Hyvinvointi, juoksu, mieli, Muu elämä

Päikkärit pihalla ja muita viikonlopun ihanuuksia

Vietin viime viikolla työarjestani kaksi päivää pohtien valtuustokauden strategiaa; millaista elämää ihmiset haluavat? Millaista on hyvä arki? Vaivatonta, arvelimme.

Arkiviikon jälkeen tuntui hyvältä päästä viikonlopuksi merelle. Kahden koiran ja yhden kissan kanssa ei ehkä niin kovin vaivatonta, mutta sitäkin antoisampaa.

Yö veneessä antoi tuttuun tapaan makoisat unet, mutta oli se myös tehnyt tepposiaan: vesi oli laskenut hurjasti. Koirien kanssa rantaan kipuaminen oli varsinainen näytös! Nelitassuisiakin ihmetytti, että miten me nyt tällä tavalla könytään. Kun karvaturrit lopulta pääsivät aamupisuilleen, maltoin itsekin hengitellä ja katsella maisemaa. Aamuaurinko teki nousuaan, meri höyrysi, oli hiljaista.

Jos oikein keskittyy, hiljaisuuden voi kuulla. Siellä se henkäilee, tuulen huminan ja meren liplattelun yllä. Hiljaisuus tyynnyttää mielen, tekee ehkä uniseksikin.

Unet ulkona ovatkin ihan parasta. Kun päikkäreiltä herää sinistä taivasta katsellen, melkein tuntee itsekin sulautuvansa luontoon.

Ja jos unet ulkona ovat se ykkönen, niin hyvänä kakkosena tulevat treenit luonnon helmassa. Parempaa energiabuustia saa hakea!

Aamukahvien jälkeen heittäydyin puiden siimekseen kuntoilemaan. Kivet tarjosivat oivallisia hyppelypaikkoja, poluilla oli nautinnollista juosta ja sammalmättäillä oli mukava tehdä lankutuksia. Parituntinen vierähti kuin siivillä.

Iltapäiväkahvit siemailin rantakivellä istuskellen. Kuuntelin lokkien kirkunaa, meren huminaa, pörriäisten pörinää. Ajatukset veivät mukanaan. Uneliaaseen mieleen putkahtivat metsien keijut, maahiset ja muut luonnon kulkijat. Jos jossain sellaisia lienee, niin takuulla täällä. Luomet kävivät raskaiksi ja köllähdin kivelle. Suljin silmät ja annoin unen viedä.

mieli, Muu elämä

No mitä siitä nyt sitten ihmisetkin ajattelee…

Kun pikkusisko Sirpa tuossa taannoin kirjoitti ulkosuomalaisen silmin suomalaisten tervehtimiskulttuurista, pysähdyin miettimään, miten paljon meidän itse kunkin tekemisiä rajoittaa se, mitä toiset meistä ajattelevat. Tai mitä arvelemme toisten meistä ajattelevan.

Häpeileviä hiekkahemmoja Barcelonan hiekkarannalla – silloin kun vielä matkusteltiin…

Minulla on melko vakiintunut tapa juosta tietty lenkki sunnuntaisin. Eräällä ikääntyneemmällä setäihmisellä näyttää olevan sama tapa; kohtaamme lähes joka sunnuntai ensin yhdessä kohtaa ja sitten vielä lenkin loppuvaiheella toistamiseen. Tervehdimme nykyisin maltillisella kädenheilautuksella. Mutta kun osumme lähikauppaan samaan aikaan, kummankin katse kääntyy pälyilemään seinänvierustoja. Olemme lenkkituttuja, emme kauppatuttuja. Eihän sitä nyt kaikkia moikata. Mitä siitä ihmisetkin ajattelisivat.

Tosi kauan sitten luin Sarah Knightin teoksen, jossa opastettiin vähät välittämään asioista, jotka eivät tuota itselle iloa. En oikein tiedä, tykkäsinkö kirjasta. Aina ei voi olla välittämättä. Eikä se ole aina kohteliastakaan. Ajatellaan nyt vaikkapa tilannetta, että jonkun kanssakulkijan jokin ominaisuus ärsyttää. Et voi mennä sanomaan, että ärsytät. Mitä siitä nyt ihmisetkin ajattelisivat?

Kirja muistui mieleen, kun pohdin, jaksanko lähteä lenkille. Ei huvittanut. Aurinko paistoi, oli vapaapäivä. Mitä parhain lenkkisää. Tuntui kuitenkin, että tänään askel olisi tahmea. Laahustaisin hitaasti ja työläästi. Mitä siitä nyt ihmisetkin ajattelisivat?

Lähdin kuitenkin, sillä ajatus juoksun jälkeisestä endorfiinihuumasta voitti. Ja hyvä niin, sillä askel ei sitten kuitenkaan ollut tahmea. En laahustanut, eikä tarvinnut miettiä, mitä ihmiset siitä olisivat ajatelleet. Lenkillä vastaantulijoita moikkaillessa tuli kuitenkin mieleen, että mitähän nuokin minusta ajattelevat?

Ajattelevatkohan, että kylläpäs tytöllä askel lentää. Tai että onpas mukavaa, että joku on lähtenyt juoksemaan. Tai että mitäs me ulkoilijat. Vai ajattelevatko, että tuokin ikääntyvä leidi tuossa, vielä viitsiikin.

Äidin kanssa jutellessa tuossa taannoin heitin puolivillaisesti ilmaan, että pitäisiköhän vaihtaa työpaikkaa. Todettakoon, että siihen ei ole mitään erityistä syytä, kunhan nyt tuli tuollainenkin lausahdus ääneen heitettyä. Äiti totesi, että mitä sinä hyvä ihminen tuollaista, tuossa iässä. Mitä siitä nyt ihmisetkin ajattelisivat.

ARGH! Ärsytät!

Filosofi Esa Saarinen jäi ihan vastikään eläkkeelle professorin virastaan. Hänen jäähyväisluentonsa tuli suorana lähetyksenä netissä – se kesti kolme tuntia, enkä liikahtanut hetkeksikään. Saarinen puhui ajattelusta, tai ajattelun ajattelusta, tai ajattelun ajattelun ajattelusta. Filosofit, tiedättehän. Mutta oli siinä ihan ajatuksentynkääkin, näin tavallisen taapertajankin näkövinkkelistä. Ajattele, mitä ajattelet.

Perjantaisin tulee helposti ostettua kotiin jotain hyvää. Palkkioksi raskasta arjesta. Kun Saarisen innoittamana pysähdyin ajattelemaan ajatteluani, huomasin, että piilotan ostoskassiin alimmaiseksi ne viikonlopun hyvät – päällimmäiseksi asettelen lehtisalaatit ja parsakaalit, jotta ne näkyvät kanssaihmisille. Terveellisiä ostoksia tässä vain. Sipsipussi piiloon – mitä siitä nyt ihmisetkin ajattelisivat.

Mutta siitä tervehtimisestä, josta siskokin kirjoitti. Entä jos mokaa – tervehtii ensin, ja sitten toinen ei tervehdikään? Tai jos hätäpäissään tekee virhetulkinnan – luulee, että toinen tervehtii, mutta tämä nostaakin vain kättään kohentaakseen pipoaan? Ja itse olet jo innokkaana heilauttanut moikat. Voi itku, mitä ihmisetkin tästä nyt ajattelevat.

Sarah Knight kehottaa antamaan piupaut tuntemattomien tyyppien ajatuksille. Loppujen lopuksihan ei voi tietää, ajattelevatko ihmiset siten miten itse luulee heidän ajattelevan. Saattaahan olla niinkin, että itse vain ajattelee muiden ajattelevan.

Tänäänkin on upea aurinkoinen päivä. Mitä parhaimmat puitteet hyvän tuulen juoksulenkille. Juoksuvaatekoppaa penkoessani käsiin osuvat huikean punaiset juoksutrikoot, joiden olemassaoloa en muistanutkaan. Vetäisen ne jalkaani ja porhallan ovesta ulos. Viime hetkillä käännyn takaisin ja vaihdan jalkoihin ne tutut mustat. Mitä ihmisetkin nyt ajattelisivat.