Puolimaraton, Tapahtumat

HCR; kaksi erilaista kokemusta

Tänä(kin) vuonna juoksupäiväksi osui alkukesän kuumin päivä. Texasissa asuva sisko viestitteli, että heillä on tänään tavallista viileämpää, vain +25 astetta. Samat lukemat meillä, ja hikeä pukkaa!

Anutherunner:

Annoin intuition viedä, ja järjen vastaiseksihan tämä sitten kääntyi. Pääsiäisen ultrajuoksun jälkeen oikea sääreni on ollut todella kipeä. En ole kipuherkkä (kitinäkynnys tosin voi kotiväen mielestä olla vähän alhainen..), ja juoksuharrastukseen nyt vaan kuuluu, että silloin tällöin vähän jomottelee.

Pari viikkoa sitten juostun Länsiväyläjuoksun (17,4 km) jälkeen ehdin jo epäillä, että jalassani on veritulppa tai joku muu laskimotukos. Heräsin yölläkin siihen, että jalkaa särki. Ostin vinon pinon lääkesalvoja ja sivelin tiikeribalsamia. Juoksin varovasti vain juoksumatolla, ettei jalka ärsyyntyisi liikaa.

Hcr-aamuna viestittelin siskolle, että jahkailen, kannattaako juosta. Arvata saattaa, että lähdin kuitenkin, vaikka ei tietenkään olisi kannattanut.

Ensimmäiset neljä kilometriä kulki mukavasti, vaikka kuumuus koetteli. Sitten alkoi jalkakipu. Jouduin kävelemään vähän väliä, jopa alamäissä. Pikkusisko pyyhälsi kevein askelin ohitseni kympin tietämissä.

Reitti sinänsä olisi antanut mahdollisuudet vaikka miten mukavaan juoksuun. Paikoitellen juutuin ruuhkiin, mutta tällä kertaa se ei haitannut, koska juoksemiseni kanssa oli muutenkin vähän niin ja näin.

Jo startissa oli kova jano. Oma juomapullo unohtui autoon, eikä sitä sitten enää ennättänyt lähteä sieltä hakemaan. Olisi ollut hienoa, jos lähtöalueellakin olisi ollut edes yksi juomapiste.

Mitä opin: olisi pitänyt kuunnella sitä pientä järjen ääntä. Nyt jalkani on niin kipeä, että lääkärireissua ei voi enää välttää. Noinkohan tällä nyt sitten Tukholmassa pystyy juoksemaan, voi himputti.

Katjatherunner:

HCR:lle tuli ilmoittauduttua vuosi sitten. Kuitenkin jo hyvissä ajoin olin päättänyt, että tällä kertaa juoksu jää väliin. Samaan viikonloppuun ajoittuvat nuorimmaisen rippijuhlat, ja järjestelyt vaativat veronsa – ja ainakin aikansa!

Kauppasin vielä kisa-aamuna juoksulippua ja tarkistin, että juoksijan saisi lennossa vaihdettua, jos joku juoksemaan lähtisi.

Valmistelin suklaakakkua ja viestittelin siskoni kanssa. Hetken päästä hulluus vei kuitenkin voiton! Huomasin ilmoittavani, että lähden juoksemaan.

Ahdoin suuhuni edellisen päivän ruokaa ja pengoin shortseja kaapista. En ollut tutkinut reittikarttaa, enkä ollut valmistautunut mitenkään tapahtumaan. Viikolla olin tehnyt pihan siivoustöitä ja edellisenä iltana kuurannut terassia.

Sovimme juoksevamme omaan tahtiin. Aloitin alkumatkan varovaisesti, yrittäen säilyttää mahdollisimman tasaisen vauhdin. Pääosin juokseminen tapahtui sumpussa. Vesipisteille kerääntyi ruuhkaa.

Puolimatkassa tsemppasin isosiskoani, joka patisteli minua vain menemään. Juoksusta tuli hyvä fiilis, vaikkei karnevaalitunnelma tällä kertaa mukaan tarttunutkaan. Juoksu vei kuitenkin pahimman juhlanjärjestelystressin. Ja tulipahan taas juostua yksi tapahtuma yhdessä.

Puolimaraton, Tapahtumat, Teksas/ulkosuomalainen

Fixer Upper + se niitten Marathon

“Mitä teet parin viikon päästä viikonloppuna?” kysyi työkaverini touhukkaasti eräänä aamuna. Olemme kumpikin Austinissa yksin ilman perheitämme ja olimme jo yhtenä viikonloppuna käyneet yhdessä juoksemassa ja patikoimassa. Pahaa-aavistamattomana ilmoitin, että ei mitään kalenterissa sille viikonlopulle. ”Hyvä, juokset mun kanssa puolimaratonin!” kuului vastaus.

San Diegon puolikkaan jälkeen olen treenannut nopeutta, en matkaa, eikä nyt ollut tarkoitus juosta pitkää kisaa pitkään aikaan. Pisin treenijuoksu on tainnut olla noin viisi mailia eli palttiarallaa 8 km. Kaksi viikkoa? Siinä ei varsinaisesti ihmeitä enää ehtisi tehdä… Mutta tapahtumassa oli tarjolla kokonainen, puolikas ja 5K ja näistä vaihtoehdoista totesimme, että puolikas on toki järkevin. (Järjen hiventäkään…)

Silo District Half/Marathon järjestettiin tänä vuonna toisen kerran Teksasissa, pienessä Wacon kaupungissa. Kaikesta toki kuultaa läpi vakava kaupallisuus. Tapahtuma tuo kaupunkiin turisteja, ja turistit tuhlaavat rahaa. Myös osallistumismaksut olivat tyyriinpuoleisia. Järjestävänä tahona ei suinkaan ole paikallinen juoksuseura, vaan HGTV:llä pyörineen Fixer Upper -sarjan Chad ja Joanna. Meniköhän nyt nimet oikein? Ehkä Joann. Jo-Jo? Ekan kerran kysyttäessä ilmoitin, että Chip ja Sara.

Siinä missä minä en ollut konseptista koskaan kuullutkaan, työkaveri on kyseisen sarjan, henkilöiden, tästä tuulta purjeisiinsa saaneen sisustussuuntauksen ja heidän perustamiensa sisustusliikkeen ja leipomo-kahvila-ravintolan raivoisa fani. Kun lähdössä mietin, että olikohan noi nyt ne, niin työkaveri oli jo kadonnut rinnalta napsimaan kuvia ja selfieitä niiden kanssa. Niin ja miten maraton tuli mukaan kuvioihin: Chad tahtoi juosta maratonin, joten yritteliäänä kaverina järjesti itselleen oman maratonin. Tänä vuonna hän juoksi yhdessä vauvaikäisen lapsensa kanssa vain puolikkaan. (Lapsi toki rattaissa. Tavallisten kuolevaisten ei ollut sallittua juosta rattaiden kanssa, mutta kisan omistajat nyt vain ovat tasa-arvoisempia kuin sen osallistujat.)

Etukäteen minua nyppi aivan suunnattomasti se, että juoksijat yritettiin pakottaa paikan päälle viimeistään edellispäivänä. Juoksunumeron ja äärimmäisen vaatimattoman muun tilpehöörin sai nimittäin ohjeiden mukaan noutaa vain henkilökohtaisesti paikan päältä edelliseen iltaan mennessä. Kisa sai tästä runsaasti negatiivista palautetta mm. Facebook-sivullaan, ja järjesti ensin ”poikkeuksen”, jonka mukaan kaiken saikin hoidettua vielä kisa-aamuna Race Solutions -teltassa. ”Mutta muista, että teemme tämän poikkeuksen sinun kohdallasi vain tämän yhden ainoan kerran.” Loppujen lopuksi työkaveri sai aivan ongelmitta haettua meidän molempien paketit, kun oli muutenkin kaupungissa tätä kaikkea Magnoliaa ihailemassa.

Itse kisa oli järjestetty hyvin ja vuoden takaisista ekan kisan kokemuksista oli selvästi otettu opiksi. Välillä juomapisteiden vapaaehtoisilla piti ihan tosissaan kiirettä lasien täyttämisen kanssa, mutta joka pisteeltä sain vettä tai Gatorade-urheilujuomaa. Geelejä ei näkynyt missään, eikä suolatabletteja. Joku jäi matkan varrelle istumaan kramppaavan jalan kanssa, niin että ehkä se suola olisi ollut ihan ystävällinen juttu. Ongelma ei kuitenkaan paisunut aivan järjettömiin mittasuhteisiin, kun luontoäiti oli kohteliaasti järjestänyt täysin pilvisen ja paikallisissa oloissa viileäksi arvioitavan aamun (noin +20 astetta celsiuksissa).

Työkaveri pyyhälsi kuvat otettuaan nopeasti ohitse ja katosi. Olimme sopineet, että kumpikin juoksee oman kisansa ja maalissa tavataan. Annoin hänen mennä ja aloittelin hitaasti, kun tiedän, että oma koneeni käynnistyy pikkuhiljaa ja mielellään kiihtyy loppua kohden. Ihailin onnellisena kaunista yliopistoaluetta ja Wacon kaupungin rakennuksia. Kaupungissa on amerikkalaisittain poikkeuksellisen kaunista arkkitehtuuria – tai siis ainakin minun Kaliforniaan tottuneet silmäni näkevät paljon epäkäytännöllistä kauneutta, johon länsirannikolla ei ole tapana törsäillä.

Toisen ja kolmannen mailin välillä yhytin 2.30-jäniksen, joka oli lähtenyt matkaan ehkä meidän aallossamme, mutta selvästi minua edellä. Hengasin jäniksen porukassa kaikessa rauhassa noin 10.50 – 11 min. / maili tahdissa. Juomapisteellä jänis jäi kuitenkin jonnekin taakseni ja totesin, että en minä häntä odottelemaan rupea.

Edelläni juoksi muutamaan kertaan leidi, jonka oranssin paidan selässä luki SISU ja sen määritelmä. Kuuntelin, että englantia se jutteli kaverilleen, mutta saattoihan silti toki olla jotain siteitä Suomeen. En tohtinut kysyä.

Juoksin omaa tahtia eteenpäin ja kohta edessä keikkui toinen jänis, hänelläkin 2.30-kyltti. Päättelin, että tässä on edellisen koraalin jänö, ja jäin taas keikkumaan sakin jatkoksi. Jänis ilmoitti, että nyt kyllä mennään minuutin kovempaa kuin pitäisi, ja juoksikin välillä aika lähellä 10 minuutin maileja. Mutta taas sama juttu: juomapisteellä hän jäi taakse.

Kolmannen porukan tavoitin jossakin viidennen ja kuudennen mailin tietämillä. Tämä oli nyt kokomaratonia juoksevien 4.45-tahdistaja. Painelin heidän kanssaan siihen saakka, että puolimaratonin juoksijat 7,5 mailin kohdalla kääntyivät ja lähtivät takaisin kohti maalialuetta. Näin työkaverin toisella puolen tietä, näytti olevan pari minuuttia minua edellä. Kokomaratonin juoksijat jatkoivat eteenpäin, kisan vapaaehtoinen ilmoitteli heille hymyillen, että tästä se ilo vasta alkaa.

Pitkin matkaa mailimerkeissä oli lukenut kaikenlaisia kannustavia ajatelmia, joiden tarkoitus oli saada uskomaan, että kyllä tähän pystytään. Nyt ne mailimerkit kuitenkin aivan kokonaan loppuivat puolikkaan juoksijoilta, ilmeisesti ne seurasivat tästä eteenpäin vain kokomatkalaisten reittiä. Se harmitti. Onneksi oma kello oli suunnilleen oikeassa tahdissa ja piippaili mailien merkiksi. Otin jokaisen piippauksen kohdalla lisää energialadattuja karkkipapuja, joita olin varannut mukaan vyölaukkuun, kun en mistään ollut löytänyt juuri sitä geeliä, jota tiedän vatsani pitkällä retkellä sietävän. Tämä osoittautui yllättävän hyväksi taktiikaksi: kun aloitin säännöllisen tankkaamisen 6. mailin tietämillä, energiat pysyivät tämän jälkeen jatkuvasti korkealla ja vauhti alkoi nousta.

Mailin 10-11 juoksimme näin jälkikäteen kartasta katsoen ympyrää. Mentiin kahdesti eri siltoja pitkin sen kauniin joen yli, jota olimme tässä jo pitkän matkaa seurailleet. Ne sillat tietysti tarkoittivat sitä, että ensin silloille noustiin. Siis mäkiä. Ja kun toinen silta oli selvitelty, käännyttiin tiukasti – edessä oli vielä kerran mäki. Vieressä juokseva nainen kirosi hartaasti. Kerroin sille, että ihan samat mietteet, mutta kyllä me tämä selvitellään. Sitten painelin kohti mäkeä kahden muun juoksijan välistä, jotka olivat vaihtaneet kävelyksi. Huikkasin heille, että ”let’s run the hill!” ja kuulin, kuinka takanani voihkittiin. Juoksin sen mäen.

Viimeisellä juomapisteellä havainnollistettiin hyvin, kuinka kisa oli kaupunkilaisille ”all hands on deck” -tapahtuma. Sain Gatoradeni noin kaksivuotiaalta pikkukaverilta, jota kiittelin vuolaasti. Ja sitten päästin hanat auki. Kerroin itselleni, että olin juossut juoksumatolla monta harjoitusta, joissa viimeiset kymmenen minuuttia olivat reippaasti alle 10 minuutin maileja ja ihan yhtä tuskaa. Nyt on edessä kaksi mailia. Minä jaksan juosta kaksi mailia. Kymmenen minuuttia. Viisi. Vaikka sattuisi. Maalisuora oli ihan mahdottoman pitkä, kun maali näkyi kauas, mutta ei vain tullut yhtään lähemmäs. Kellon mukaan vauhti tässä kohden 9.22/maili (eli 5.50 per km). Jollekulle hidasta, toiselle nopeaa.

Jossain vaiheessa matkaa työkaveri oli ottanut huoltotauon ja sillä välin ilmeisesti pinkaisin ohitse, sillä hän odotteli minua maalilla noin vartin verran ennen kuin selvisi, että olinkin ollut perillä ennen häntä. Puhelimeen oli tullut jo kotiväeltä onnitteluja: he olivat maratonin kännykkäsovelluksesta seuranneet väliaikoja ja todenneet, että kun vauhti kerran nousee koko ajan, nyt menevät omat pohjat uusiksi. Olin perillä ajassa 2.15.32, paransin San Diegon tulosta lähes neljällä minuutilla.

Työkaverin kanssa hengailtiin hetki siiloilla, hän kävi vielä tekemässä faniostoksia ja sitten kävelimme takaisin autolle. Bussi kulki väliä kyllä, mutta jono oli niin pitkä, että totesimme, että vielä me vähän reilu maili kävellään. Suihkun ja thai-ruoka-annoksen jälkeen keho kertoo, että kello herätti tänä aamuna puoli neljältä. Olisi aika laittaa unta palloon. Levätä ja elpyä. Ja sitten katsella, josko jossain näkyisi koukkuun uutta matoa.

 

Kalifornia/ulkosuomalainen, Puolimaraton, Tapahtumat, Uncategorized

San Diego: Puolimaraton

”Se mikä siellä juostessa sitten oikeasti vaivaa, on jokin ihan muu juttu kuin se, mistä etukäteen oli huolissaan”, sanoi noin vapaasti suomentaen podcastin emäntä puolimaratoniani edeltäneellä viikolla. Ja tätä lausetta sitten mietin siellä yhdeksän mailin kohdalla, kun alkoi se pystysuoran tuntuinen ylämäki.

Oikean jalan nilkka oli jo muutaman mailin ajan kipuillut joka askeleella. Kengät, jotka olivat treenissä olleet aivan taivaalliset, tuntuivat nyt kisassa hyvin ikäviltä. Mietin, kannattaisiko pysähtyä säätämään nauhoja. Totesin, että todennäköisimmin kyse ei ollut nauhoista, joten tuskinpa saisin paljoakaan muutosta aikaan. Päätin vain jatkaa matkaa ja antaa jalan murehtia omista ongelmistaan. Jalka jatkoi murehtimistaan, kunnes unohdin sen, eikä ole sittemmin inahtanutkaan.

Se, minkä olin olettanut koituvan ongelmaksi, oli edellisenä torstaina alkanut nuha. Töissä tiesin yhtäkkiä, että lasten potema flunssa oli kuin olikin päässyt tarttumaan. Illalla annoin rahauhreja apteekissa. Flunssahyllystä löytyi kaikenlaisia troppeja, jotka huojentavasti lupasivat lyhentää nuhan kestoa. Sinkitin seuraavat päivät armottomasti aina kun en ceevitamiinittanut.

Lauantaina selvitin vielä ekspossa, millaisia vaihtareita saisin tehdä, jos seuraavana aamuna heräisin kauheaan köhään. Kisatyöntekijä sanoi, että saan halutessani jäädä hotellille nukkumaan ja juosta kisan virtuaalisesti myöhemmin.

Nukkuminen ei kuitenkaan kuulunut viikonlopun ohjelmaan. Hotelli nimittäin sijaitsi aivan Gaslamp Quarterissa, San Diegon keskustassa, koska siitä oli vain lyhyt kävelymatka lähtöviivalle. Ymmärtämättä oli jäänyt, että nuoret ja turistit juhlisivat hotellin viereisissä huvittelukeskuksissa aina aamuneljään saakka sellaisella volyymilla, että autojen varashälyttimet laukeilisivat. Se oli kuin olisi yrittänyt rock-konsertissa nukahtaa – korvatulpat korvissa ja silti kärvistellen.

Sunnuntai-aamuna kuulostelin oloani tosi tarkkaan ja päätin luottaa niihin noin tuhanteen googlettamaani artikkeliin, joissa vakuutettiin, että jos se on vain kaulan yläpuolella, saattaa juoksu tuntua kamalalta, mutta vaara ei uhkaa eikä henki lähde.

San Diegon puolimaraton ei välttämättä ole monellekaan suomalaisjuoksijalle destination race, mutta voisi aivan hyvin olla. Reitti oli kaunis, reilun viiden tuhannen juoksijan joukko juuri sopiva, tunnelma mahtava, vapaaehtoiset uskomattoman kannustavia ja kokonaisuus kaiken kaikkiaan ihan nappiin järjestetty. Kun aaltoni lähti aamukahdeksalta matkaan pitkin rantatietä, meri oli tyyni ja kaupunki uninen. En pysähtynyt ottamaan kuvia, ehkä olisi pitänyt. Hymyilin koko ajan ja huutelin kiitoksia ihmisille, joita ilmestyi kadunvarsille juoksijoita kannustamaan.

Etukäteen olin vannonut, että juoksen sen kamalan ylämäen. No en juossut, eivätkä ympärilläni muutkaan. Vaikka olin mielestäni kaksi vuotta opiskellut korkeusprofiilikarttaa, nousun jyrkkyys ja pituus pääsivät sittenkin yllättämään. Kaiken kaikkiaan yhtäjaksoista nousua oli siis reilut kolme kilometriä. Siitä kaksi tiukinta osuutta noustiin suunnilleen 85 asteen kulmassa, niin että jos juoksija ei askeltanut varovasti, hän kieri selän kautta takaisin alas! Nopeammin se meni kävellen, ehkä. Powerhaikaten!

Olin mäessä aika onnellinen siitä, että olin varannut vyölaukkuun mukaan omat geelit. Niitä piti olla matkan varrella jossain saatavilla, mutta missasin ehkä tarjoilun. Otin tavallisen geelin 6 mailin kohdalla, kofeiinilla terästetyn 9 mailin tietämillä ja jotain imeskelin sitten vielä 12 mailin tuntumassa, kun tuntui, että joku on varmasti mitannut matkan väärin.

No jaksoin minä maaliin. Ja juoksin ihan suunnitelman mukaan viimeiset kolme mailia kovempaa vauhtia kuin aiemmat kymmenen. Olivat sattumalta myös alamäkeä.

Alkuviikosta olin pohtinut nopeustavoitteita ja sitä, minkä pupun matkassa juoksisin. Sitten olin heittänyt nopeushaaveet romukoppaan, kun taistelin kehoni kanssa vain lähtöviivalle pääsemisestä. Hyvä niin: omasta aallostani puput näyttivät puuttuvan kokonaan. Matkan varrella kohtasin edellisen aallon kanssa matkaan lähteneen 2.30-jäniksen ja mietin tovin, olisiko pitänyt jäädä sen kanssa hengaamaan. Mutta jalka nousi ja matka taittui, joten en malttanut jäädä jänön seuraksi.

Perhe oli tullut mukaan ja odotteli Petco Parkin urheiluareenalla. Jostain olin saanut sellaisen käsityksen, että areenalla juostaan vielä yksi 400 metrin kiekka ympäri, mutta eipä mentykään kuin ehkä kolmasosakierros. Siinä meinasi tulla loppukirille kiire, kun yhtäkkiä hoksasin, että maali onkin tuossa. Höh. Monen voiman rippeet oli ihan turhaan säästelty siihen kohtaan, jotta ipanat näkisivät äidin juoksevan vahvasti maaliin. Loppuaikaa katsoessani tiedän, että hyvänä päivänä se olisi ollut parempi, mutta kaltaiselleni sunnuntaipirkolle tämä tulos oli huonona päivänä oikein hyvä.

Painava, kimaltava mitali irtosi komeiden nuorten sotilaspoikien käsistä ja jonkun selfienkin siinä sitten vielä räpsäisin, ennen kuin lähdin etsimään perhettä ja ilmaista banaania.

Paluumatkalla hotellille kannustin reitillä vielä olevia, kuten minua ennen lopettaneet olivat minuakin kannustaneet. Perhe sitten asettui ystävällisesti näköesteeksi minun ja juoksijoiden väliin, kun hetkeä myöhemmin istuin pepullani katukiveyksellä ja päästelin ärräpäitä vasemman jalan ankaran kramppauksen vuoksi. Lapset arvioivat, ettei välttämättä kenenkään kisamoraalia siinä kohden nostattanut nähdä minun vinkuraan vääntyileviä varpaitani. Että jotain siinä tankkauksessa olisi ehkä voinut parantaa.

Mieleen jäivät: kauniin kanavan varrelta ylellinen asuinalue, kanavan tyyntä vettä halkonut pieni kalastajavene. Lastenrattaita työntäen juossut pariskunta, jota kannustin kymmenen mailin tietämillä. Nuori tyttö, joka taittoi reitin pyörätuolista käsin – ja oli jo selvitellyt ne hirvittävät mäet siinä vaiheessa, kun hänet näin. Niitä ei siis meinannut päästä kahdella jalalla käveleväkään. Ja neljän mailin kohdalta reittiä valvonut naispoliisi, joka jutteli kovaääniseensä kannustavasti ja vitsaili välillä, että ylinopeussakkoja tässä pitää ruveta jakamaan nopeimmin juokseville. Koululaisten marching bandit, jotka soittivat matkan varrella musiikkia. Innostuneet vapaaehtoiset, jotka tarkistivat lapusta nimen ja katsoivat silmiin: ”You got this, Sirpa!”

Päätin jo etukäteen, että tähän on hyvä ottaa pieni treenitauko. Olenkin nyt ehtinyt vallan hyvin istua nojatuolissa katsomassa elokuvia. Vähän alkaa jo kutkuttaa ajatus treenistä, mutta toisaalta juoksun ajan täysin rauhallisena pysynyt nuha hermostui kokonaissuorituksesta kuitenkin. Ja mikäpä tässä on nuhatellessa, kun seuraava lappujuoksu saattaa olla vasta heinäkuussa – niin, tai saattaahan sitä johonkin innostua jo aiemminkin. 🙂

Kalifornia/ulkosuomalainen, Muu elämä, polkujuoksu, Puolimaraton, Tapahtumat, Treenit

Vuoden parhaat

Eihän se mennyt ollenkaan suunnitelman mukaan, mutta hyvä niin: monet hienot asiat tulivat tähän juoksuvuoteen spontaanisti ja viime hetkellä. Alla otoksia vuoden tähtihetkistä.

sirpatherunner:

Aavikkopuolikasta varten treenatessani vietin useita upeita aamuja ja iltoja hiekkarannalla. Sumu vyöryi mereltä, delfiinit leikkivät vedessä ja puolijalkainen lokki antoi sisua jatkaa raskasta harjoitusta. Vaikka puolikas jäi lopulta juoksematta, harjoittelu sitä varten oli hienoa itsessään.

Loppukesän – ja ehkä koko juoksuvuoden – kohokohta olivat juoksulenkit Suomessa yhdessä siskojen kanssa. Siskojen tuella ja kannustuksella juoksin Porvoossa ekan puolikkaanikin.

Manhattan Mile -kisaan mentiin spontaanisti ja sitä varten erikseen treenaamatta. Tämä oli todellinen dig deep -kokemus: kärki meni kaukana edellä, häntä tuli kaukana perässä ja oli vain puskettava itse itseään. Tyttäreni ja minä voitimme kumpikin oman ikäryhmämme omilla PR:illämme.

Katjatherunner:

Parhaimmat hetket menneeltä vuodelta voi helposti liittää ystäviin – yhdessä liikuttuihin minuutteihin ja tunteihin sekä saavutettuihin kokemuksiin poluilta.

Ehdottomana kohokohtana oli uskaltautuminen noviisina mukaan Bodom trailille sekä toteuttaa pitkään haaveena ollut KK Nuts juoksu Kuusamon upeissa maisemissa.

Oulangan ja Valtavaaran poluilta nousee myös mieleen yhteiset hetket teini-ikäisten lasteni kanssa. Ehkäpä näistäkin retkistä syntyy lapsien mieliin pieni kipinä, mikä kannattelee heitä liikkuvaan elämäntapaan myös sitten, kun he lähtevät kulkemaan omia polkujaan.

Huomaan vuoden kohokohtien liittyvän vahvasti ystäviin ja kanssaliikkujiin. Olen aiempina vuosina juossut yhteisiä kisoja ja treenejä lähinnä sisareni (anutherunner) kanssa tai tarponut kilometrejä yksin. Nyt hakeuduin erilaisten liikkuvien ihmisten seuraan, juoksin puolikkaita sisareni (sirpatherunner) ja ystäväni kanssa.

Oivalsin nauttivani suunnattomasti yhteislenkeistä. Kilometrit kertyvät yhdessä huomaamattomammin. Välillä on ollut hyvä vaihtaa askellustahtia, liikkua uusilla reiteillä ja vaihtaa lenkin suuntaa!

Anutherunner:

Vuosi 2018 jää muistoihin ennenkaikkea mahtavana veneilykautena. Olimme vesillä aina, kun se oli mahdollista. Luonnonsatamissa ollessamme samoilimme saarissa, ja satamakaupungeissa kävimme juoksemassa uusissa maisemissa. Parhain kohde oli ehdottomasti Tammisaari. Hieno, tunnelmallinen pikkukaupunki, eikä sinilevästä tietoakaan. Oli ihanaa pulahtaa juoksulenkin jälkeen mereen.

img-20181229-wa00338503463533007571227.jpg

Toinen siskoistani, katjatherunner, on jo pitkään intoillut polkujuoksemisesta. Ihmettelin pitkään, että mitä se siellä oikein rämpii, rämeikköä ja öttiäisiä joka paikassa. Sitten tuli hetki, jolloin mieheni innostui poluista. Ja niinhän se minunkin mieleni muuttui. Nyt huomaan ravaavani metsäpoluilla vähän väliä. Ihan parasta! Kaapissa odottavat jo uudet maastojuoksukengätkin tulevia hilputteluja.

img-20181229-wa0046300656825320827636.jpg

Vuoden 2018 juoksutavoitteet jäivät laihanlaisiksi. Oli olkapääleikkausta ja selkänikaman niksahdusta ja kaikenmoista. Kokopitkä maratonkin jäi juoksematta. Vaikka niitä on vuosien varrella kertynyt jo 25, olisi edes yksi voinut tähänkin vuoteen mahtua.

Puolisoni kanssa juoksimme keväällä Länsiväylä-juoksun ja HCR:n. Lisäksi hölkyttelimme monenmoisissa pienemmissä tapahtumissa, suurimmaksi osaksi ex-tempore. Kisojen ohella juoksuvuoden tähtihetkiä ovat kuitenkin olleet ehdottomasti ensijuoksut juoksutaukojen jälkeen. Pitkän juoksukiellon päätyttyä kaatosateessakin juokseminen on ollut suoranainen nautinto!

Kalifornia/ulkosuomalainen, Puolimaraton, Treenit

Puolimaratontreeniä – Joshua Tree

Tänä viikonloppuna USAssa on seurattu Chicagossa juosseita. Suomen puolelta some on täyttynyt Kolilla itsensä ylittäneiden päivityksistä. Samaan aikaan omassa kalenterissani komeilevat puolimaratontreenin kovimman viikon lukemat.

Lauantain haikkimaisemia.

Sunnuntai-aamuna hakkasin tauluun kymmenmailisen (n. 16 km). Se oli tämän viikon viides harjoitus: juoksua, voimatreeniä ja yksi haikki.

Puuttuu siis yksi, mutta perjantaista tuli poikkeuspäivä. Tyttöjen koululla järjestetään joka syksy leffailta, hauska koko perheen ja kouluyhteisön tapahtuma. Yksi cross training ei maata kaada, päätin, ja istuin ihan hyvillä mielin koulun nurmikolla katselemassa animaatiota aivan valtavalta ruudulta.

Perjantai meni perheelle.

Tätä on perheenäidin juoksuharjoittelu, mietin. Ja sitä, että vaikka hiekkatreeniin olisi antanut kaikkensa, on sen jälkeen vielä siivottava talo. Kymmenen mailin jälkeen on ohjelmassa kauppareissu ja viikon ruokien kokkaus.

Olen pohtinut, että tämä tällainen on ihan loistavaa mentaalista harjoittelua! Ihan kirjaimellisesti ei lopeteta silloin kun väsyttää, vaan vasta sitten, kun hommasta on tullut valmista.

On hauska päästä lopulta näkemään, millainen tapahtuman uusi reitti on. Viime vuonna siellä kuuluu olleen runsaasti erittäin hiekkaisia osuuksia.

Etelä-Kaliforniassa löytyy onneksi mäkiä…

Tähän juoksuun valmistautuessani olen tehnyt tarkoituksellista vk-treeniä aivan minimaalisesti. Ennalta tiedetään, ettei reitti sovellu PR:ien tehtailuun. Olen siis suosiolla keskittynyt voiman ja kestävyyden kehittämiseen: mäkiä, hiekkaa, voimaharjoittelua…

Rantahiekalla olen juossut sitkeästi joka viikko, mutta on se rankkaa aina vain! Pari mailia menee, mutta kolmetoista? Saatan hyvin nopeasti adoptoida Galloway-metodin ja viettää reitillä tunnin jos toisenkin. Neljän tunnin kohdalla tulee sitten aikaraja vastaan ja raatobussi noutaa.

…Ja hiekkaa!

Jos aikaa kuluu reippaanpuoleisesti, saattaa kokemuksesta tulla kaikinpuolin jännä, sillä matkaanhan lähdetäänkin vasta pimeän jo laskeuduttua. Työkaveri meni sitten vielä tämän kuultuaan höpisemään jotain skorpioneista ja kalkkarokäärmeistä.

Hirvittää. This course might just kick my butt! Silti en malta odottaa. Kai se on hyvä merkki se. 🙂