Muu elämä, Telakalla

Korvat kuin smurffilla

Tämä juoksuvuosi on mennyt kaikin tavoin metsikköön. On ollut olkapääleikkausta, selkävammaa ja pitkittynyttä flunssaa. Vaan eipä siinä kaikki; pisteenä iin päälle sain vielä korvatulehduksenkin. Molempiin korviin.

Itse asiassa tulehdus on jyllännyt sen verran pitkään, että se on ennättänyt tehdä tuhojaan vähän enemmänkin. Molempien korvien tärykalvoissa on repeämä. Kuulostaa kamalalta, ja sitä se kyllä onkin.

Eipä arvaisi, että korvien vuoksi voi tulla juoksukielto. En jaksa edes laskea, monesko tänä vuonna. Mutta asiaa kun tarkemmin pohtii, niin onhan tuokin perusteltua; korvat eivät saa nyt päästä hikoilemaan.

Yritän löytää asiasta hauskoja puolia, jotten ihan nuupahda masentuneisuuden puolelle juoksukieltojeni kanssa. Hauskuuttakin nimittäin riittää, ainakin muille: muutama päivä sitten korvaspesialisti laittoi korvakäytäviini jotakin sinistä lääkettä. Tänään oli käsky aloittaa korvatippojen käyttö. Tunnollisesti laitoinkin niitä nyt aamulla ja kas; iltapäivällä naistenhuoneessa käydessäni huomasin, että molemmat korvanlehdet ovat kirkkaan siniset… olen juoksennellut työpaikalla sinisenä kuin smurffi.

Työpaikkakokouksessa herätti hilpeyttä, kun kerroin, että tuntuu vähän vinhalta kun ilma pihisee ulos korvan kautta. Naureskelivat, että nyt sitten ainakin huomaa, milloin minulla alkaa sauhu nousta korvista!

No mutta, tänään sitten taas pitkälle kävelylenkille. Rantakallioilla kuljeskellessa ei voi mököttää. Juoksemaan tekisi kovasti mieli, mutta on taas maltettava. Kovasti polttelisi päästä jo virittelemään kuntoa ensi kevään maratoneja ajatellen – onneksi niihin on vielä kuitenkin aikaa. Ensi vuosi on ihan varmasti parempi juoksuvuosi, pakko olla.

Telakalla

Sä et juokse enää koskaan!

Vuosi sitten linkkasin kotiin. Olin urheillessa astunut vasemman jalan ulkosyrjän varaan liian äkkinäisesti, aiheuttaen rajun vääntöliikkeen. Vanhat lenkkarit eivät tukeneet jalkaa. Vihlaiseva kipu iskeytyi tajuntaan.

Naapuri näki parvekkeeltaan, kun tuskasta irvistellen tulin kotiin. ”Ei hätää, tää on vain nyrjähtänyt, ylihuomenna lähden Tukholmaan maratonimatkalle.” Toteutin kolmen koon hoitoa. Pidin jalkaa koholla, painelin kuumottavaa kohtaa ja hivelin sitä jääpaloilla.

Aamuyöstä heräsin jäätävään kipuun. Kyyneleet kihosivat silmiin, kun tajusin, että jalalla ei juosta muutaman päivän päästä. Sillä ei edes käveltäisi.

Olin juossut maratoneja, mutta nyt olin elämäni ensimmäisen kerran valmistautunut tuohon matkaan huolella. Olin noudattanut koko talven juoksuohjelmaa ja lähtenyt lenkille säästä riippumatta. Viimeisen viikon olin liikunut töissä lähes hengittämättä ja lotrannut käsidesipullon kanssa kaikkia pöpöjä vältellen. Päivällä olin nauttinut lounaalla pastaa hyvällä omallatunnolla. Vaikka kisajännitys jo ahdisti, odotin juoksua todella.

Kaivoin aamuseitsemältä vakuutusyhtiön numeron. Kymmenen aikaan jalka oli kuvattu ja murtuma todettu. Jalka olisi paketissa seuraavat kuusi viikkoa. Olin onnistunut murtamaan vasemman jalkani nilkan. Tai tarkemmin kuutioluun.

Minä ja Walker

Laskin viikkoja kalenterista ja totesin, että kesää olisi vielä onneksi jäljellä, kun vapautuisin jalkapaketistani. Istuin parvekkeella, luin kirjoja ja purin tuntemuksiani sosiaalisessa mediassa. Milloin kerroin kaipaavani synkän tummaa kynsilakkaa, milloin irvistelin, kun joku valitti juoksufiilisten olevan hukassa. Seurasin kännykän näytöltä sisareni (anutherunner) juoksua Tukholmassa ja kurkin ultrajuoksija Marianna Zaikovan etenemistä suomi100-juoksussa.

Kohta se (anutherunner) on taas maalissa! (ja minulla ilon kyyneleet silmäpielissä)

Kun toipumista oli kulunut kuukauden päivät, tarkisteltiin jalan paranemista. Lääkäri varoitteli, että toipuminen tämän luun murtumasta on heikkoa. Lääkäri neuvoi uittamaan jalkaa kylmässä järvessä, syömään kuhaa ja ottamaan toipumisen rauhassa ja mieluiten ilman lääkkeitä, se kun parantaisi luutumista.

Niinpä istuin Kuusamojärven rantalaiturilla ja sitkeästi upottelin jalkaa hyiseen veteen. Koko murtumahoidon aikana otin kaksi Buranaa. Salmiakkia kului sitäkin enemmän.

”Kuhan uitat”

Lopulta kuusi viikkoa oli takana. Pääsisin eroon walkerista! Takaisku oli melkoinen. Lääkäri halusi jatkaa paketin pitämistä vielä puolellatoista viikolla. Sen aikana sain varata painoa hieman jalalle.

Vihdoin, kahdeksan viikon jälkeen jalkani oli walkerista vapaa. Kesä oli kääntymässä alkusyksyksi. Jalan lihakset olivat surkastuneet olemattomiksi, vaikka olin päivittäin jumpannut jalan kanssa sallittuja liikkeitä. Iho oli kalpea.

Ortopedin lopputarkastuksessa sain vielä kuukauden liikuntakieltoa. Lääkäri kääntyi minuun päin ja sanoi, ettei tällä sinun jalallasi juosta enää koskaan. Ja että ”onhan niitä muitakin harrastuksia, joita voisit miettiä”. Mutta jos haluat juosta, hakeudu suunnistuksen pariin. Se on ainoa mitä jalka ehkä jotenkin kestää. Edes polkujuoksu ei onnistuisi.

Kuntoutukseksi suositeltiin uintia ja vesijumppaa. Niinpä ilmoittauduin aikuisten vesijumpparyhmään ja ostin kymmenen kerran uintirannekkeen. Inhoan uintia, mutta sitkeästi raahauduin hallille. Harmitti, ettei liikunnan jälkeen hiki virrannut naamalla. Lähinnä palelin.

Vesijumpparyhmään kuului itseäni parikymmentä vuotta vanhempia naisia. Kuulin tarinan siitä, miten joku heistä oli aiemmin juossut maratoneja, mutta joutunut sitten luopumaan rakkaasta harrastuksestaan terveytensä heikettyä.

Aloin kuitenkin huomaamaan, että pystyin tekemään jalkaa kehittäviä liikkeitä vedessä. Toki toisinaan huomasin, ettei joku liike jalan kanssa vain onnistunut ja toisinaan en vain käsittänyt ohjeita ja pyörin altaassa miten sattuu. Ohjaajana oli keski-ikää lähestyvä, hauska mies, joka jaksoi tsempata meitä eteenpäin. Katsomossa istuvat uimakoululaisten vanhemmat tuijottelivat meitä huvittuneina.

Sain myös muutaman kerran lähetteen fysioterapeutille. Heti alkuun hän kyseenalaisti fysioterapian pientä määrää. Myöhemmin sitä jatkettiinkin. Toipuminen kun tällaisesta kestäisi noin vuoden.

En tiedä mikä arpa-onni minulle suotiin. Fysioterapeutti oli itse juossut lukemattomia ultamatkoja. Ammattinsa taitajana hän oli aivan huikea. Hän totesi, että jalalla kyllä vielä juostaisiin. Hän määräsi nilkkoja vahvistavia liikkeitä. Jaksoi kannustaa eteenpäin. Vastaanotoilla hän opetti jalan teippausta ja murjoi jalkaani niin, että liikkuvuus parani oktaavin jokaisen käynnin jälkeen.

Syyskuun toisena päivänä tein ensimmäisen kävelylenkkini. 2,2 kilometrin matkaan kului tunti ja kaksikymmentäseitsemän minuuttia.

Syyskuun 15. päivä on ollut yksi jännittävimpiä. Kirjoitin fb.n tuolloin näin:

”Jalka teipattu vanhan koulukunnan teippauksella ja testi edessä: juoksen pylväänvälin ja kävelen kaksi (siis lenkin ajan, mutta varovainen aloitus ja maltilla, kuormitusta lisättävä hallitusti, ei rasitusta peräkkäisinä päivinä, mieluiten vähän ja hyvin, kuin paljon huonosti). Eikä paniikkia, vaikka huomenna sattuisi. Arvatkaa vaan, pysynkö nahoissani iltaan ja lenkkiin asti! Kuntoutuminen on edennyt siis valovuoden! Eli nyt ne peukut pystyyn, että jalka KESTÄÄ. Kaikki hyvin, jos kipua on kaikkialla muualla, kuin murtumaalueella. Ja lupaan itkeä ilosta, jos onnistuu ja rääkyä räkäposkella surusta, jos menee pieleen. Voi luoja, mikä jännitys.”

Ja sujuihan se. Mittariin ilmestyi lukemat 2,53 km, 27.59 min.

Muu elämä, Telakalla, Treenit

Kun juoksemattomuus ei ole oma valinta

Niksautin kolmisen viikkoa sitten ristiselkäni pahasti. Perheessämme puuhattiin kovalla tohinalla perhejuhlaa, ja touhukkaana menin nostamaan raskasta kukkaruukkua. Tietenkään en nostanut oikeaoppisesti jalkavoimilla, vaan selällä. Siinäpä se sitten.

Kun selkäkipu saa näkemään tähtiä ja jalat valahtavat alta, silloin ei ole asiaa juoksupoluille. Onneksi tätä ei tapahdu minulle kovin usein, viimeisimmästä kerrasta on jo monta vuotta. Selässäni on diagnoisoidusti alimman nikaman alenema ja kaikenlaista muutakin häikkää, mikä pitäisi muistaa ottaa huomioon. En kuitenkaan muista. Silloin kun selkä tuntuu hyvältä, porhallan sata lasissa. Vasta pysäyttävä kipu on riittävä muistutus asiasta.

Kolmatta viikkoa jatkunut pakkotauko juoksemisesta on ottanut päähän. Monelle selkävaivojen kanssa kipuilevalle juokseminen on myrkyistä pahinta. Koska oma kipuni ei ole juoksemisen aiheuttamaa, lenkkeily itse asiassa tekee selälleni hyvää. Normaalitilanteessa selkäni nimittäin alkaa huomautella kiputuntemuksin, jos olen juoksematta muutaman päivän perätysten. Tiedän, että monella muulla tilanne on paljon hankalampi – ymmärrän olevani onnekas, kun pystyn juoksemaan ja tekemään ihan tavallisia asioita. Paitsi etten saisi nostella painavia kukkaruukkuja…

Sain siskoltani (Katjatherunner) lainaksi Tarja Virolaisen kirjan Juoksijan sielu. Selkääni leputellessani lueskelin muutaman ensimmäisen sivun, ja sen jälkeen kirja jäi hyllyn päälle. Ei siksi, että se ei olisi kiehtova ja hyvä – varmasti on. En vain pystynyt lukemaan toisen juoksuilosta ja nautinnosta. Kateellisuuden huipentuma!

juoksutauko

Loukkaantumisia tulee juoksijalle vääjäämättä. Minullekin niitä on tullut enemmän ja vähemmän. Vasen polveni on kertaalleen operoitu, toinen olkapääni leikattu ja kerran jouduin parin kuukauden liikuntakieltoon sydämen rytmihäiriöiden vuoksi. Pakolliset tauot opettavat kiitollisuutta terveistä päivistä ja kantavista jaloista. Liikuntatauon jälkeen nautinto on sanoin kuvaamaton, kun kroppa tuntuu taas vahvalta.

Pari päivää sitten uskaltauduin juoksulenkille ensimmäistä kertaa lähes kolmeen viikkoon. Juoksuaskel oli varovainen ja etenin matalilla askelilla. Varoin äkkinäisiä liikkeitä ja hilputtelin hitaasti. Tuntui mukavalta olla taas jalkojen vietävänä! Tänään porhalsin jo vähän uskaliaammin. Pari kivaa juoksutapahtumaa livahtaa nyt selkäkipuilun vuoksi sivu suun, mutta onneksi on paljon myös niitä, joihin pääsen mukaan. Eiköhän tästä vielä kiva kesä koittane!

Ja se Virolaisen kirja… se on nyt melkein ahmittu kannesta kanteen. Kun sain ravisteltua pois enimmät itsesäälin ja kateellisuuden ryöpsähdykset, kirja suorastaan imaisi mukaansa!