juoksu, Kalifornia/ulkosuomalainen, lomalla, mieli, Teksas/ulkosuomalainen, Varusteet

Ahon laitaa ilman paitaa

Juoksin kesälomalla ensimmäistä kertaa urheilurintsikoissa. Jo vuosia sitten Kaliforniassa haaveilin jonain päivänä juoksevani hellesäässä ilman paitaa – mutta ajattelin aina, että ensin vatsan täytyy näyttää timmimmältä.

Nyt olimme Texasin rannikolla Galvestonissa. Seitsemän jälkeen aamulla ulkona oli +29 C ja ilmankosteus jotakuinkin ziljoona prosenttia. Suoraan sanoen aivan kaikki vaatteet olivat liikaa. Halusin silti rannalle juoksemaan.

Meksikonlahden rannikolla talot rakennetaan kestämään tulvia ja pyörremyrskyjä.

Kuuntelen aina välillä Another Mother Runner -podcastia. Vastikään podcastin aiheena oli, kuka saa ja uskaltaa juosta pelkissä urheilurintsikoissa. Täytyykö näyttää tietynlaiselta? Pitääkö olla hoikka tai lihaksikas? Täytyykö olla six pack? Entä jos ei ole enää nuori? Entäs jos on keski-ikäinen useamman lapsen äiti, täytyykö silloin juostessakin huolellisesti verhota itsensä?

Podcastin vieraat edustivat laajaa kehojen kirjoa. Joku oli saanut kommentteja siitä, että on liian laiha. Toinen taas arveli olevansa löysälihainen. Yksi oli useamman lapsen äiti, toinen raskaana ja kolmas reippaasti yli viisikymppinen. Kaikki olivat jossain vaiheessa oivaltaneet, että heidän kehossaan tärkeintä on sen voima ja kyky liikkua. Jos epätäydellisen kehon tai liiallisen ihon näkyminen loukkasi jotakuta toista, vika oli varmaankin katsojassa eikä kohteessa.

Rannalle juoksemaan! Kalastajat olivat ajaneet autojaan hiekalle ja vedenrajaan. Muutamaa siimaa sain väistää rantaviivaa pitkin juostessani.

Ehkä podcastin sanoma rohkaisi minua oivaltamaan, että vaikka tällaisen äiti-ihmisen vatsanseutu ei vieläkään näytä sixpackiltä, kosteankuumalla rannalla paidattomuus oli yksinkertaisesti järkevää. Kun ilma on niin kosteaa, että se kietoo kulkijan hetkessä tukahduttavaan vaippaansa, keho ei viilennä kuten sen pitäisi. Haihtumisen sijaan hiki jää iholle ja puolivälissä lenkkiä kyynärpäistä alkaa valua noro. Kaikki suoraan iholle osuva ilmavirta auttaa viilentämisessä.

Nautin rantajuoksusta kaikilla aisteillani. Rannan hiekka oli tiukkaan pakkautunutta ja askel kulki kevyesti. Moikkailin muita juoksijoita. Yksi pariskunta huikkasi kysymyksen: montako mailia juokset tänään? Sanoin meneväni vain kaksi, mutta olosuhteista innostuneena juoksinkin lopulta neljä (~ 6,4 km). Muistelin hiekkarantajuoksujani Kaliforniassa, katselin lokkiparvia jotka lähtivät edestä lentoon. Meri tuoksui ja maistui. Kaukana ulapalla kalastusalukset täplittivät horisonttia.

Ja katsoiko siis kukaan kolmen lapsen kantamisesta kurttuuntunutta vatsaani? Ei aavistustakaan. Minulla oli aivan täysi tekeminen siinä, kun itse katselin aaltoja, lokkeja, laivoja, hiekkaa ja kalastajia.

Aallot olivat kantaneet rannalle suuren puunkarahkan.

Myöhemmin päivällä jatkoimme matkaamme seuraavaan kaupunkiin. Kun perheet ja ystävykset virtasivat juoksurannalleni uimaan, rentoutumaan ja kylpemään auringossa, seassa epäilemättä oli sekä nuoria että vanhoja vartaloita; hoikkia, pyöreitä, kiinteitä ja löysiä kehoja. Eikä missään kulkenut bikinipoliisia kertomassa kenellekään, että paita pitäisi laittaa päälle.

Jokainen rantaelämästä nauttiva sai näyttää juuri sellaiselta kuin näytti, ja niin saa myös urheillessaan. Harva meistä on täydellinen, ja sehän on täysin ookoo.

juoksu, Kilpailuhenkisyys, polkujuoksu, Tapahtumat, Varusteet, Vinkkejä (eli kantapään kautta opittua)

Peruskestävyyspohjalla ja järkevillä valmisteluilla jälleen kohti KK NUTSia

Valmistaudun tulevaan KK NUTS juoksuun sekavin tuntein. Olin 2019 syksyllä ilmoittautunut 55 km matkalle. Koronan peruuttaessa vuoden 2020 kisat, usko isompien juoksutapahtumien järjestämiseen myös tämän vuoden toukokuussa alkoi tuntumaan epätodennäköiseltä. Mutta kuinkas ollakaan, AVIn viikko sitten tekemät päätökset mahdollistavat kisan toteuttamisen 50 hengen ryhmissä ja alkuperäisiä kelloaikoja muuttaen.

Pohdin omaa osallistumistani viimeiseen asti. Tavoitteena ollut 55:n houkutteli. Juoksu oli kuitenkin siirretty starttaamaan perjantai-iltaan. Mietin, millainen elämys olisi juosta Kuusamossa toukokuisena yönä. Vastassa voisi olla mitä vaan. Kuun alussa maahan satanut lumi kyllä sulaisi, mutta pahimmassa tapauksessa maa voisi olla vielä hyvinkin liukas ja mutainen. Yön kosteudessa tai sateisen kelin sattuessa, poluilla olevat puun juuret ja märkä kallio loisivat oman elementtinsä. Kun takaraivossa on sekä jalan- että kädenmurtuma, eikä näkökykyni ole hämärässä paras mahdollinen, tajusin, että joutuisin etenemään yöllä todennäköisesti hitaasti. Siis todella hitaasti. Taivaltaisin toki Basecampille ennen pimeää. Sitten – ehkä reitin tylsin osuus ennen Konttaista menisi aika pimeässä – ja melko yksin.

Kun olen vielä luonnoltani (lapset saatuani) melkoinen aamuvirkku, voin vain kuvitella, miten vuorokauden valvoneena etenisin reitillä. Ja vaikka en halunnut, annoin järjen lopulta voittaa. Siirsin osallistumisen lyhyempään 34 km:n matkaan. Ja koska jahkailin päätöksessä pitkään, starttaan tässäkin letkan viimeisissä lähdöissä – joten käveleviä matkaajia ja yksinäisyyttä tälläkin lähdöllä riittää.

Valmistaudun siis lähenevään tapahtumaan hieman ristiriitaisin ja ilottomin fiiliksin. Toisaalta tiedän, että tämäkin matka on kenelle tahansa haastava, ja tulee vaatimaan kuntoa. Onneksi olen käden murtuman jälkeen vaalinut koko talven peruskestävyyttäni ja ottanut treeniohjelmaan Waldnielin peruskestävyyttä kasvattavan harjoitteen. Olen myös juoksun lisäksi liikkunut monipuolisesti sekä tehnyt joitakin mäki- ja porrastreenejä sekä hyppinyt hyppynarulla!

Viimeiset viikot juoksen enää maltillisesti. Ja eiköhän kisan lähestyessä pettymys matkan siirrosta katoa ja into juoksutapahtumaan osallistumisesta nouse. Alan jo mielessäni suunnittelemaan juoksueväitä. Hiilihapoton Coca Cola ja suolatapletit lähtevät ainakin matkaan mukaan. Avaruuspeitettä, sideharsoa, muutama pala talouspaperia, merkinantopilli ja vara-energiaa sekä kevyt kuoritakki sujahtavat hyvin reppuun ja jos vain muistan, säädän etutaskuun jonkun tyhjän minigrip-pussin, mihin on helppo sulloa kahdella taukopaikalla mahdollisesti saatavilla olevaa lisä-energiaa. Konttaiselta lähtevissä nousuissa kun on turha kuvitella juoksevansa. Parhaiten aika ja matka taittuvat, kun voi välillä ainakin mielikuvituksessaan ajatella lisäävänsä elimistöönsä energiaa jotain pientä syömällä tai juomalla.

Kuusamon poluilla nähdään!

Esimerkki Waldnielin peruskestävyysharjoitteesta: lenkin alussa lämmitellään kävelemällä reippaasti viiden minuutin ajan. Sen jälkeen vauhtia nostetaan joko hölkkäämällä tai kiihdyttämällä kävelyä minuutin ajaksi, jonka jälkeen vauhtia hidastetaan kävelyyn tai hitaampitempoiseen hölkkään kahden minuutin ajaksi. Tämä toistetaan viisi kertaa. Lopuksi kävellään viisi minuuttia. Yksi treeni kestää siten 25 minuuttia (5+(1+2)*5+5) ja on nopeasti ohi. Askelväli pidetään treenissä lyhyenä. Vaikka tämä treeni vaikuttaa tehottomalta ja kevyeltä – tämä toimii hyvänä lisänä muun juoksemisen ohessa. Peruskestävyys kun rakentuu maltilla.

mieli, mittaaminen, Treenit, Varusteet

Mittaroinnin riemu ja riesa

Aamukahveja juodessamme tarkistin edellisyön unitietoja ja hehkuttelin, että syvää unta oli tullut enemmän kuin pitkään aikaan. Mieheni totesi, että taidat olla aika riippuvainen älykellosi applikaatiosta. Ärsyynnyin, mutta asiaa vähän pohdittuani taivuin myöntämään, että hieman ehkä joo.

Vähän aikaa sitten kirjoitin innoissani uuden kellon hankkimisesta. Nyt kun yhteistä matkaa on takana jo tovi, innostukseni on edelleen yhtä korkealla. Ei entisessäkään mitään erityistä vikaa ollut, mutta kauneuden lisäksi uusi kelloni toi mukanaan tukkukaupalla jänniä ominaisuuksia.

Kellojeni vertailemiseksi kävin juoksemassa molempien kanssa. Kumpainenkin kertoi matkan pituuden metrilleen yhtä lailla. Myös syketiedot olivat samat. Näillä kuntojuoksijan vuosirenkailla sitä luulee itsestään kaikenlaista; olisin voinut vannoa, että nakuttelin tasaisia kilometrivauhteja koko matkan. Mutta kellonipa tiesi asian paremmin.

Muutenkin kello tuntuu tietävän kaikenlaista. Graafinen käyrä paljastaa, onko työpäiväni ollut maltillinen vai onko ärsytys iskenyt. Mittaamattakin saattaisin tosin tunnistaa, että mennyt työviikko oli työläs. On silti koukuttavaa nähdä tilanne käppyröiksi ja numeroiksi realisoituneena. Vähän ehkä huolestuttavaakin – mitähän tapahtuu, kun body battery näyttää nollaa..?

Datan tuijotteleminen saattaa kyllä helposti lähteä myös vähän lapasesta. Kuten silloin, kun soitin siskolleni hädissäni, että varmaan on korona, kun happisaturaatio on ollut tosi alhainen. Tai kun mittari näytti, että olin yöllä ollut hetken hengittämättä. Sitä pohtiessa menivät useammankin yön unet harakoille. Kunnes sairaanhoitaja-siskoni maltillisesti totesi, että saattoihan sulla se kellon ranneke olla vähän löperösti paikoillaan.

Vähän aikaa sitten törmäsin artikkeliin, jossa suomalainen tulevaisuustutkija pohdiskeli digikehitystä ja sen vaikutusta terveyskäyttäytymiseen. Tutkija arveli, että pian emme tarvitse edes nykymuotoisia terveyskeskuksia. Terveysdatamme putkahtaa lääkärin tutkailtavaksi bitteinä. Uskon ihan täysin tuohon visioon. Taatusti mittarit tulevat kehittymään vielä huimasti. Pian ne kertovat alkavista sairauksista ja piippaavat, jos vitamiinivaje vaivaa.

Vuosia sitten matkan ja suorituksen seuraamiseen riitti arvio…

Eikä mittareilla mitata pelkästään kilometrejä tai hapenottokykyä – on mahtavaa, että käppyrät ja graafit innostavat myös lepäämään. Joogaopettaja Kirsi Saivosalmea lainatakseni: lepääminen ei ole lepsuilua, vaan kaiken jaksamisen pohja (artikkeli Kauneus ja Terveys -lehdessä 1/2021). Stressin hoitamatta jättäminen on yksi pahimmista virheistä, mitä voimme tehdä. Omalla kohdallani tämänkin oivalluksen konkretisoitumiseen on tarvittu mittarin tuoma data. Ahaa, virta on alhaalla, pistetäänpäs nainen lataukseen. On hyvä mieltää, että stressaantuneena kroppa ajautuu tulehdustilaan, tulee vatsavaivoja ja uniongelmia, mieli kiristyy ja painokin nousee. Rentous on viisautta.

Rentoa helmikuuta, mittareilla tai ilman!

juoksu, juoksukengät, lenkkikengät, Varusteet, Vinkkejä (eli kantapään kautta opittua)

Testissä Asics NovaBlast (Modern Tokyo)

Omalla tyhmyydellä oli varmasti osuutta asiaan. Polvi kuitenkin kipuili viikkokaupalla, joten varoituksen sana lienee paikallaan. Asics NovaBlast on maksikenkä, eikä ainakaan loukkaantumiseen taipuvaisen pidä sellaisilla mennä harkitsemattomasti juoksentelemaan.

Ensikosketus

Onneksi on juoksevat siskot. Olin pakkaamassa lautasia muuttolaatikoihin, kun Katja-sisko laittoi viestin: ”Asics tarjoaa meille kenkiä testiin, mitkä näistä haluat?” En siinä hetkessä ehtinyt ryhtyä tutkimustyöhön. Siskojen kysymyspatteristo sinkosi kuin ikänsä juoksukaupassa työskennelleiltä. Kun olimme selvitelleet dropit, askellukset, supinaatiot ja tyypillisen juoksumatkan pituuden, sain lopulta postitse kengät, joita innokkaasti halusin kokeilla, mutta joita en itse olisi tohtinut ostaa.

Olen varsin konservatiivinen kenkieni suhteen, ja Asics NovaBlast (Modern Tokyo) -juoksulenkkarit ovat hauskalla tavalla erikoisimmat juoksukengät, joita olen koskaan kokeillut. Ensijuoksun jälkeen olin hyvin hämmentyneissä tunnelmissa. Voisinko enää koskaan juosta millään muilla kengillä? Uskaltaisinko toisenkin kerran juosta näillä?

No millainen kenkä?

NovaBlast kuuluu muotoilultaan ja idealtaan samaan koulukuntaan kuin vaikkapa viime vuosien ultramodernit Niket ja Hoka One Onet. Kyseessä on paksupohjainen, runsaasti topattu neutraali kenkä, jossa on korkea 10 mm droppi, kapea lesti ja ilmavanviileä päällinen.

Kenkä istuu jalkaan kuin hansikas, pysyy napakasti paikallaan ja antaa kuitenkin varpaille mukavasti tilaa. Pituussuunnassa tuntuu, että kenkää riittää ehkä vähän pidemmälle kuin omankokoisissa lenkkareissa yleensä (mikä saattaisi pitkillä matkoilla säästää varpaiden päitä ja kynsiä). NovaBlastin merkittävin omintakeisuus piilee kuitenkin siinä, että kengässä on kantapään alla trampoliini. Valmistaja kutsuu tätä FLYTEFOAM Blast -teknologiaksi.

Flytefoamin ideana on keventää ja nostattaa askelta eteenpäin. Ekalla testilenkillä tuntui, että näissä kengissähän on jousitus! Laskeuduttuaan kantapää heti aivan vaivatta singahtaa takaisin ilmaan. Oli helppoa saavuttaa juoksuun tasainen rytmi, vauhtikin kohosi lenkillä aivan huomaamatta.

Itse askellan aika lailla tasajalalla, päkiällä juoksevalle siskolleni kengän teknologiasta tuskin olisi paljonkaan iloa. Tarkoituksella leikitellen kokeilin muutaman askeleen verran myös teennäisen pitkää kanta-astuntaa. Kenkä tuntui tällöin sivuttaissuunnassa suorastaan hiukan epävakaalta. Loppuverkkana kävelin hetken, ja vaihdoin pian kävelyn takaisin hitaaseen hölkkään. NovaBlastit tuntuvat huomattavasti paremmilta juostessa kuin kävellessä, ellei sitten tykkää kävellä melkein kuin muljuvilla hyppykengillä.

Nopea, kevyt, mukava – ja kaunis: olin esittänyt väritoiveeksi ärtsyn pinkkiä, mutta paketista kuoriutuivat upean tyylikkäät, kultakoristeiset, mustavalkoiset lenkkarit. Tokyo-malliston kuviointi kunnioittaa olympialaisia, joista emme vuonna 2020 päässeet nauttimaan. Kukapa näistä voisi olla haltioitumatta?

Mutta…

Jo muutaman ensimmäisen testimailin aikana tulin väkisinkin pohtineeksi, mitä näin suuriluonteinen kenkä tekee askellukselle ja juoksudynamiikalle? Lyhyen lenkinkin jälkeen pohkeet, sääret ja ulkoreidet kertoivat, että jotain oli tehty toisin. Huomasin, että Ameriikassa on jo tutkittu, kuinka maksikengät vaikuttavat askellukseen. Tutkimuksessa pääteltiin, että itse asiassa juoksija ei muuta eikä mukauta omaa juoksutyyliään. Samaan aikaan maksitopatun kengän muotoilu siirtää iskutuksen kovempana juoksijan jalkaan kuin kenkään.

Ja sitten pari päivää myöhemmin tein ison virheen: lähdin viikonlopun puolipitkikselle uusissa kengissä. Yhdeksän kilometrin ajan meno tuntui hyvältä ja vauhtia oli helppo pitää yllä. Toisen kengän nauhoitus oli hiukan kireällä ja jalkaan hiertyi pieni rakko. Varsinainen vamma syntyi kuitenkin vasempaan polveen, jonka alaosa oli seuraavaan aamuun mennessä niin kipeä, ettei jalalla oikein tohtinut edes kävellä. Viikkoon en juossut askeltakaan, kahta viikkoa myöhemmin kinesioteippasin polvea edelleen.

Loppupäätelmänä

NovaBlast on kertakaikkisen jännittävä tuttavuus. Se on moderni kenkä, joka omalla tyylillään kuvastaa viime vuosikymmenien juoksukenkäajattelun heilahtelua äärilaidasta toiseen: minimaalisesta paljasjalkajuoksusta mentiin muutamassa vuodessa maksimaalisen topattuihin avaruuslenkkareihin.

Paljasjalkakengillä juoksijat saivat (pohje)vammoja (joskin toiset juoksevat Vibramin Fivefingerseillä edelleen aivan onnellisina). Loogisesti ajatellen aivan päinvastaisen suunnan piti olla oikea: topataan niin maan perusteellisesti, ettei kukaan loukkaannu. Mutta vaikuttaa siltä, ettei mikään ääripää ole (ainakaan kaikille juoksijoille) lopullinen totuus – vammoja tulee edelleen, vain toisenlaisia. Jos siis siirryt NovaBlastin kaltaiseen maksimaalisesti topattuun vieterijuoksukenkään, siirry rauhassa ja maltilla totutellen.

NovaBlastia ei ole suunniteltu huippusuorituskengäksi. Itse ajattelen nyt, että juuri minun juoksutyylilläni sen liike-energiaa palauttavat ominaisuudet ovat silti ehkä parhaimmillaan lyhyissä retkissä ja ratapäivissä – silloin kun tavoitteena on vauhti. Jokapäiväisiksi juoksukavereiksi ja hitaille pitkiksille valitsen jatkossa toiset kengät.

juoksu, juoksukengät, lenkkikengät, Varusteet

Testissä Asics GlideRide -kengät: unenomaista askellusta

Ensimmäinen reaktioni oli hämmästys. Ei pelkästään siksi, että mustiksi ilmoitetut testikengät olivatkin vitivalkoiset, vaan myös siksi, että kengät olivat kertakaikkisen kauniit.

Kengät ovat niin kauniit, että niitä hädin tuskin raskii käyttää!

Juoksukenkien valinta on kammottavan vaikeaa. Kengät ovat myös jokseenkin hintavia, joten harhaostokset kismittävät pitkään. Pelkkä kengän kauneus ei kauaksi kanna, vaan muitakin ominaisuuksia on tarpeen tutkiskella. Aloittelevana juoksijana vuosia sitten en tiennyt kengistä mitään. Ostin ne summamutikassa ja lähinnä sillä perusteella, että olin nähnyt jollakulla samanlaiset. Ensimmäisen puolimaratonini juoksin tietämättäni maastolenkkareilla – eipä ihme, että jalkani olivat jatkuvasti kipeät. Ostelin kenkiä milloin mistäkin – pitkään juoksin pronaatiotuetuillakin. Vasta paljon myöhemmin opin, että askellukseni on neutraali. Ominaisuuksia kannattaa todellakin tutkia ja pohtia, mikä sopii juuri omaan jalkaan.

Tätä nykyä droppi on ensimmäinen tieto, jonka kaivan esiin. Juoksen täysin päkiällä, joten dropin on oltava pieni. Ihmettelen, miksi droppia ei juurikaan mainita, kun kenkien ominaisuuksia esitellään. Jos tietoa ei löydy, kengät saavat jäädä suosiolla kauppaan.

Luonnollisesti siis tutkailin myös testikenkieni droppitiedon. Valmistajan ilmoituksen mukaan se on 5 mm, joten päättelin, että kyllä ne kaltaiselleni päkiäaskeltajalle sopivat. Hämmästykseni oli suuri, kun netistä tulvi vastaan sekä kanta-askeltajien että päkiäjuoksijoiden ylistäviä kommentteja kengistä. Voiko olla, että sama kenkä sopii kaikenlaisille kulkijoille?

Droppi on 5 mm. Kenkä kaartuu kohti taivasta enemmän kuin mikään muu käytössäni ollut.

Ensituntuma kenkiin oli pumpulinen. Uusiin kenkiin totuttelu vie yleensä aikaa, ja aina on jossain joku kohta, joka hiertää ja hankaa. Pumpulisissa kengissä mikään ei hinkannut eikä painanut. Kengät tuntuivat taivaallisen pehmeiltä.

Paksu pohja tuntui aluksi hassulta. Kävely oli ankkamaista vaappumista. Mutta jalat nauttivat pehmeydestä!

Pohjassa on pitkittäin jonkinlainen pehmeä pötkylä, joka pakottaa keskikropan tekemään töitä tasapainon kanssa. Hyvä sinällään, sillä tuo kohta tahtoo jäädä treeneissä vähemmälle huomiolle. Ensimmäiset kävelyaskeleet tuntuivat omituisilta. Vaapuin ja hain asentoa, pelkäsin humpsahtavani nurin. Mutta eihän tässä kävelemään ole tarkoituskaan mennä, vaan juoksemaan.

Matikainen tutkii pöydälle ilmestynyttä laatikkoa uteliaana.
Matikaisen mielestä kengät ovat yliarvostettu juttu – laatikko sen sijaan on ihana!

Testin alkuhetket osuivat syyssateisiin, enkä voinut kuvitellakaan vieväni näin kauniita kenkiä rapaisille teille. Siksipä siis ensimmäinen kokeileva tutustuminen tapahtui juoksumatolla. Vaikka askel tuntui pehmeältä, tasapainon hakemiseen meni aikaa. Huojuin ja horjahtelin. Kymmenen minuutin jälkeen aloin luottaa siihen, että pysyn pystyssä. Viiden kilometrin kohdalla tuntui, että voisin juosta ikuisesti. Askel oli uneliaan utuinen; melkein olisi voinut unohtaa juoksevansa. Kokeilin askeltaa kantapäällä, mikä on itselleni epäluonteva tapa juosta. Ymmärsin nopeasti kanta-askeltajien hehkutukset: rullaus on äärettömän pehmeä ja sujuva. Vaikka päkiäjuoksijallekin kenkä on nautinto, kanta-askeltajille se on sitä vieläkin enemmän.

Valmistaja mainostaa Gliderideä ”kenkänä, jolla väsyminen on vaikeaa”. Pitänee paikkansa, sillä ensijuoksun jälkeen tuntui siltä, kuin ei olisi käynyt juoksemassa laisinkaan. Pidemmälläkin lenkillä huomasin vaipuvani jonnekin utuisen pehmeyden uumeniin.

Testaaja: maratoneja ja ultrajuoksuja harrastava naishenkilö. Testikengän koko 4 1/2. Askellus neutraali, ei pronaatiotuen tarvetta.

Vuosikausia lähes vaimentamattomilla ja luonnonmukaisemmilla kengillä hölkytelleelle Glideridet ovat hämmentävä tuttavuus. Pehmeys on ihan omaa luokkaansa. Kesästä saakka kipullut hermopinnekin unohtui näillä hölkytellessä. Luonnehtisin kenkiä pitkän matkan treenikengiksi. Nopeiksi en niitä omalla kokemuksella väittäisi, sillä ainakin omat vauhtini laskivat näillä kengillä juostessani. Pumpulinen pehmeys korvaa kuitenkin nopeuden, ja etunsa on silläkin, että pitkän juoksulenkin jälkeen jalat tuntuvat energisiltä ja kivuttomilta.

Sattumoisin juoksukenkäkaapistani löytyvät myös näiden kenkien ”sisarkengät”, Asicsin Evoridet. Ne ovat selvästi testikenkiäni kevyemmät ja vauhdikkaammat. Myös Evorideissä on FlyteFoam -vaahto ja kovasti hehkutetut Guidesole-teknologiset ominaisuudet. Välipohjan rakenne on niissäkin suunniteltu siten, että jalkojen kuormitus olisi vähäinen.

Asicsin Glideride-kenkien jälkeen Evoridet tuntuivat selvästi vauhdikkaammilta – mutta myös kovemmilta ja ohuemmilta. Arvelisin, että optimaalisinta olisi käyttää kenkäsisaruksia vuorotellen; Evoridet ovat omimmillaan vauhdikkailla lenkeillä, ja Glideridet näyttävät parhaat puolensa palauttavilla ja pitkillä harjoittelulenkeillä.