#ravinto, Arkiliikunta, Hullutteluja, Muu elämä

Pätkäpaastoilua ja kehopositiivisuutta

Kun eräs julkisuudessa vaikuttava naiskaunotar täräytti näkemyksenään, ettei lihavuudessa ole mitään ihannoitavaa, some räjähti. Alkoi hurja tykitys kehopositiivisuudesta.

Tähän aikaan vuodesta kauppojen lehtihyllyt huutavat, miten tällä kertaa varmasti onnistut. Nyt saavat kilot kyytiä.

Vakavammin otettavissa valtakunnan lehdissä on kirjoitettu, että yhä nuoremmat lapset jakelevat somessa neuvoja toisilleen: näin laihdut. Teeskentele syöväsi. Sotke puuroa lautaseen ja jätä tiskipöydälle kuivumaan, niin äiti luulee, että olet syönyt.

Harva meistä kehtaa ääneen tunnustaa, että on tyytyväinen kroppaansa. Peilikuvaa katsellaan suu mutrussa – muutama kilo nyt ainakin pitäisi saada pois.

Koronakevättä edeltävän vuoden lopulla itsekin päätin, että nyt lähtee. Muutama riesakilo ärsytti. Olen lyhyt, ja pienikokoisella ihmisellä muutamakin ylimääräinen kilo näkyy heti – ainakin omasta mielestä. Olkapäät olivat selvästi pyöristyneet ja herranjestas, myös polvet. Aloitin ketodieetin. Luulisi, että ikä toisi jotakin viisautta, mutta ilmeisesti elämän varrelle kertyvien hullutusten määrä on vakio. Edeltävänä vuonna olin intoutunut joulun välipäivinä nestepaastoilemaan – jos uteliaisuutesi heräsi, tuosta tempaisusta löytyy postaus täältä. Viisaasti en sitäkään toteuttanut.

Ketodieetti ei tiputtanut kiloja, päinvastoin. Olin lukenut somen syvästä viisauden lähteestä, että tämä toimii jääräpäisimpiinkin läskeihin. Muutaman kuukauden kokeilun jälkeen sain tarpeekseni. Olin vilpittömästi siinä uskossa, että ketoilulla ei ollut ainakaan negatiivista vaikutusta juoksukuntooni ja luulin voivani hyvin. Kun vähitellen palautin hiilihydraatteja ja kuituja ruokavaliooni, juoksukuntoni roihahti liekkeihin. Tajusin, että ainakaan minun kroppani ei toimi pelkällä protskulla ja rasvalla.

Sitäpaitsi, suomalainen ruisleipä on ihanaa.

Ketoilun lopettamisen kunniaksi nappasin muutaman lasillisen punaviiniä. En suosittele. Sain elämäni krapulan ja luulin sydämeni hajoavan. Sen jälkeen en ole enää ottanut pisaraakaan alkoholia – ei vaan tee enää mieli. Ei sovi minulle. Ei vanha kansa turhaan ole sanonut, että viini on viisasten juoma. Oma älykkyyteni ei ilmeisesti siihen riitä, eikä geeniperimä.

Mutta ne kilot. Sattumoisin katsoin Ylen Areenasta dokumentin Michael Mosleyn kehittämästä osaviikkopaastosta. Ruotsissa siitä on tullut superhitti. Suomenkielisiltä nettisivuilta ei juurikaan löydy syvällistä tietoa, mutta jos kouluruotsi taipuu, länsinaapurissa tästä aiheesta kirjoitetaan paljon. Ilmankos ruotsittaret ovat niin laihoja ja nättejä.

Metodin ydin on siinä, että viitenä päivänä viikossa syödään normaalisti ja kahtena päivänä himmaillaan siten, että kalorimäärä on 500 – 800. Normaalipäivänä pitää syödä 1600-2000 kaloria, muuten iskee säästöliekki. Ruotsissa tätä hehkutetaan ihan tosissaan – veriarvot paranevat ja elimistö voi muutenkin hyvin. Tietenkin kokeilin.

Ensimmäiset himmailupäivät olivat kamalia. Olin kuolla nälkään jo aamupäivällä. Vähitellen opin rytmittämään ruokailuja, ja ”kitupäivät” alkoivat sujumaan. Kilot putosivat vauhdilla ja tunsin voivani hyvin. Juoksukin kulki ja keventynyt kroppa siivitti menoa.

Vähitellen kuitenkin alkoi ottaa päähän ajatus seuraavan päivän kituilusta. Viisaammat ovat sanoneet, että sellaista dieettailua ei kannata väkisin puskea, mitä ei pysty pitämään yllä pitkään.

Luin pätkäpaastoilusta ja sen huikeiksi väitetyistä terveyshyödyistä. Allekirjoitan sen, että elimistölle ei voi olla hyväksi jatkuva jääkaapilla ramppaaminen ja ruoan pupeltaminen. Suolistokin kaipaa välillä lepoa. Ruokailun rytmittämiseen on monta tapaa, ja kukin löytää omanlaisensa toteutusmallin, kun malttaa kuunnella omia tarpeitaan. Mikä sopii yhdelle, ei välttämättä sovi toiselle.

Katajaisen kansan kasvatille itsensä ihailu on synneistä pahin, ja siksi onkin vaikea ääneen sanoa, että tätä nykyä olen ihan tyytyväinen kiloihini ja kroppaani. Peilistä katsovat kirkkaat silmät ja iho voi hyvin. Alkoholin täydellisellä poisjättämisellä on varmasti iso osuus asiassa. Veikkaan, että myös itselle sopivalla ruokailurytmillä ja ravintosisällöllä on valtava merkitys.

Tätä nykyä syön sitä, mitä elimistöni kaipaa ja mistä nautin. Tietoisesti en karta mitään pelkän ismin vuoksi. Elimistölleni on luontaista, että vuorokaudessa on noin 15-18 tuntia sellaista aikaa, jolloin en syö mitään. Ruokailuni painottuu vuorokauden aktiiviseen aikaan. Aamu alkaa juoksumattohölkyllä, sen jälkeen porisee kaurapuuro. Pala ruisleipää ja kahvit päälle. Päivällä kunnon kotiruokaa ja illansuussa päivällinen.

Jälkipolvet eivät pelkästään ihannoi laihuutta ja ohjeista toinen toisiaan kaloreiden karttamisessa – mediassa jäi kokonaan huomioimatta se viisaus, mikä lapsissa on: itse ilahduin suuresti niistä kommenteista, joissa lapset totesivat toisilleen, että älä katso painoa, vaan katso peiliin. Jos näytät kivalta ja tunnet olosi hyväksi, olet just hyvä.