Uncategorized

State Parks – osa 2

Alkukesästä Texasissa kärsii vielä olla ulkona. Kesän edetessä ulkoiluun soveltuva aika lyhenee, kunnes lopulta alle neljänkymmenen celsiusasteen lämpötiloja on tarjolla vain aamuvarhaisella ja iltamyöhällä. Elokuun lempinimi onkin näillä tienoin tuttavallisesti ”hell month”.

Keski-Texas on kaukana merenrannasta, mutta täällä on paljon lampia, järviä ja jokia. Kuumilla säillä kesäiset aktiviteetit keskittyvät vesien äärelle. Uinnin lisäksi ihmiset melovat, suppailevat ja vain lojuvat vedessä uimarenkaiden ja -patjojen päällä. Alkukesä on tähänkin parasta aikaa: loppukesästä sinilevä riivaa monia vesistöjä. Harvinainen, mutta kohdalle osuessaan lähes sataprosenttisen tappava vaara on myös aivoja syövä ameeba naegleria fowleri. Sitä esiintyy paikallisissa vesistöissä todennäköisimmin loppukesällä, kun vedet ovat lämpimpiä eivätkä niin runsaasti virtaile.

Toukokuussa 2020 olimme kököttäneet sisällä pitkään. Austin oli ollut lockdownissa ja alkuun myös puistoja, viheralueita ja kansallispuistoja suljettiin. Kun niitä alettiin huhtikuun lopulla avata, päiväkäyttäjien piti varata itselleen liput. Näin valvottiin, että puistot operoivat maksimissaan 25 prosentin kapasiteetilla. Halusimme ulos, ja lähdimme viettämään toukokuista päivää ja puolison synttäreitä Pedernales Falls State Parkiin.

Olin käynyt Pedernalesissa työkaverin kanssa jo vuotta aiemmin, kun perhe vielä pakkasi tavaroita Kaliforniassa. Halusin näyttää lapsille ihastuttavat villikukkaniityt ja kylmän joen. Vesiputouksessa oli tänä vuonna enemmän vettä, ja joki yllättäen lämpimämpi. Kahlasimme pitkän matkaa matalaa, kivikkoista pohjaa pitkin ennen kuin lopulta pääsimme uimaan. Nautimme ihanan lounaan aivan autiolla picnic-alueella ja otimme kuvia vesiputousalueella. Lapset saivat hortoilla ja seikkailla, vaellella kauas aikuisista, sillä avarassa maastossa näki pitkälle – eikä puistossa ollut juuri ketään.

Kukkaniityn takana virtaa joki.
Vesi virtaa pitkän matkaa kalkkikivialueen halki.
Hiekkarannan päädyssä vesi hakeutuu joeksi, joka laskee kukkaniittyalueelle.

Taianomaisesta uimareissusta innostuneina vierailimme heti kesäkuussa McKinney Falls State Park -luonnonpuistossa. McKinney Falls kuvastaa Austinia hyvin – state park kaupungin sisällä ja vieläpä varsin lähellä keskustaa.

Olimme käyneet puistossa lyhyesti edellisenä jouluna, jolloin se toimi hienosti ulkoilupaikkana, jossa riitti kävelyreittejä ja kaunista katseltavaa. Kesäkuun kuumuudessa kävely ei ajatuksena houkuttanut. Lojuimme picnic-peiton päällä varjossa, nautimme eväitä ja tuon tuosta hyppäsimme veteen viilentymään. Vedessä sai uida yhdessä muiden ulkoilijoiden – ja alueella luonnonvaraisina elävien kilpikonnien kanssa.

McKinney Falls talvella (Lower Falls)
McKinney Falls kesällä (Lower Falls)
Upper Falls kesällä

Vaikka olimme viime vuonna ahkeria, monen monta hienoa luonnonpuistoa on kohtuullisen ajomatkan päässä vielä näkemättä. Lähialueilta listan kärkipäähän pääsevät Inks Lake ja Enchancted Rock. Kun jonakin pitkänä viikonloppuna innostumme lähtemään kauemmas, retken voisi suunnata esimerkiksi Palo Duro Canyon State Parkiin tai Big Bend National Parkiin. Opin vastikään, että kummassakin voisi myös maastopyöräillä…

Arkiliikunta, Tapahtumat, Uncategorized

Virtuaalielämää

Virittelin kuulokkeita korville autoa ajaessani ja naps, olin kokouksessa. Puoli vuotta sitten moinen olisi ollut ennenkuulumatonta. Eräs tuttavani hämmästeli samaa ilmiötä; hänellä kokoukset osuvat usein yksiin työmatkapyöräilyn kanssa. Jos alkutalvesta joku olisi osallistunut kokouksiin etänä, sitä olisi pidetty outona. Saatikka, että etäyhteyden olisi ottanut pyörä- tai kävelylenkiltä käsin. Nyt siitä on tullut arkipäivää.

Uutta arkea on sekin, että taskusta pursuaa kuulokepiuhoja kännykkäkokoustamisten varalle, ja käsilaukku on täynnä kasvomaskeja. Työpäivä alkaa aamukahvittelun, aamulenkin, pyykkien nostelun ja koirien pissattamisen lomassa. Arki ja vapaa sulautuvat sutjakkaasti sekaisin. Joskus se kismittää, mutta enimmäkseen se on ihan jees.

Työkaveri päätti ottaa nokoset tässä ja nyt

Kun aikaisemmin whatsapp-videopuhelut olivat veikeä tapa mannerten väliselle yhteydenpidolle, nyt niistä on tullut melkeinpä ainoa tapaamisen muoto ainakin lähipiirin ikäihmisten kanssa. Onneksi seniorit ovat omaksuneet videopuheluiden soittelun näppärästi. Vaikka ihan oikeita tapaamisia todellakin jo kaipaa, nämä videopuhelut tuovat sentään jotain läsnäolon tuntua tähän omituiseen aikakauteen.

Virtuaaliläsnäolo ulottuu yhtäkkiä sellaisillekin elämän osa-alueille, mitä hetki sitten ei olisi osannut kuvitellakaan. Vaikkapa nyt juoksemiseen. Tuossa taannoin hehkuttelin lähipiirille, että osallistuin juuri virtuaalikympille. Luulin saavani peukutuksia, mutta sainkin kysymysten ryöpyn: siis juoksitko, vai olitko vain juoksevinasi? Joku avatar-juttuko, mitä ihmettä?

Ihan oikealle juoksulenkille lähdössä

Yhtäkkiä some on tulvillaan virtuaalijuoksuja. Siskojen kanssa viihdytimme toisiamme bongailemalla tapahtumia – niitä on todellakin joka lähtöön. Voi juosta vaikkapa ”New Yorkin maratonin” omalla pururadalla; ei tarvitse kuin lähettää gps-linkki todisteeksi omasta juoksusta osallistumismaksun kera ja siinäpä se. Ehkei kokemus ihan autenttinen ole, mutta mielenkiintoinen kuitenkin.

Näihin virtuaalitapahtumiin ei kannattane suhtautua kovinkaan ryppyotsaisesti, sillä vertailukelpoiseksihan tuloksia ei voi mitenkään väittää. Yksi juoksee juoksunsa juoksumatolla ja toinen lipsuttelee syksyisillä mutapoluilla. Jokainenhan sen tietää, että loppuajat ovat ihan omissa sfääreissään.

Siskojen kanssa innostuimme heti virtuaalijuoksujen maailmasta. Uudenlainen kokemus houkutti, vaikka tosiasiassa kyse on ihan vaan itsekseen juoksemisesta. Ja samalla kuitenkin kollektiivisesta kokemuksesta; ajatella, että voisimme osallistua seitsemän tunnin aikaerosta huolimatta samaan juoksutapahtumaan kaikki samaan aikaan kahdelta mantereelta!

Ei näistä kuitenkaan ihan live-tapahtumien korvaajaksi ole, mutta onpahan edes jotakin, jolla puskea itseensä liikkumisen motivaatiota. Seuraavia mahdollisuuksia etsiskelemään siis..!

Uncategorized

Yhteisjuttu: Kaikilla on perhe – miten siihen maailmaan sopii juoksuharrastus?

Juoksuharrastuksen sovittaminen elämään ja perhe-elämään onkin aika mielenkiintoinen juttu! Joskus hetkelliseksi juoksuesteeksi voi muodostua sairastunut lapsi, aikataulurajoiltaan yli äyräiden paukkuva työ tai tavoitteisiin pyrkivän puolison ymmärtämättömyys toisen harrastusta kohtaan. Ja hienosäätöä ja tahtoa tarvitaan myös silloin, kun se perhe ei ole perinteinen kahden lapsen ja kahden aikuisen, koiran ja Volgswagen Golfin mallinen.

Katjatherunner on eron ja lastensa isän kuoleman jälkeen perhettään yksin elättävä ja arjen pyörityksestä vastaava yh-äiti, joka mielummin vetää lenkkarit jalkaan kuin lähtee baareihin seuraa etsimään. Juoksu sopii kiireisen työnaisen elämään, kun juosta voi lähes milloin ja missä vain. Välillä on mukava tarpoa lenkit yksin. Toisinaan on kiva, jos lenkkirytmi rikkoutuu ystävän lenkkikutsulla tai koira lähtee lenkille mukaan.

Jälkikasvutkin ovat niin tottuneet liikkuvaluonteiseen äitiinsä, että lähinnä huolestuivat, jos lenkki joskus jää väliin – ja ehkä juoksukärpäsen aihion saa istutettua näin teineihinkin.

No tottakai (nuoriso) lähdette, mun mukaan lenkille! Miten mä muuten saan yhtään kuvaa!

Sirpaontherun sovittelee uusperheen lasten ja kahden töissä käyvän aikuisen aikatauluja. USAssa alle 12-vuotiasta lasta ei saa kaikissa osavaltioissa jättää kotiin yksin – ja joissakin se ei sitten vain ole turvallisuuden kannalta järkevää – joten välillä arki vaatii asioiden tiukkaa kalenterointia ja sopimista.

Ennen pandemiaa perhettä raahattiin mukaan juoksutapahtumiin, edelleen päästään onneksi yhdessä patikoimaan luonnonpuistoihin. Lounastauot ja aikaiset aamut ovat usein se arjen varaventtiili: silloin voi juosta pikaisen lenkin tai polskutella altaalla vaikka ennen muun perheen heräämistä.

Viikonloppuisin patikoimme usein Austinin metsiköissä ja viheralueilla.

Anutherunnerin uusperhe muodostuu jo aikuisista ja omilla asuvista lapsista, joten lenkkiseuraa säätelee enemmänkin niin oma kuin puolison työrytmi. Joskus juoksulenkki vaihtuu kävelylenkkiin fyysisempää työtä tekevän puolison toiveesta, joskus taas jaloissa pyörivät koirat hidastuttavat lenkkejä. Anutherunner on liikkunut aina, joten ilman liikkuvaista puolisoa elämä olisi varsin tylsää – toiselta samanhenkiseltä ihmiseltä kun saa paljon virtaa!

Ja niin kuin kaikilla – joskus se juoksuajan löytäminen vaatii hieman viitseliäisyyttä. Niinpä kaikkien meidän autojen takakontista löytyy juoksutamineet. Koskaan kun ei voi olla varma milloin treenimahdollisuus yllättäen aukeaa, mutta kun se tulee, otamme sen ilolla vastaan – yksin tai yhdessä.

Uncategorized

Sertifioitu juoksuvalmentaja ja yhteistyötarjous lukijoille!

Olen jo muutaman vuoden kärkkynyt paikkaa RRCA:n juoksuvalmentaja-kurssilta. Vuonna 1958 perustettu RRCA eli Road Runners Club of America on Yhdysvaltojen suurin juoksuorganisaatio. Sertifioituja valmentajia yhdistys on kouluttanut vuodesta 1998 alkaen, ja RRCA:n sertifiointia arvostetaan juoksupiireissä tällä mantereella.

Tavanomaisissa olosuhteissa kaksipäiväiselle peruskurssille pitää osallistua paikan päällä. Kursseja järjestetään ympäri maata, mutta tyypillisesti omalla alueella (tai edes kohtuullisen matkan päässä) on ollut tarjolla vain yksi vuosittain – ja nämä kurssit myydään loppuun samaa tahtia kuin huippuartistien konsertit!

Juoksumaailmalle olikin aivan lottovoitto se, että Covid-19 -pandemia muutti RRCA:n kurssit online-kursseiksi. Kun siis sain sähköpostitse ilmoituksen online-kurssista, näpyttelin ilmoittautumisen saman tien – ja kerroin vasta sitten miehelle ja perheelle. Hyvä niin, tämäkin kurssi oli nimittäin täyttynyt minuuteissa.

Kurssi, jolle osallistuin, olisi oikeasti järjestetty Delawaren osavaltiossa, mutta nyt kurssilaisia oli paristakymmenestä osavaltiosta sekä Kanadasta, eikä ketään Delawaresta. Ihmiset heräilivät eri aikavyöhykkeiltä Zoomin ääreen, osa kahvimukinsa kanssa jo aamukuudeksi.

Etäkurssiksi RRCA:n koulutus oli tavattoman tiivis paketti. Etukäteistehtävien jälkeen vietimme kaksi kahdeksantuntista päivää luennoilla ja ryhmätehtävissä. Lauantai-illaksi saimme myös kotitehtäviä. Kaiken päätteeksi piti vielä lukea tuhti tietokirja ja läpäistä hyväksytysti lopputesti.

Juoksuvalmentajakurssilla opeteltiin mm. juoksufysiologian perusteita, rasitusvammojen tunnistamista, ravitsemusta ja sen merkitystä, juoksupsykologiaa ja juoksuvalmentajan yritystoimintaa, lakeja ja vakuutuksia. Suurin osa ajasta kuitenkin käytettiin henkilökohtaisiin periodisoituihin juoksuohjelmiin: miksi ne ovat hyväksi ja millä periaatteilla niitä laaditaan, millaisia oheisharjoituksia tarvitaan, kuka tarvitsee minkäkinlaisia vauhti- tai voimaharjoitteita, miten määritellään realistiset tavoitteet – ja niin edelleen. Pohdittiin aloittelijan tarpeita ja maratoonarin sielunelämää, sivuttiin vallan ammattilaisiakin. Asiaa todellakin oli paljon!

Sertifioitujen valmentajien täytyy myös pitää yllä ensiaputaitojaan. Edellinen EA-kurssini oli vuosikymmenien takaa, joten tein EA-kurssin toisena viikonloppuna, senkin etänä ja online. Arvelin, että kertailen vain menneitä, mutta kulttuurikerroin yllätti. En ainakaan muista, että Suomessa olisi kurssilla kehotettu tarkistamaan paikalliset lait siitä, mitä voi seurata jos auttaa tuntematonta tai painotettu suostumuksen hankkimista ennen toisen auttamista.

Yhdessä viikonlopussa ei kenestäkään tule mestaria, mutta RRCA:n kurssi antoi todella hyvän tietopohjan ja loistavat materiaalit tulevaan kasvuun sekä tietysti valtavasti eväitä oman harjoittelun järkevöittämiseksi. Paljon asiantuntijat tosin painottivat sitä, että kukaan ei ole itsensä valmentaja, eikä kannata edes yrittää olla – ainakaan jos tavoitteet ovat vähänkään kunnianhimoiset. 

Seuraavaksi haluaisin laittaa oppimani käytäntöön ja harjoitella juoksuohjelman laatimista 1-2 ihan oikean juoksijan kanssa. Oletko sinä valmistautumassa johonkin tapahtumaan tai pyrkimässä tiettyyn tavoitteeseen – olipa kyseessä sitten 50 mailin tai 5 kilometrin juoksu? Haluaisitko antaa minulle mahdollisuuden rakentaa kanssasi henkilökohtaista harjoitusohjelmaa tuota tavoitetta / tapahtumaa varten?

Tämä edellyttäisi sinulta aikaa sen verran, että annat minulle etukäteen hyvät pohjatiedot ja jälkikäteen palautetta. Maksua en tässä kohdassa harjoitusohjelmaehdotuksestani pyydä, sillä oma tavoitteeni on tosiaan vain ottaa uudet taidot käyttöön.

Jos haluaisit heittäytyä moiseen mukaan, laita viestiä kommenttikenttään joko Juoksusiskojen Instassa tai Facebook-sivulla, palaan sinulle asiaan!

Muu elämä, Teksas/ulkosuomalainen, Uncategorized

Ulkosuomalaisen juhannus

Some täyttyy juhannuskuvista: mökkirannoista, saunoista, vastoista/vihdoista, kesäkukista ja grillailuista. Joku kirmaa pitkää lenkkiään kansallismaisemassa, vanha partiokaveri on lähtenyt järvien rannoille vaeltelemaan. Tänä vuonna Suomessa ei näytä satavan juhannuksena lunta. Näyttää olevan aika ihanan idyllinen keskikesän juhla.

Juoksusiskoni ovat kumpikin näköjään löytäneet veneet alleen ja karanneet jonnekin saaristoon. ”Sinun vuorosi kirjoittaa”, huikkaavat ja sulkevat sitten puhelimensa. Taitavat aloitella lomiaankin, sellaisia käsittämättömiä monen viikon mittaisia, joita vain eurooppalaiset pitävät.

Juoksusisko on jossakin Suomen saaristossa juhannusta juhlimassa.

Ulkosuomalaiseen iskee kaiho, totta kai. Lapsi tulee viereen, näytän hänelle muutaman kuvan ja kerron, että Suomessa vietetään nyt juhannusta. ”Looks nice”, hän sanoo ja kysyy sitten, miten sitä juhlitaan.

Niin, miten sitä nyt sitten juhlittaisiin maassa, jossa juhannusta ei juhlita, osavaltiossa jossa ei kasva koivuja ja paikassa jossa järvien rannat näyttävät aivan toisenlaisilta? Täällä ei sytytellä kokkoja eikä villikukkapelloille parane lähteä pomppimaan. Jos sieltä ei löydä kalkkarokäärmettä, niin myrkyllisen brown recluse -hämähäkin kyllä löytää.

Kesä se on toki täälläkin, vähän lämpimämpi vain, eikä vielä puolessavälissäkään. Iltapäivällä lämpötilat kohoavat yli kolmenkymmenen, ja kuukauden päästä neljäänkymmeneen. Koko perheen haikkireissut unohdetaan nyt muutamaksi kuukaudeksi, ja juoksuille on lähdettävä aniharvain. Terävässä kuumuudessa ei jaksa olla eikä urheilla. Elo-syyskuussa on triathlon-treeneissäkin parasta ottaa pitkä uimakausi.

Kesä se on Texasissakin, kuumempi vain.

Tänään kai on juhannusaatto (tarkistan suomalaisesta kalenterista ollakseni varma), ja ehkä me olisimme jostakin löytäneet mökin ja järven, jos olisimme yrittäneet. Yhdessä airbnb-mökissä näyttäisi olleen tarjolla ”sauna”. Sellainen kaappi, jossa ei saa heittää vettä sähkölaitteille ja johon mennään urheiluvaatteet päällä istumaan. Mutta eipä meillä ole lomaakaan, tavallinen työpäivä vain. Ensimmäinen palaverini toiselle puolelle maailmaa on alkanut aamuseitsemältä.

Palaverin jälkeen olen sentään irrottautunut koneen äärestä hetkeksi ja lähtenyt ulos, ensin itsekseni juoksemaan ja sitten kävelemään koiran kanssa. Tänään on juoksuputkeni 26. päivä, jolkottelin jälleen hitaan etanamailin ja metsästin matalia sykkeitä. Koira pyysi kävelemään lempireittiään läheiselle lammelle, jonka polut saavat minut aina miettimään lapsuuteni mökkitietä. Korvissa vain surisee eri tavalla: kaskaat pitävät pusikoissa meteliään.

Järven sijasta meillä pulahdetaan altaaseen, kun ilta on pimentynyt ja päivä viilentynyt.

Monesti ruoat auttavat tekemään suomalaisen juhlan tänne kauaskin, vaikka juuri samoja aineksia ei helpolla löydykään. Enkä ole, tunnustan heti, niitä ulkosuomalaisia, jotka itse tekisivät maltaista mämmin, lantusta laatikon ja parvekeporsaasta HK:n sinistä. Vappuna saimme ensi kerran moneen vuoteen aikaiseksi siman ja munkkeja – ihan vain siksi, että koronakeväänä kerkesi enemmän. Mutta mitä juhannuksena edes syödään?

”Voisimme grillata viikonloppuna?” ehdotan perheelle. ”Ja mennään yhdessä uima-altaalle? Tuntuisi vähän edes oikealta, kun Suomessa on nyt juhannus.”