyt kun yhteistä matkaa on takana jo tovi, innostukseni on edelleen yhtä korkealla. Ei entisessäkään mitään erityistä vikaa ollut, mutta kauneuden lisäksi uusi kelloni toi mukanaan tukkukaupalla jänniä ominaisuuksia.

Kellojeni vertailemiseksi kävin juoksemassa molempien kanssa. Kumpainenkin kertoi matkan pituuden metrilleen yhtä lailla. Myös syketiedot olivat samat. Näillä kuntojuoksijan vuosirenkailla sitä luulee itsestään kaikenlaista; olisin voinut vannoa, että nakuttelin tasaisia kilometrivauhteja koko matkan. Mutta kellonipa tiesi asian paremmin.

Muutenkin kello tuntuu tietävän kaikenlaista. Graafinen käyrä paljastaa, onko työpäiväni ollut maltillinen vai onko ärsytys iskenyt. Mittaamattakin saattaisin tosin tunnistaa, että mennyt työviikko oli työläs. On silti koukuttavaa nähdä tilanne käppyröiksi ja numeroiksi realisoituneena. Vähän ehkä huolestuttavaakin – mitähän tapahtuu, kun body battery näyttää nollaa..?

Datan tuijotteleminen saattaa kyllä helposti lähteä myös vähän lapasesta. Kuten silloin, kun soitin siskolleni hädissäni, että varmaan on korona, kun happisaturaatio on ollut tosi alhainen. Tai kun mittari näytti, että olin yöllä ollut hetken hengittämättä. Sitä pohtiessa menivät useammankin yön unet harakoille. Kunnes sairaanhoitaja-siskoni maltillisesti totesi, että saattoihan sulla se kellon ranneke olla vähän löperösti paikoillaan.

Vähän aikaa sitten törmäsin artikkeliin, jossa suomalainen tulevaisuustutkija pohdiskeli digikehitystä ja sen vaikutusta terveyskäyttäytymiseen. Tutkija arveli, että pian emme tarvitse edes nykymuotoisia terveyskeskuksia. Terveysdatamme putkahtaa lääkärin tutkailtavaksi bitteinä. Uskon ihan täysin tuohon visioon. Taatusti mittarit tulevat kehittymään vielä huimasti. Pian ne kertovat alkavista sairauksista ja piippaavat, jos vitamiinivaje vaivaa.

Vuosia sitten matkan ja suorituksen seuraamiseen riitti arvio…

Eikä mittareilla mitata pelkästään kilometrejä tai hapenottokykyä – on mahtavaa, että käppyrät ja graafit innostavat myös lepäämään. Joogaopettaja Kirsi Saivosalmea lainatakseni: lepääminen ei ole lepsuilua, vaan kaiken jaksamisen pohja (artikkeli Kauneus ja Terveys -lehdessä 1/2021). Stressin hoitamatta jättäminen on yksi pahimmista virheistä, mitä voimme tehdä. Omalla kohdallani tämänkin oivalluksen konkretisoitumiseen on tarvittu mittarin tuoma data. Ahaa, virta on alhaalla, pistetäänpäs nainen lataukseen. On hyvä mieltää, että stressaantuneena kroppa ajautuu tulehdustilaan, tulee vatsavaivoja ja uniongelmia, mieli kiristyy ja painokin nousee. Rentous on viisautta.

Rentoa helmikuuta, mittareilla tai ilman!

Muu elämä, Treenit

Syyshöntsäilyä ja arkiaskeleita

Siskot tuossa jokin aika sitten lähtivät vertailemaan tähän mennessä kertyneitä askelmääriään. Kalifornian auringon alla juoksenteleva sisko arveli saavansa ainakin 500 mailia täyteen ennen vuoden loppua. Toinen sisko laskeskeli yltäneensä nyt kyseisiin lukemiin, siihen sitten kävelylenkit ja muut höntsäilyt päälle.

Mielenkiinnosta kurkistin itsekin oman mittarini antamat tilastotiedot. Kuluvaan juoksuvuoteen on osunut kaikenlaista kremppaa, ja se näkyy kertyneissä kilometreissä. Tuli oikein harmistus pintaan, kun muistui huono juoksukesä mieleen.

Pari päivää sitten juttelin juoksemisesta ja sen mittaamisesta erään seniorimiehen kanssa. Tämä kepein askelin edennyt herra huuteli lenkkipolulla perääni, että kylläpä tyttö nopeasti painelet, hänellä tämä askel on jo näin hidas. Jäin hetkeksi rinnalle rupattelemaan. Konkaria tuntui vähän harmittavan, ettei eteneminen ollut enää samalla tasolla kuin takavuosina. Minä puolestani ajattelin, että olisipa itselläkin askel vielä yhtä vaivaton sitten, kun ikämittarissa on yhtä paljon lukemia kuin tällä herralla. Juostessani mietin, että on tämä ainainen näyttämisen tarve ja mittaamisen pakko vähän hölmöä. Ja samalla huomasin kiristäväni tahtia, ettei juoksukelloni tarvitsisi huudella, että vauhtisi on tavallista hitaampi.

Lokakuuta elettäessä kesän juoksut ovat takana, laskeutuminen peruskuntokauteen aluillaan ja katse tähyilee jo seuraavan kauden juoksutapahtumia. Periaatteessa ainakin voi ottaa vähän rennommin, ilman tavoiteaikoja. Tuossa äskettäin kävimme koirien kanssa kolmen ja puolen tunnin polkuvaelluksella ilman kiirettä ja eväät repussa. Silti otti päähän, että mittari sammui kahden tunnin kohdalla. Eiväthän nämä tilastoni nyt sitten ole ollenkaan oikein, voi pahus.