Hyvinvointi, juoksu, mieli, Terveys, Treenit

Uuden vuoden kynnyksellä: ajatuksia menneestä ja tulevasta

ANU

Voi elämä, mikä vuosi. Koronaa ja kaikenlaista. Ja tulipa koettua ylikuntokin, sekä työpaikanvaihdos. Mutta nyt uutta päin ja innolla. Sain entisiltä työkavereilta läksiäislahjaksi lahjakortin sporttikauppaan, joten uudet nastakengät huutelevat hakijaansa.

Ääneen lausumattomana uudenvuodenlupauksena lupaan juosta enemmän ulkona kuin sisällä. Taas on nimittäin juoksumatto houkutellut enemmän kuin rähmäkelit.

Sen olen itselleni myöskin luvannut, etten turhan paljon etukäteen sido itseäni mihinkään tiettyyn tapahtumaan. Ilmoittaudun vasta viime hetkellä, jottei tarvitse kieriä surussa ja murheessa, jos flunssa tai korona tai mikälie iskee ja juoksu peruuntuu. Suomi on täynnä kivoja tapahtumia, joten valinnanvaraa riittää.

KATJA

Loppusyksy on ollut kiireinen ja koronatäyeinen ja en ole ehtinyt liikkumaan niin paljoa, kun olisin halunnut. Kilometrejä kertyi vuoden aikana takataskuun 2550. Lappujuoksuja tuli juostua muutamia. Lähinnä puolikkaita. Kuitenkin ehdoton ilonaihe oli kuuden kilometrin yhteislenkki metsässä täysi-ikäisen jälkikasvuni kanssa jonakin vehreänä kesäiltana. Tossuihin piti pistää vauhtia, kun halusi säästyä itikoilta!

Tulevalta vuodelta toivon monipuolisuutta ja uusien asioiden kokemista. Pyrin juoksemaan läpi vuoden, mutta pidän kaiken muunkin ulkoilun mukanani. Niinpä lisäksi hiihdän, fillaroin, melon, kävelen, patikoin, soudan ja teen kärrynpyöriä purjelautatreeneissä myös jatkossakin. Monipuolisuudesta on hyötyä iän karttumisen myötä, ja koen tärkeäksi eri lihasten huomioimisen ja tasapainon kehittämisen.

Ensi vuonna edessä on ainakin HCR ja Itämeri puolikas Hangossa. Ja ehkäpä tänä kesänä eteen mahtuu polku jos toinenkin. Keväinen hiihtotapahtuma myös kutkuttelisi kovasti. Hiihtovauhtini on vain niin verkkainen ja sukset parinkymmenen vuoden takaiset, että tekisi tiukkaa ehtiä maaliin aikarajojen puitteissa. Mutta, jos rohkaistuisin mukaan, olisin ainakin yhtä elämystä rikkaampi.

SIRPA

Tältä vuodelta jää mieleen kaksi kohokohtaa: lukuisat uima-altaassa vietetyt tunnit ja Kopparnäsin kauniit rantakalliot. Altaassa olen kuntouttanut läpi vuoden kenkkuillutta selkää. Kopparnäsissä juoksin siskon kanssa kahdeksan kilometrin lappujuoksun kesällä ja hihkuin mennessäni, etten olekaan koskaan tällaista maastoa kokenut. Reitti oli todella kaunis ja tapahtuma ehdottomasti katsastamisen arvoinen.

Sairastelut ja nivelvaivat estivät kerta toisensa jälkeen osallistumasta tapahtumiin, joten ensi vuodelle toivon sekä pitkiä, tasaisia treenijaksoja että useampia lappujuoksuja. Iso tavoite on ensimmäinen maraton. Se joko tapahtuu huhtikuussa tai sitten vasta myöhemmin – ja muut tavoitteet ja tapahtumat mukautuvat tähän. Kaikenlaisia haaveita toki on. Kesällä olisi mahdollisuus juosta kolmekymmentä kilometriä trooppisen kuumassa metsässä keskellä yötä ja useampiakin kivoja tapahtumia on, joissa voisi tehdä sprinttimatkan triathlonin taikka duathlonin… Nähtäväksi jää, mitä kaikkea tuleva vuosi pitää sisällään!

juoksu, Muu elämä, perhe, talvi, talvijuoksu, Teksas/ulkosuomalainen

Yhteisjuttu: Joulujuoksuja

Voiko jouluna urheilla? Saako sukulaisilta karata juoksulenkin ajaksi? Ehtiikö sitä edes, kaikelta kinkunpaistolta ja suklaansyönniltä?

Katja

Rakastan jouluja. Siskoni nauravat minulle, kun viimeistään heinäkuussa alan hössöttämään lähestyvää juhlaa. Ostan lahjoja pitkin vuotta ja marraskuun lopussa käärin ne paketteihin. Kirjoitan vanhanaikaiset kortit, ihailen joulukadunavajaiset, sytyttelen jouluvalot ja leivon piparit.

Joulut ovat kuitenkin kaikista valmisteluista ja perinteistä huolimatta erilaisia. Milloin ne ovat olleet lapsuuden jouluja, missä huijariksi osoitettu joulupukkikin on tuntunut mukavalta, milloin ydinperheen tai sukulaisten kesken järjestettyjä kohtaamisia tai rikkonaisemmista paloista kokoon kyhättyjä kudelmia. Kaikki kulloiseenkin hetkeen mahdollisia.

Tämä joulu on jälleen erilainen. Siihen ei kuulu saunaa, villasukkia tai rauhaa. Eikä itsekkäästi toteutettavia juoksulenkkejä. Jouluviikko täyttyy joulunlaittoriennoista kinkunpaistoineen työpäivien jälkeen. Lenkit ja hiihtämiset ajoittuvat välipäiviin. Joulupöytään on varattu monta paikkaa, ja sinne löytää itselle tai läheisille tärkeät. Ne, jotka ymmärtävät joulun merkityksen. Ne, jotka tekevät tämän joulun.

Sirpa

Muistan kuinka Kaliforniassa asuessa päätin ensimmäistä kertaa, että jouluaattona on juoksupäivä. Oli kaunista ja aurinkoista, kun painelin menemään pitkin ankaraa ylämäkeä. Kaikkialla oli hiljaista – ei siksi, että ihmiset olisivat juhlineet, vaan siksi, että amerikkalaiseen tapaan he vielä valmistautuivat hiki hatussa seuraavaan päivään. Tai olivat töissä. Silloin jouluna juokseminen tuntui kapinalliselta, mutta tätä nykyä tavalliselta. Perheestäkin on parempi, että äiti lähtee hetkeksi tuulettamaan päätään juhlakiireiden keskeltä.

Tänä vuonna maratontreenit ovat jo näin ennen joulua alkaneet, joten talvilomaviikkoihin kuuluu neljä juoksupäivää, voimatreenit ja uinti – ellen nyt sitten sairastu, kuten kuuliaisesti tapaan lomilla tehdä. Ensimmäisen lomaviikon aikana juoksentelen texasilaisella farmilla longhorn-lehmien suureksi kummastukseksi. Toisen viikon juoksut tapahtuvat sitten ihan omassa naapurustossa, tai todennäköisemmin juoksumatolla, sillä täälläkin on ajoittain aika viileää.

Suuntaamme lomalla muutamaksi päiväksi samalle farmille, jonka longhorn-lehmiin tutustuimme jo viime vuonna.

Viileä keli on tehnyt ulkoallasuinnista jännittävää. Huomasin, että uintiseuran porukka pitää päällään tarkoitukseen suunniteltuja pitkiä toppaponchoja. Googlasin, ne ovat aika tyyriitä. Altaasta noustessani sprinttaan siis pikaisesti kohti penkille odottamaan asettelemaani kylpytakkia, ja sitten pikakävelyä autolle. Suihkuun menen vasta kotona, koska altaan suihkurakennuksessa ei ole lämmitystä.

Joulu itsessään tulee omalla painollaan. Mamban joululevy soi meillä ahkerasti, eikä näin riittävän monen ulkosuomalaisvuoden jälkeen enää edes itketä. Suomalaisten jouluherkkujen sijaan jatkamme monivuotista perinnettämme siitä, että kukin esittää toiveensa siitä, mitä tahtoisi joulupöytään. Niillä sitten mennään – onpa se sitten pizzaa, tacoja tai kotitekoisia pinaattilettuja. Vuodet ovat opettaneet, että joulu voi tulla monella tavalla.

Anu

Joulun suhteen olen hätäpäinen; kaikki jää viimetippaan. Joulukuusen sen sijaan pystytän jo joulukuun alussa. Nautin hämärähyssystä ja kynttilöiden hämystä. Sydäntalven tunnelma on parhaimmillaan, kun takassa on tuli ja varpaat pysyvät lämpiminä kotikutoisissa villasukissa.

Tänä vuonna joulu on varsin lyhyt, vain viikonlopun mittainen. Työasiat ovat varmasti mielessä, sillä valtakunnallisestikin mittava sote-uudistus saa h-hetkensä hetimmiten joulun jälkeen. Oma arkeni osuu juuri tähän uudistukseen, joten tekemistä varmasti riittää. Mutta toki on tarkoitus rauhoittuakin ja henkäistä hetkinen.

Jouluaattoon kuuluu muutamia ehdottomia perinteitä, joista ei mielellään jousteta; joulukirkossa täytyy käydä, ja aamu alkaa joulupuurolla. Näidenkin perinteiden toteuttamisen muodot sen sijaan vaihtelevat paljonkin. Tänä vuonna joulupuuro nautitaan pojan ja miniän kattamana, ja joulukirkossa piipahdetaan yhdessä rakkaiden kanssa naapurikunnassa. Varsinaisen synttärisankarin, eli Seimen Lapsen, lisäksi jouluaatto on monen muunkin tärkeän henkilön syntymäpäivä – ei vähiten oman tyttären. Aattoomme kuuluu siis myös synttärijuhlintaa, mikä tuo perinteisiimme uniikin sävynsä.

Mutta lenkkeilystä ja kuntoilusta, sallittua vai ei – kyllä. Tyttärien kanssa joskus ihmettelimme, miten joulun ympärillä hössötetään kauheasti joulukiloista. Tai niiden laihduttamisesta heti tapaninpäivästä eteenpäin. Meillä joulu on kaikkine herkkuineen ihan maltillinen – syömme hyvin, nautimme toistemme seurasta ja käymme lenkilläkin, jos siltä tuntuu. Koskaan ei ole kertynyt lisäpainoa. Jonakin vuonna käväisin aattoaamuna pikaisella juoksulenkillä lähes täysin punaisissa vaatteissa. Pienen lapsen kanssa aamu-ulkoilulla ollut äiti sai hyvät naurut, kun lapsi hihkaisi: ”Katso äiti, tuolla juoksee tonttu!”

Hyvinvointi, juoksu, mieli, talvi, talvijuoksu

Toppahame ja muita talvijuoksun ihanuuksia

Lumi tuli jotenkin ihan yllättäen. Sielu eleli vielä syksyisissä muisteloissa. Sitten yhtäkkiä piha täyttyi kinoksista. Ihan kuin talvella, sanoin miehelleni.

Pää ei meinannut pysyä muutoksessa mukana – vielä hetki sittenhän olimme veneilemässä ja suppailemassa.

Suomessa talvikausi on pitkä. Talviliikunta on asennelaji, jossa pärjää, kun varustautuu oikein. Kirpakkaan keliin lähteminen on joskus työvoitto, kun mieli vetää sisätilojen lämpöön. Aamureippailijat vakuuttavat, ettei mikään herätä uuteen työpäivään niin hyvin kuin pyrähdys ulkoilmassa. Iltaulkoilijat ravistelevat päivän nuutuneisuudet luonnon helmaan. Aktiiviset talviliikkujat uhoavat, ettei huonoja kelejä ole – on vain huonoa pukeutumista. Ja ehkä mukavuudenhalua, jonka ylittämiseen joskus tarvitaan pientä patistelua.

Useimmiten arkijuoksu on ihan vain tavallista treenaamista. Vastapainoksi on upeaa, kun pääsee kokemaan jotakin elämyksellistä. Henkeä salpaavia maisemia, upeaa luontoa ja erikoisia reittejä. Eikä niitä tarvitse aina kaukaa hakea – riittää, että hyppää ovesta ulos.

Tänään luminen luonto näytti erityisen pehmeältä. Kauniilta ja hiljaiselta. Aurinko pilkisteli pilvien välistä ja maisema oli kuin postikortista. Hengittelin hiljaa, etten rikkoisi lumousta. Olo oli kuin sadussa.

Meri saa pikkuhiljaa jääpeitteen. Vielä se on kovin ohut, joten parempi pysytellä rannalla.

Illan hämärtyessä sujautin jalkoihini nastakengät. Muistin myös toppahameen – wau, sellaisenkin olen hankkinut. Havahduin hameen tarpeeseen muutama vuosi sitten, kun uudenvuoden juoksutapahtumassa edelläni juoksevalla naisella oli sellainen. Juoksun jälkeen jäimme hetkeksi rupattelemaan. Ilma oli kirpakan kylmä ja tunsin pakkasen kipristelevän juoksutrikoiden läpi. Tulin maininneeksi, että peppuhan tässä jäätyy. Juoksuhameinen juoksijakollega kehaisi, että eipä jäädy, kun hankit tämmöisen. Ja niinpä hankin.

Vaikka juokseminen ei olekaan varsinaisesti varustelaji, hyvistä vermeistä on kyllä ilmeinen hyöty. Vuosikaudet lipsuttelin irtonastoilla – siis sellaisilla remmeillä, jotka kiepsautetaan lenkkitossuun. Hyvin pärjäsin, mutta huomasin pärjääväni huomattavasti paremmin, kun hankin oikeat nastakengät. Irtonastat ovat ihan hyvät tilapäisiin tarpeisiin, ja ovathan ne varsin edulliset. Ties kuinka monet olen tiputellut matkan varrelle. Pöppyrälumessa ne irtoilevat erityisen herkästi, mutta muuten ovat tokikin ihan kelpo vimpaimet.

Hanskojenkin suhteen olen nykyisin vähän krantumpi kuin ennen. Juokseehan sitä villatumpuillakin tai vaikka ilmankin, mutta juoksuhanskat ovat kyllä kiva juttu. Kun kämmen lämpenee, hien kastelema kinnas voi tuntua kurjalta. Juoksuhanskoissa ei kylmä puraise, vaikka kangas kostuisikin. Eniten tykkään sellaisista, joissa on sormien päälle kietaistava lisäosa. Olen saanut vuosien varrella lapsilta joululahjoiksi muutamia kivoja juoksuhanskoja. Oivaltavia lahjoja juoksevalle äidille, kiitos niistä!

Joskus olen erehtynyt talvilenkille ilman kaulaliinaa. Enää en erehdy. Kun pakkanen puraisee hengitysteistä, huomaa äkkiä olevansa kurkkukipuinen ja äänetön. Tuubihuivit ovat näppäriä, ne mahtuvat juoksutakin kauluksen alle – tai voihan sellaisen laittaa kauluksen päällekin, miten nyt kukakin haluaa. Tuubihuivista on moneksi; joskus vastatuuli on äitynyt niin ärmäkäksi, että huivi on ollut oiva suoja, kun sen on vetänyt silmiin saakka. Kovalla pakkasella ja lumimyräkässä ihan mainio, kun saa posketkin piiloon.

Arkeni on ollut niin hoppuista, että talven tulo yllätti tänä vuonna täysin. On vähän noloa myöntää, että juoksumatto on vienyt voiton monesta ulkolenkistä. Tänään luonto oli niin kaunis, että juoksumatto sai jäädä odottelemaan omaa vuoroaan. Ennen lenkille lähtöä seisoin hetken pimeällä kotipihalla. Katselin täysikuuta, kuuntelin hiljaisuutta. Tuntui etuoikeutetulta päästä nauttimaan tällaisesta mahtavuudesta. Nastat rapisivat, juoksuhame kahisi, sormet lämpenivät juoksuhanskoissa. Elämyksellisyyttä parhaimmillaan!

Ihania talvijuoksuja! Nautitaan tästäkin vuodenajasta

juoksu, Kilpailuhenkisyys, maraton, Puolimaraton, Tapahtumat, Teksas/ulkosuomalainen

Matkani maratonille: tapahtuman valinta

Puolisolla oli yksi ehto. Hän toivoi, etten valitsisi ”vain kerran elämässä” -tyyppistä kisaa, jota ei voisi tarpeen tullen siirtää tai jättää väliin. ”Ei mitään New York City Marathonia siis”, sovimme. Minullakin oli yksi ehto: treeniaikaa mahdollisimman paljon. Kun siis mietin, missä tapahtumassa juoksen ensimmäisen maratonini, jo helmikuussa vastaan tuleva Austin Marathon tippui heti vaihtoehdoista.

Texasissa suurin osa kokopitkistä maratoneista järjestetään loka- ja helmikuun välisenä aikana, koska silloin on riittävän viileää. Viimeiset asvalttimaratonit järjestetään huhtikuussa. Sen jälkeen on ennen myöhäissyksyä tarjolla lähinnä polkumaratoneja, joista monet juostaan yöllä. Ymmärrettävästi kisojen järjestäjät eivät halua kärrätä sairaalaan kuorma-autoittain ylikuumentuneita juoksijoita.

Tutuksi tullut mäki monien viikonloppupitkisten reitin varrelta.

Ensin treenipolun varteen valikoitui puolimaraton. Georgetown Half Marathon järjestetään tänä vuonna vasta toisen kerran. Pohdin sitä jo viime vuonna: Georgetown on meiltä katsoen se viereinen pikkukaupunki ja paikallinen kisa kiehtoi.

No, Georgetownin puolikas juostaan ensi viikonloppuna, ja jo toisen kerran ilman minua. Vaikka ilmoittauduin ja treenasinkin, osallistuminen kaatui taas siihen koronaan. Kipeänä ei ole lähtöviivalle asiaa, joten näin sitä ollaan ollaan hyvän matkaa suunnitelman B puolella jo ennen varsinaisen maraton-harjoittelun alkamista.

Täälläkin sataa, tuulee ja miltei pakastaa. Talviharjoittelu voittaa silti mennen tullen kesätreenit +40 asteessa.

Puolikkaan valittuani aloin silmäillä maalis- ja huhtikuun tapahtumia. Huhtikuun puolella kisakandidaatteja oli järkevän matkan päässä tarjolla kolme. Yksi Dallasin esikaupunkialueilla juostava karsiutui heti kättelyssä, sillä aiempien vuosien juoksijat olivat antaneet järjestäjille pyyhkeitä kuka mistäkin. Ihmiset olivat eksyneet reitiltä, juomat loppuneet huoltopisteiltä ja niin edelleen. Tämä ei siis kuulostanut sellaiselta kisalta, jonka ehdoin tahdoin haluaisi kokea.

Pitkään odottelin tietoa Silo District Marathonista Wacon pikkukaupungissa. Juoksin tässä kisassa puolikkaan vuonna 2019. Tapahtuma jäi mieleen hyvin järjestettynä ja reitti kauniina, joten olisin todella mielelläni mennyt Wacoon uudestaan. Kevään kisapäivää ei vain vieläkään ole julkistettu, joten alkaa olla varmaa, ettei maratonia ensi vuonna järjestetä. Paljon hyviä juoksutapahtumia on näinä pandemiavuosina kadonnut kokonaan.

Tapahtumanjärjestäjätkin toisinaan intoutuvat mukaan kiitospäivän jälkeisiin alennusmyynteihin. Sellaisen tuoksinassa laitoin nyt sitten ilmon sisään Waxahachiessa järjestettävään pieneen ultrakisaan. 50 mailin kylkeen tarjotaan myös lyhyempiä matkoja, mm. kokonainen maraton. Ultraajien vuoksi reitti pysyy auki 12 tuntia, joten maratonin juoksijoilla ei ole minkään valtakunnan aikapaineita.

Hachie50 on aiempina vuosina saanut kovasti kehuja hyvistä järjestelyistä, ystävällisistä vapaaehtoisista ja toimivasta reitistä. Maratonilla juostaan pääosin kevyen liikenteen väylää puistoisten (ja siten toivottavasti myös varjoisien) alueiden halki. Reitti on luuppi, jonka maratonin juoksijat taittavat kolmesti.

Luuppireitti on katsojille mukava: paikaltaan hievahtamattakin perhe näkee minut kolmesti. Juoksua on ehkä myös helppo suunnitella, kun reitti on jo ensimmäisen kolmanneksen jälkeen tuttu. Toisaalta toki mietityttää, että se kolmas kierros saattaa tuntua mahdottoman tylsältä.

Suunnitelmat ovat siis selvät, mutta kaikkea voi sattua ja joustomielellä täällä ollaan. Jos Hachie ei jostain syystä toteudu, suunnitelma B on kesämaraton. Sitä varten olisi sitten vain matkustettava johonkin toiseen osavaltioon hiukan viileämmän kelin perässä. Sekään ei ole hullumman kuuloinen vaihtoehto: suuressa maassa riittää kyllä vaihtoehtoja.

Asioita joista ei kerrota, juoksu, lenkkikengät, Muu elämä, perhe, yksinhuoltaja

Äiti, mä otin nää sun nastalenkkarit…

Lasteni isän kuoltua joitakin vuosia takaperin, dynamiikka perheessämme luonnollisesti muuttui. Aiemmin hyvinkin konservatiivisesta ilmapiiristä, missä kaikki oma oli pyhää on liu’uttu tilanteeseen, missä kaikki oma tai toisen sosialisoidaankin kaikkien kesken lähes kysymättä. Ja tämä ilmiö näkyy lähes yhtenään – myös juoksemisessa!

Olen tavattoman iloinen siitä, että perheen molemmat teinit juoksevat. Tuntuu siltä, että he käyvät lenkeillä nykyisin jopa minua enemmän. Juoksuajat eivät mene useinkaan yksiin, kun yksi on koiravahtina ja joku toinen ei sitten muuten vain ole samaan aikaan kotona. Tai sitten vain toisen lenkki ajoittuu siihen, kun itse on jo yöpuvussa sohvalla tai ei ole vielä herännyt.

Mutta olemme erittäin tietoisia toistemme lenkeistä. Useimmiten toteutuneet juoksulenkit huomaa pyykkikoneen eteen ilmaantuvasta vaatekasasta, tai siitä, että pitkähihainen lenkkipaita, mitä lenkille lähtiessä itselle etsii, löytyykin hikisenä tai haisevana jostakin lattialta. On siten lähdettäväkin juoksemaan lenkki valkoisessa, eikä siinä sinisessä paidassa, missä on ne kivat peukalokolot hihoissa.

Ja sama jatkuu. On turha kysyä puuttuuko toisilta paitoja tai napista, ettei toisen omaa saa viedä. Ja joskus toki on itsellekin käynyt niin, ettei jostain vaatekappaleesta enää tiedä kenen se alunperin oli. Ai, se vaaleanpunainen takki olikin ostettu tytölle. Samankuosiset juoksutrikoot erottaa toisistaan vain niin kauan, kun koko näkyy lapusta.

Toki itse lähden siitä, että kunkin urheiluvaatteet ovat omia. On kiva laittaa lenkille itselle hankitut vaatteet ja nappasta jalkaan tietenkin vain ne omaan jalkaan istuvat kengät. Olen myös valmis satsaamaan siihen, että kaikilla meillä on omat varusteet juoksemiseen säässä kuin säässä.

Kun kyselen nuorisolta, onko tarvetta lenkkareille tai juoksutakille, vastaus useimmiten on, ettei mitään tarvita. Syynä voi olla se, ettei puutetta tiedosteta tai ettei juuri silloin huvita sovitella vaatteita. Tai, että äidin kanssa shoppailu ei vain ole niin pop. Tai sitten vain kieltäydytään uudesta, kun halutaan säästää yksinhuoltaja mamman varoja. Syitä lienee monia.

Toisinaan yritän myös kiikuttaa teineille uusia vaatteita kaupasta. Nappailen mitä milloinkin käteen sattuu. Useimmiten ostoksistani saan vain nurinaa. Tuote on väärän värinen tai tarpeeton. Mutta sama lainaaminen toiselta jatkuu. Takki, minkä sain lahjaksi, katoaa ennen kuin ehdin sitä kertaakaan käyttää. Tuubihuivi, minkä vedän kaulaan haisee partaveden ja hien sekoitukselle.

Ja kun nuoren lähtiessä lenkille huikkaan, että tiet ovat muuten liukkaat, saan vastaukseksi, että ei haittaa, sillä otin jalkaan nää sun nastakengät! – Voin vain huokaista. Sinne meni lempinastakengät. Siis ne, mihin jalkani on jo muovannut jälkensä ja jotka kuuluvat vain minulle.

Ostan itselleni siis vähin äänin uudet lenkkarit tai sitten etsin kaapin uumenista irtonastat. Nastoille kun on käyttöä! Tosin, toisinaan kun ajattelen lähteväni urheilukauppaan, huomaankin, että joko auto tai ainakin sen avaimet ovat poissa ja Whatsapissa on viesti: ”Sori, auton avaimet on sen takin taskussa, minkä vein aamulla.”