#korona, Arkiliikunta, juoksu, mieli, Muu elämä, polkujuoksu, Teksas/ulkosuomalainen

Olosuhdeurheilua ja hitaita oivalluksia

Metsä ei ole vähääkään minun juttuni.

Jo muutaman vuoden olen hämmästellen seuraillut pikkusiskojeni intoilua. Toinen pyöräilee pitkin Texasin juurakkopolkuja, ja toinen rämpii tuntureilla. Olen tuumaillut, että antaapa tyttöjen remuta. Itse olen tyytyväisenä lompsutellut asfaltilla.

Sirpa jossain päin Austinia

Leikin päin olen joskus miettinyt, että suunnistaminen voisi olla kivaa. Mutta vain leikin päin. Tosielämässä on nimittäin niin, että metsässä suuntavaistoni viimeisetkin rippeet katoavat. Enpä taitaisi olla kovinkaan kummoinen suunnistaja. Tämä lienee geeniperimässä, sillä kaikki me siskokset eksymme parkkihalleissa ja hapuilemme, kun kehotetaan kääntymään koilliseen. Tuttu juoksureittikin näyttää eksoottiselta ja jännittävältä, kun sen kipittää toisesta suunnasta. Vähänkään vieraammille seuduille ei arvaa lähteä ilman navigaattoria.

Ja navigaattorinkin kanssa voi joskus käydä hullusti. Joitakin vuosia sitten piipahdimme Katjan kanssa Sirpaa ja hänen perhettään moikkaamassa jenkeissä. Vuokrasimme (ihanan punaisen!) sporttiauton ja huristelimme pitkin Kalifornian rannikkoa. Auton karttaohjelma kävi vähän hitaalla, ja varmuuden vuoksi olimme sopineet, että Katja antaa ajo-ohjeita. Kahdeksankaistaisella moottoritiellä kyselin, että ajelenko tosiaan aina vaan suoraan – eikö ikinä pidä kääntyä minnekään? Sisko pyöritteli karttaa vimmatusti ja totesi lopulta, että ajele ihan minne ikinä huvittaa. Mutta niinpä vain lopulta päädyimme Sirpan kotitalon pihaan – reittimme tosin oli varsin outo.

Tämä selittänee sen, että hinkuni metsäpoluille on ollut olematon. Ihan taatusti eksyisin.

Poluilla olen melkoisen noviisi. Kun Leppävaaran e-cross vielä oli voimissaan, se kuului vuosittaiseen repertuaariini. Jyrkät ylä- ja alamäet riipivät reisiä, mutta sitähän juoksu on. Hyvä ja paha olo kulkevat käsikynkkää. Pari kertaa olen osallistunut oman kotikunnan metsäjuoksukympille, ihan paikallisseuran kannatuksen vuoksi.

Katja kalliohyppelyllä

Kun Katja joku aika sitten alkoi heittelemään täkyjä tulevan kesän polkutapahtumista, suljin korvat. Ilmoitin tomerasti, että ei kiinnosta. Siksipä itseänikin kummastuttaa, että viime aikoina kotiin on alkanut ilmestymään polkujuoksulehden irtonumeroita. Tiedän jo, millaisen juoksurepun aion hankkia. Ja juoksukenkätestin luin erityisen huolella. Taitaa vähän kuumottaa..!

Ja kuten viisaus kuuluu, koskaan ei pitäisi sanoa ’ei koskaan’. Ilmoittautumisia on jo sisällä sinne sun tänne. Nyt kun vielä koronasta päästäisiin! Vaikka tapahtumien lykkääntyminen harmittaakin, täytyy muistaa, että terveys edellä mennään.

Koronan kurittamassa Texasissa lock down on ollut ihan eri luokkaa kuin täällä Suomessa. Sisko perheineen on viettänyt varsinaista kotoilua jo reilun vuoden. Työpaikoille ei ole ollut mitään asiaa, eivätkä lapsetkaan ole tavanneet kavereitaan livenä kai lainkaan. Ja yltiötiukkojen rajoitusten keskellä Sirpa on treenannut itsensä elämänsä kuntoon; juoksu kulkee ja uimavedot ovat vahvoja.

Texasissa juoksulenkeilläkin täytyy olla maski kasvoilla ja huivi kaulalla – sen voi äkkiä vetäistä lisäsuojaksi, jos joku tulee vastaan.

Kotitreenit ovatkin nousseet arvoon arvaamattomaan. Omatkin arkiaamuni ovat jo pitkään alkaneet juoksumatolta. Kun selkäjumi havahdutti venyttelemään, kaivelin laatikoista jumppakuminauhat. Niillä saa hämmästyttävän tehokkaat ’salitreenit’, ihan vain kotiolohuoneessa.

Olohuoneessa syntyi myös oivallus siitä, ettei kotikonttorillakaan tarvitse koko ajan istua. Kaikkihan sen tietävät, että istuminen on jotakuinkin pahinta, mitä itselleen voi tehdä. Työpaikan työterveyslääkäri kertoi, että näinä aikoina turhan monelta ovat arkiliikunnat jääneet. Ja että tosi moni tarvitsisi fysioterapeutin vinkkejä. Kotona kun tulee kuulemma nökötettyä epäergonomisesti ties missä sohvan nurkassa. Kuulemma.

Siirsin lopultakin, lähes vuoden verran kärvisteltyäni, läppärini työhuoneen kirjoituspöydän ääreen ja perustin oikean työpisteen. Aikani haikailin työpaikan seisomapöydän perään, kunnes keksin, että läppärille voi näppärästi rakentaa korokkeen. Jostain muistan lukeneeni väittämän, että vaihtamalla kahden tunnin päivittäisen istumisen seisomiseen energiankulutus kasvaa kuuden täysmaratonin verran vuodessa!

Maratoneja odotellessa!