Matkalla maratonille: Nyt se on juostu!

Makasin nurmikolla lämpimässä auringonpaisteessa. Tuonnempana kuuluttaja toivotti juoksijoita joko tervetulleeksi maaliin tai lähetteli heitä tsemppitoivotuksin seuraavalle kierrokselle. Ensimmäisen kierroksen lopuksi olin nauranut ääneen, kun samainen herra taisteli vieraskielisen nimeni kanssa – mutta samalla arvostin kovasti sitä, että hän silti sanoi sen. Ja katsojat kannustivat kiivaasti jokaista kisaajaa.

Mitali lepäsi rinnuksillani. Käänsin päätä ottaakseni hörpyn kolajuomasta, jonka perhe oli pyynnöstäni tuonut minulle maaliin. Jo viimeisten harjoituspitkisten aikana olimme huomanneet, että tätä minun kehoni hinkui palautusjuomaksi / palkinnoksi tehdystä työstä.

”Sörpha” saapuu maaliin. Hymyillen!

Napostelin banaania ja perhe odotteli kärsivällisesti ympärilläni. Tytär istui nurmikolla vieressäni ja kysyi: ”Saako nyt jo sanoa, että tämä on hullun hommaa?” Olin ehdottomasti kieltänyt heittämästä mitään huulta matkan päällä. ”Silloin kun olen oikeasti väsynyt, saatte ainoastaan kertoa, että menee hyvin ja näytän vahvalta, vaikka kumpikaan ei olisi totta”, olin opastanut. Niin perhe teki.

Vapaaehtoiset ja toiset juoksijat tekivät samaa läpi koko juoksun. ”Looking good!” ja ”You got this, keep going!” tuntuivat suoraan sanoen kettuilulta ensimmäisellä kierroksella. Sen jälkeen lakkasin välittämästä ja aloin itsekin huikata positiivisia sanoja vastaantulijoille. Aivot eivät tiedä, onko tämä totta, ajattelin.

Reitti oli tosi kaunis. Siltoja, puroja, vesiputouksia, viherkäytäviä ja hevosaitauksia riitti. Jonain toisena päivänä olisin ottanut paljon kuvia. Nyt tämä taisi jäädä ainoaksi.

”So why do you do this to yourself?” tiedusteli nuorimmaiseni siinä nurmikolla maatessani. Sitähän minäkin olin ajoittanut miettinyt viimeisen kuuden mailin aikana, kun tahti ja tahto olivat hiipuneet yhtä jalkaa ja välillä oli ollut pakko heittää kävelyksi. Miksi minä juoksin maratonin?

Treenikauden aikana tiesin jatkuvilla juoksujutuillani ärsyttäväni joitakin tuttuja ja työkavereita, joiden omaan maailmaan juoksu tai urheilu ylipäätään ei kuulu. Arvailin ajatuksia pienten piikkien perusteella. Joku arveli, että haluan näyttää timmiltä. Mutta se ei ole minun syyni juosta.

Mitali, cokista ja banaani. Ei sitä kauhean paljon ihminen tarvitse ollakseen onnellinen.

Noin vuonna 2012 istuin lääkärin vastaanotolla ja kuuntelin uutta diagnoosia seurannutta ohjeistusta hämmästyneenä: ”Sinun täytyy tavoitella huippu-urheilijan kuntoa.” En pistänyt vastaan, pääasiassa siksi, että tulehtunut leukanivel esti puhumisen. En saanut paitaa päälle ilman apua, kotityöt jäivät puolison harteille ja kävely lähikauppaan pisti minut petiin. Huippu-urheilu, no johan pomppasi.

Kun muutamaa vuotta myöhemmin Kaliforniassa aloin pikkuhiljaa voida paremmin, lääkärin sanat palasivat mieleen. Rakensin peruskuntoa todella varovaisesti, kävellen ja joogaten. Tästä meni vielä kaksi vuotta siihen, että juoksin.

Olen onnekas, sillä vaikka kipujaksoja on ollut teinivuosista saakka, tähän mennessä ne ovat tultuaan aina lopulta myös väistyneet. Niiden välissä teen kaikkeni sen eteen, etteivät lapset muistaisi äitiä, joka ei pysty eikä puolison tarvitsisi huolehtia kaikesta ilman vaimon tukea. Haluan olla niin terve ja vahva kuin mahdollista, niin pitkään kuin mahdollista. Se, olenko timmi tai hoikka ei todellakaan merkitse mitään. Tiedostan hyvin tarkkaan, että jokainen juoksumaili on lahja, eikä yksikään urheilusuoritus itsestäänselvyys.

Kisakatsomossa riemuittiin!

Mutta ei kai sitä silti maratonia tarvitsisi juosta? Ei. Mutta se nyt on vähän niin kuin juttu, jota meidän perheessä tehdään. Maratonia juostessani tiesin, että siskot ja äiti kaukana Suomessa seurasivat väliaikoja silmä kovana ja että he elivät suorituksessa täysin rinnoin mukana. Maalissa näin, että WhatsApp oli täynnä riemukkaita ja liikuttuneita viestejä. Nyt siitä pikkusiskosta vihdoin tuli maratoonari!

Itse kisa sitten – se meni hyvin, ja se olisi voinut mennä paremmin. Selkäkenkkuilun jälkeen päätavoitteeksi oli jäänyt ”hymyillen maaliin”, ja senhän minä tein. Jossain kahdenkymmenen mailin paikkeilla totesin jo tosin, että revanssiksihan tämä prkl menee. Ensi kerralla kun tiedän jo, mihin olen pääni pistämässä!

Laiskan kokin bravuurit

Joitakin vuosia sitten innostuin ostamaan erityisen laadukkaan tehosekoittimen. Haavekuvissani olin se aamupirteä energiapakkaus, jonka päivät alkavat tasokkailla vihersmoothieilla, spiruliinajauheilla ja avocadoilla.

Avocadot puputan sellaisenaan – smoothieen saakka ne ovat harvemmin päätyneet. Trendi ei ole ottanut kierroksia keittiössäni, enkä ole tullut ostaneeksi spiruliinaakaan.

Tiedän, että ruokailutottumukseni kaipaisivat terävöittämistä. Ruoka on minulle polttoainetta, jotta jaksan liikkua ja taapertaa päivän touhuissa. Toki ymmärrän hyvien tuotteiden päälle, mutta pärjään hyvin sillä, mitä milloinkin on ulottuvillani. En ole moksiskaan, vaikka tankkaisin vatsani täyteen samaa sapuskaa joka päivä.

Välillä epäilen, että syön todellisuudessa liian vähän. Lähipiirissä oleva henkilö karisti hurjan määrän liikakiloja seuraamalla syömisiään appin kautta – kirjaamalla tunnollisesti kaiken, mitä suuhunsa pisti. Mielenkiinnosta kokeilin sitä itsekin ja havahduin, kun päivän päätteeksi sain vakiopalautteen: syö enemmän.

Jos syön enemmän, väsähdän. Ja toisaalta jos syön liian vähän, alhainen energiatasoni saa kädet tärisemään ja mielen kiristymään.

Niukahko syöminen kostautuu kyllä. Jos liikkuu paljon, pitäisi ravinnonkin olla riittävän energiapitoista ja laadukasta. Väsymys pukkaa, jos ravintoaineista syntyy vajetta. Ja onhan sillä varmasti vaikutusta myös immuunijärjestelmään. Tiedän hyvin, että rikkipitoiset ruoat tekevät hyvää iholle ja hapatetut ruoat probiootteineen tukevat limakalvojen kunnossa pysymistä. Teoriassa paketti on siis koossa, mutta käytännössä lipsun.

Tunnistan ongelman ytimen – sen, että inhoan kokkaamista. Olen huono keksimään, mitä milloinkin syödään. Jos joku toinen laittaa aterian, sen syöminen on nautinto. Omat pöperöni ovat mitä ovat.

Paljon liikkuvana energiavaje iskee välillä kuin salama. Silloin on tehtävä nopeasti jotain, tai nuupahdan hetkessä. Pikaisena hätävarana pähkinät auttavat. Cashewien kylläisyyshormonit saavat pysymään tolpillaan siihen saakka, että ehtii loihtimaan jotain oikeasti ruokaisaa. Äärimmäisessä hätätilassa kippaan kiehuvaan veteen linssipastaa, jonka höystän parilla pestolusikallisella.

Viime aikoina olen intoillut kotimaisista juureksista, linsseistä, pavuista ja parsakaaleista. Ehkä elimistössäni on niiden sisältämistä ravintoaineista vajetta, kun ne niin kovasti nyt koukuttavat. Laiskan kokin bravuurini on heitellä lohkotut juurekset uunipellille. Päälle lorautan sitruuna-oliiviöljyä, sekaan tipautan valkosipulin kynsiä ja päälle ripottelen mustapippuria. Katan komeuden vöner-lastuilla tai lohifileellä. Helppoa ja onnistuu, vaikka keittiöhommia vieroksuisikin.

Bataatteja, punajuurta, palsternakkaa ja raitajuurta. Uunipellille ja uuniin, helppoa ja hyvää!

Kun tytär vuosia sitten palasi vaihto-oppilasvuottaan viettämästä Englannista, hän oli päässyt papujen makuun. Inhosin ajatustakin ja sain puistatuksia, kun keittiöön ilmestyi papupurkkeja. Enpä olisi arvannut, että niistä on muodostunut keittiöni kantava perusta! Pavut ovat ravintosisällöltään käsittämättömän monipuolisia. Niissä on proteiinia, kuituja sekä antioksidantteja – kaikkea sitä, mitä aineenvaihdunta tarvitsee, ja mitä huolimattomasti syövän ihmisen elimistö huutelee. Estävät vieläpä diabetesta, syöpää ja liikalihavuuttakin.

Kiireisen (laiskan) kokin papuateria syntyy kädenkäänteessä. Heittelen pannulle sipulia ja hämmentelen niitä hetken. Oikea kokki puhuisi ehkä kuullottamisesta, mutta minulla ne välillä vähän kärvähtävät, joten ei siitä sen enempää. Kyytipojaksi laitan valkosipulia, tomaattilohkoja, varsiparsan palasia ja mitä milloinkin jääkaapin hyllyiltä satun löytämään. Sitten lisään pavut – niitäkin käytän rennolla otteella ja kaikissa muodoissaan. Lopuksi kippaan pannulle kaiken sekaan kaurajauhista. Ja vot, ateria on valmis. Jos pavut ovat päässeet loppumaan, punaiset linssit käyvät yhtä mainiosti.

Kidneypapuja, vöneriä ja varsiparsakaalia. Hätäisen kokin pikaherkku!

Rennon keittiöni uunissa valmistuu perjantaisin pizza. Pyöräytän pohjan kananmunista ja psylliumista. Paistan pohjaa pari minuuttia ja nakkaan päälle täytteet. Nopeaa ja näppärää.

Perjantaipizza: surautan viisi kananmunaa tehosekoittimella ja sekoitan sekaan psylliumia.
Täytteeksi merellisiä aineksia kaapin antimien mukaan.

Mutta ihan kaikkein parhainta on kesäinen kalakeitto. Vaikka kotikeittiöhengetärtä minusta ei saa tekemälläkään, retkioloissa yllätän välillä itsenikin. Veneessä keittiöolot ovat rajalliset, ja silti siellä hääräily on rentouttavaa. Veneilijän kalakeittoni syntyy sekin rennolla otteella: keitän kuoritut ja lohkotut perunat. Kun ne ovat hieman pehmenneet, korvaan keitinveden kookosmaidolla. Lisään pakasteena ostamani kalakuutiot, silppuan sekaan ruohosipulia ja maustan sopan. Valmiin keiton päälle ripottelen tilliä, jotta kokonaisuus näyttää nätiltä.

Tämä versio syntyi lohisuikaleista.
Veneillessä ainekset ovat juuri niitä, mitä mukaan on sattunut tulemaan.

Jälkiruokia ei laiskan hääräilijän keittiöstäni juurikaan löydy. Tyhjiä kaloreita en kaipaa. Siis karkkeja, keksejä tai muita höttöpöperöitä. Alkoholikin on jäänyt, sillä haluan pysyä juoksukuntoisena. Mutta koska paheiden summa on kuulemma aina vakio – näin sanoi kerran eräs viisas ystäväni – lankeamuksiakin riittää. Mutta eikö tiukkapipoisuutta pidäkin välttää – tutkimustenkin mukaan joustava suhtautuminen ruokaan on kaiken a ja o.

Kyläreissun ihana jälkkäriylläri: vegejugurttijäädyke marjoilla.

Höyryävä kuppi kahvia sen sijaan maistuu kyllä. Vetoan siihen, että kahvin tiedetään hidastavan monia sairauksia, kuten vaikkapa Parkinsonin tautia, jolle sukurasite näyttäisi minuakin altistavan. Ehkäisee se kuulemma myös muistin heikkenemistä – kunhan vain malttaa pysyä kohtuudessa. Liika on liikaa ja nostaa sekä verenpainetta että kolesterolia. Mutta kruunaahan se aterian, epäilemättä.

Ja kun nyt tulivat ne paheet mainittua, niin onhan nekin paljastettava. Jäätelöt.

Ravintolan jälkkäriannos yllätti: tilasin sitruunaisen jäätelöpallon!

Talven hiihtokohmelosta keväiseen juoksuun

Olen aiemmin vannonut, että juoksen läpi talven. Olen toki tehnytkin niin – ennen! Nyt ikääntymisen myötä lajikirjo on laajentunut. Pelkän juoksun sijaan talvisin pulahtelen jopa aikaisemman inhokkilajini pariin, ja menen uimaan. Mutta pääosin hiihdän ja kävelen. Juoksulenkkejä tulee talvella melko harvakseen.

Mutta, kun lumet sulaa, on auttamatta pakko sanoa heipat hiihdolle. Viimeinen sivakointi sujui lentäen. Kevätaurinko lämmitti kohmeloista pintaa ja lumen päälle kertynyt kosteus vei viimeisetkin kitkat suksen pohjasta. Vaikka yleensä ajattelen, että hiihto tekee hyvää myös käsivoimille, oli viimeinen hiihto niin kevyttä, ettei treeni paljoa rasittanut. Mieli kuitenkin hymyili.

Kevään viimeinen hiihto takana.

Eilen illalla kävin juoksulenkillä. Hölkkäsin hitaasti seitsemän kilometriä. Vaikka liikettä ja liikkumista on tullut lähes vuoden jokaisena päivänä, jäi kilometrivauhtini huomattavasti ominta vauhtia hitaammaksi. Lennokkuus oli menosta kaukana. Toki tienpinta oli vielä paikoin jäässä, mikä pakotti töpsyttelemään, mutta varsinainen syy oli juoksemisen puutteessa.

Mutta, lenkkien painotuksen lisääntyessä tossu kyllä kevenee ja meno tuntuu pian helpommalta. Toisin on sisarillani. Kumpikin juoksee läpi talven. Isosiskoni tekee liukkaimpien kelien lenkit juoksumatolla. Pikkusiskolle talvi tarjoaa parhaat kuukaudet maratonille valmistautumiseen ennen kuin lämpötilat nousevat Texasissa haastaviksi. Heidän on helpompi porskuttaa kohti kesää, kun juoksua on rytmittänyt säännöllisyys.

Ehkäpä nyt rauhassa juoksen totuttelevia lenkkejä viikon tai pari ja katson miten juoksukunto nousee. Sitten on aika pohtia, mihin tapahtumiin talven kunnolla on mieltä suunnata. Jälkikasvuille tosin huikkasin, että nyt olisi hyvä hetki haastaa äiti kisaamaan. Perheen nuoret kun ovat juosseet nyt läpi talven. Päihittäisivät äitinsä mennen tullen!

Matkalla maratonille: kolme viikkoa kisaan

Tälle iltapäivälle on luvattu +27 astetta. Aamuseitsemältä minun olisi siksi pitänyt hyvinkin olla jo pitkän juoksun toisella maililla. Sen sijaan whatsappasin isosiskojen kanssa ja kyselin mitä tehdä. Juonenkäänteen nimi on flunssa, jota eturivissä istuva oppilaani oireili alkuviikosta ansiokkaasti, ennen kuin jäi pariksi päiväksi kotiin. Siskot ohjeistivat napakasti: ei puhettakaan, vika pitkis jää tekemättä.

Rakensin harjoitusohjelmaan alunpitäen kolme viikkoa löysää. Kaikki tuli käytettyä, kun yhdellä viikolla selkä kiukutteli ja podin muutaman pienen pöpön. Selkäepisodin jälkeen arvioin vauhtiharjoittelua uudestaan – se kun oli kiukuttelun aiheuttanut – ja heivasin vauhtitavoitteen takaikkunasta. ”Hymyn kanssa maaliin” on ihan hyvä tavoite ekalle maralle ja mikäs siinä on hymyillessä, kun treeniä on kuitenkin tehty.

Koulun radalla on tultu juostua monet kerrat auringonlaskun aikaan… ja vielä hyvä tovi sen jälkeenkin. Puoliso on usein ollut mukana iltapimeällä varmistaakseen turvallisuuteni. Kerran pilkkopimeän laskeuduttua hän kävi parkkipaikalla käynnistämässä auton valot, jotta ainakin puolet radasta oli jonkinlaisen himmeän valaistuksen piirissä.

Välillä arki ja elämä ovat tosin ajaneet koettelemaan luovuuden rajoja. Tammikuussa Texasia kiusasivat pakkaskelit, joihin paikallinen infrastruktuuri taipuu huonosti. Koetin vältellä nilkan taittamista jäisillä katukäytävillä. Juoksin ympäri pientä puistoa, jonka sorapohja antoi kengille edes hiukan pitoa. Samaa puistoa jolkottelin erään toisenkin kerran myöhemmin keväällä, kun amerikkalaisen jalkapallon pelaajat olivat vallanneet koulun juoksuradan, eikä sinne päässyt vauhtitreeniin. Kerran jouduin väistämään radalle saapunutta lacrosse-joukkuetta ja päädyin harjoittelemaan marching band -joukkuetta varten rakennetulla asvalttikentällä.

Pitkiksiä varten olen pyrkinyt tietoisesti etsimään kauniita ja kiinnostavia reittejä. Lempparini on noin 14 mailia pitkä, maastoltaan vaihteleva ulkoilureitti. Sitä olen juossut edestakaisin ja pätkissä, välillä pätkiäkin edes ja takaisin. Toisinaan olen tahtonut kokeilla jotakin uutta, joskus hyvälläkin menestyksellä. Viime viikonloppuna ajoin puoli tuntia puistoon, jossa piti nettitietojen mukaan olla kiva kuuden mailin polusto. Suunnittelin, että kierrän sen kolmesti ja käväisen aina välillä autolla täyttämässä vesipulloa. Pian ilmeni, että polkuja olikin vain neljä mailia. Juoksin puistoa ristiin rastiin ja sinne ja takaisin kuin kani Liisan ihmemaassa.

Texasin kevät on kauniin vaaleanvihreä.

Juoksumatot ovat treenin aikana pelastaneet paljon. Niillä on juostu aikaisin ja myöhään; kylmällä, sateella ja kuumalla – jopa yksi maailman tylsin kahden ja puolen tunnin pitkiskin. Kun kevätlomalla maaliskuussa ajoimme halki Texasin luonnonpuistoon Rio Grande -jokea katsomaan, kaikki majoituspaikat matkan varrella valittiin paitsi minun harjoitusohjelmani myös juoksusta innostuneen teinin treenipäivien mukaan.

Yhtenä matkapäivänä viimeiset sata kilometriä matkasta olivat ihmeellistä farmien lävitse kiemurtelevaa kärrypolkua, ja olimme perillä hotellilla vasta myöhään illalla. Onneksi kuntosali oli auki vuorokauden ympäri: siellä me tyttären kanssa juoksimme kymmenen jälkeen illalla ja aamulla varhain lähdettiin taas matkaan. Naisjuoksijana valitsen useimmiten turvallisuuden sen sijaan, että hakisin reissun päällä hienoja juoksuelämyksiä – vieraassa paikassa on liian helppoa päätyä epäilyttäville tienoille. Tällä road tripillä kävimme lisäksi niin pienillä paikkakunnilla, että siellä olisi voinut taivaltaa joko moottoritien reunaa tai kaupungin kahta korttelia edestakaisin.

Rio Grandella.

Harjoittelun aikana olen oppinut itsestäni paljon juoksijana ja ihmisenä. Matkojen pidentyessä aloin ymmärtää eri tavalla tärkeiksi monet sellaiset asiat, jotka jo ennestään ”tiesin”, esimerkiksi palautumisesta, unesta, ravinnosta, tankkauksesta, varusteista ja vauhdinjaosta. Olen lopultakin sisäistänyt sen, ettei jokainen harjoitus ole – eikä voi olla – kympin arvoinen, koska sitten keho ei palaudu. Välillä on kympin tytönkin tehtävä seiska plussaa ja se on ihan riittävän hyvä. Tiedän myös sen, että vaikken missään nimessä ole tehnyt kovan juoksijan treenejä, olen tehnyt niin kovaa ja ahkerasti kuin tämä keho tässä vaiheessa kestää. Ensi kerta olkoon sitten oma lukunsa.

Siskojen kanssa keskusteltuani keitän kupin kuumaa ja istahdan sohvalle Netflixin ääreen. Ehkä myöhemmin iltapäivällä, sitten kun ulkona on lämmin, ulkoilutan leppoisasti koiraa. Se saa riittää tälle päivälle, sillä kehoa paree kuunnella – samoin kuin kokeneempia isosiskoja. 🙂 Päätavoite on nyt päästä terveenä lähtöviivalle.

Hyvän mielen liikuntaa

Meidän perheessämme on hökelö koira. Sellainen, joka ei pysy nahoissaan, kun joku ihmisistä alkaa kolistelemaan ulkoiluasusteiden kanssa. Lyhyellä kävelylenkilläkin se porhaltaa moninkertaisen matkan. Hyppyjä, siksakkia, spurtteja. Samanlainen kuin pienet lapset, aina vipeltämässä.

Lapsena elämä oli yhtä juoksemista. Siis hyvässä mielessä – joka paikkaan piti hypellä hiukset hulmuten. Aidan kaiteisiin oli pakko pysähtyä kieppumaan ja tasaiset nurmikot suorastaan huusivat heittelemään kärrynpyöriä.

Joitakin vuosia sitten aitan nurkasta pilkistivät puujalat. Ne sellaiset pitkät kepit, joille kiivetään ja joilla kävellään yläilmoissa keikkuen. Sisäinen lapseni intoili asiasta – kokeilemaan piti päästä, vaikka järki kertoi, että keskikevään mutainen maa tulee kohta hyvinkin konkreettisesti lähelle. Tulihan se, mutta hauskaakin oli.

Aika ajoin minussa herää myös sisäinen hökelyys – jotain koiramaista ja lapsekasta siis. Tasaisesti jumputtavalla hölkkälenkillä tekee yhtäkkiä mieli tehdä jokin outo hypähdys, heilua ja pyrähdellä. Itseäkin hymyilyttää – ja sitten on äkkiä pälyiltävä ja tarkistettava, kuinkahan moni kanssakulkija huomasi hullutteluni. Hulluttelu on kuitenkin hyvästä, etenkin kun se liittyy sporttispurtteihin. Ja kanssaihmiset ainakin saavat syyn hymyillä.

Lyhyetkin liikuntatuokiot edistävät hyvinvointia. Näin kun asian äärelle pysähtyy, ihmetyttää, miksi sitten tulee jökötettyä paikoillaan. Useamman tunnin teams-putken jälkeen ruotoaan joutuu oikomaan oikein urakalla. Jeesiä tilanteeseen voisi saada työpaikan tarjoamasta taukojumppaohjelmasta – jonka poistin, sillä jumppatuokioita tuli tyrkylle ärsyttävästi juuri silloin, kun älyllinen ajatus oli pulpahtamaisillaan.

Liikkumattomuus on yleisesti tunnistettu jopa kansallista toimintakykyä uhkaavaksi tekijäksi. Kansansairauksia, työn tuottavuuden vähenemistä, veronmaksukyvyn alenemista, kotihoidon kustannusten lisääntymistä ja mielen ongelmia.

Viime aikoina on uutisoitu siitä, että erityisesti miesten kestävyyskunto on niin heikolla tolalla, että se uhkaa jo toimintakykyä. Ylen uutisesta (https://yle.fi/a/74-20022525) jäi jäytämään järkyttävältä kuulostava lause: ”tulevina vuosikymmeninä hiemankaan fyysisesti raskaammissa työtehtävissä ei tulla enää näkemään yli 50-vuotiaita työntekijöitä”. Nelikymppisistä miehistä vain kolmella prosentilla on hyvä kestävyyskunto.

Eräässä kävelypalaverissa (!!) pohdimme, että onhan tämä arki sellaista oravanpyörää, ettei aina tosiaankaan löydy fiilistä eikä energiaa lenkille lähtemiseen. Ja samaan hengenvetoon hönkäisimme, että kohta alkavat taas kevään tutut juoksutapahtumat tulla ajankohtaisiksi. Ihan sohvaperunoiksi ei siis ainakaan meitä kävelypalaveeraajia voine tituleerata. Vaikka kieltämättä aina ei huvita. Mutta ei aina tarvitsekaan, kunhan nyt kuitenkin suhteellisen usein.

Olen onnellinen siitä, että omassa työarjessani löytyy aikaa hyppelemiselle ja kieppumiselle (ja vähän sille hökeltämisellekin). Hybridityö mahdollistaa sen, että viikon varrelle mahtuu juoksulenkkejä, nyrkkeilysäkkiläpsyttelyjä sekä jumppatuokioita. Koirien ei tarvitse tyytyä pikaisiin pihapisutteluihin, vaan nekin pääsevät nuuskuttelemaan virikkeellisempiin ympyröihin, kun emännällä ei ole tulenpalava kiire. Työkoneen äärelle ennättää silti ajoissa, kun työmatkan pituus on vain kahvinkeittimen ja työpöydän väliset muutamat askeleet.

Hypellään siis, ja hullutellaan. Sillä saa paitsi hyvää mieltä, myös säästää yhteiskunnan menoeuroja. Kaupan päälle olo tuntuu reippaammalta ja energisemmältä. Kotikonttorilla voi huoletta tempaista muutamat askelkyykyt kesken kokouksen – kun ensin varmistaa, ettei kamera ole päällä! Ja jos on, työkavereita naurattaa – ja nauruhan on tunnetusti myös hyväksi.

p.s Kokeilin, vieläkö kärrynpyörä luonnistuu!