juoksu, Kalifornia/ulkosuomalainen, Muu elämä, Teksas/ulkosuomalainen

Moikataanko?

Helsingin Sanomissa (25.3.) kirjoiteltiin siitä, kuinka helsinkiläinen lenkkeilijä päätti ryhtyä morjestamaan kaikkia vastaantulijoita totuttuaan moiseen tapaan Yhdysvaltojen länsirannikolla matkaillessaan. Sosiaalisen kokeilun tulokset olivat vaihtelevia, jotkut vastasivat tervehdykseen, toiset katsoivat kuin kajahtanutta.

Artikkelista virisi välittömästi keskustelua sosiaalisen median juoksupalstoilla, ja sielläkin mielipiteet vaihtelivat. Joku kaipasikin lenkillä hiljaisuutta ja rauhaa, toisen mielestä moin sanominen ei sitä rauhaa pahasti rikkonut. Puhuttiin käytöstavoista ja toisten huomioimisesta. Monet olivat retkillään tehneet sosiokulttuurisia havaintoja siitä, kuinka moikkailu oli erilaista pienillä ja suurilla paikkakunnilla, vilkkailla retkialueilla ja kauempana erämaassa sekä lajin vaihtuessa pyöräilyyn, veneilyyn tai melontaan. Jotkut olivat saaneet ikäviä, loukkaavia ja törkeitäkin vastauksia, mutta useimmiten tervehtinyttä tervehdittiin ystävällisesti takaisin.

Moooiii! Anna hali!!

Ikävää rikkoa myytti, mutta totuus on, etteivät USAssakaan kaikki toisiaan tervehdi. Huomattavasti yleisempää se toki on kuin Suomessa ja kuuluu hyviin käytöstapoihin. Suomessa se, joka antaa toiselle tilaa olemalla hiljaa, käyttäytyy hyvin. USAssa toiselle osoitetaan ystävällisellä tervehdyksellä, ettei minusta ole sinulle vaaraa. Se, joka ei rupattele tai edes tervehdi, on epäystävällinen, juntti tai arvaamaton. Lapsia opetetaan tervehtimään toisia siitä alkaen, kun nämä ovat vasta pienen pieniä vauvoja eivätkä mitenkään voi ymmärtää, miksi heidän käsiään heilutellaan.

Kun muutimme Suomesta Yhdysvaltain länsirannikolle, tervehdyskulttuuriin oli totuttava. Naapurit sanovat moi ja heille sanotaan moi. Tiettyyn maahanmuuttajaryhmään kuuluvat ihmiset eivät tyypillisesti vastaa – luultavasti tapa ei kuulu heidän lähtökulttuuriinsa -, minkä seurauksena koko maahanmuuttajaryhmää pidetään töykeinä ihmisinä. Työkavereita tervehditään mennen tullen, vaikka monta kertaa päivässä. Eikä riitä ”hi”, vaan pitää kysyä myös ”how are you”, ja siihen kuuluu aina vastata ”good” tai ellei silminnähden ole hyvä päivä, niin sitten ”fine” tai asteikon alimpana ”okay”. Vastauksen pitää aina olla jokin näistä, koska kuulumisten kyseleminen ei ole aito kysymys.

Eräänä talvena äitini tuli meille Suomesta vierailulle. Äiti on ahkera kävelijä ja lähti usein lenkille aamulla, kun me lähdimme töihin. Eräänä päivänä hän selosti tohkeissaan, että joku täysin tuntematon naapuri oli häntä siellä Kalifornian kadulla tervehtinyt. Koetin selittää, että niin ne tekevät, hymyilet vain ja sanot vain hello takaisin. Seuraavana päivänä tarina jatkui sillä, että äiti oli jo kaukaa nähnyt saman naapurin taas kävelylenkillään ja varmuuden vuoksi vaihtanut kadunpuolta, jottei tuntematon ihminen taas olisi intoutunut hänelle juttelemaan. Kauhistellen äiti sitten totesi, ettei sekään ollut auttanut. ”Sehän vaan huuteli hyvää huomenta sieltä toiselta puolen katua!”

Juoksu on sosiaalinen harrastus. Tässä on alkamassa pieni kyläpinkaisu länsirannikolla (ennen pandemiaa).

Pyöräilijät ja juoksijat tervehtivät toisiaan Texasissakin. Maastopyöräilijät ovat tässä aivan omaa luokkaansa. Useinhan maastopyörä saavuttaa toisen pyörän takaa tullessaan, ja silloin täytyy puhua, jotta saa tietä. Jotkut ripustavat pyöräänsä kilisevän kulkusen tai lehmänkellon tapaisen kolkuttimen, jotta kuuluisivat jo kaukaa ja toinen antaisi tietä pyytämättä. Silloinkin he kiittävät väistänyttä ohi mennessään ja ilmoittavat, onko takana vielä tulossa joku toinen: ”Thanks, just me!” tai ”Thank you, two more guys coming!” Kun itse pyörällä lähestyy kävelijöitä tai juoksijoita, tulee huudella ”On your left!” ja ohittaa sitten vasemmalta. Joillakin on tietysti kuulokkeet korvissa, ja he säikähtävät silti.

Juoksijoiden mainetta rasittaa se, että muutamat (nuoret) juoksijat painelevat menemään keskittyneesti, kovaa ja kuulokkeet korvissa, eivätkä edes vastaa, jos toinen heilauttaa kättään. Täällä päin maailmaa sellaisesta pahastutaan. Itsekin jo vuosia näillä mannuilla asuneena mutisen itsekseni, että siinäpä vasta jerk, eli varsinainen törppö.

Rannalla sai joskus aamuvarhain juosta melko rauhassa – yksin siellä ei ollut koskaan.

Jutustelu ihmisten kanssa kuuluu toki tapakulttuuriin muutenkin. Haikkireissulla kohdattujen kanssa puhellaan polusta, koirista tai säästä. Kassaneidin kanssa tietysti keskustellaan ja naapuriin tutustutaan. Parhaillaan omat ja naapurin lapset, jotka pandemian vuoksi eivät ole koskaan toisiaan livenä tavanneet, koettavat tutustua etänä. Naapurin lapset teippasivat ikkunaansa viestin: ”Hello neighbor!” ja meidän lapset väsäsivät siihen vastauslappusen. Naapurin vanhempien kanssa ollaan kyllä juteltu pari kertaa, mm. silloin kun ollaan noloina haettu heille karannutta hoitokoiraa.

Aina ne sosiaaliset kohtaamiset eivät Amerikassakaan ole miellyttäviä ja vaivattomia. Muutama kuukausi sitten pikkupoika seisoi kotinsa pihamaalla, selvästi odotellen äitiään ja jonnekin menossa. Juoksin ohi ja nostin kättä, jotta lapsi näkisi minun huomanneen hänet. Maskin takaa lapsi ei olisi välttämättä kuullut tervehdystä, ja lapset tervehtivät muita ihmisiä aina. Poika yllättäen vastasikin: ”Boing, boing, boing!” ja seurasi ääntä päänsä liikkeillä. Tulipunainen äiti ponkaisi toiselta puolelta pihaa ilmoittamaan, että pojan piti nyt kiireen vilkkaa toimittaa itsensä autoon. Kunhan naurultani toivuin, päättelin, että ne senpäiväiset urheilurintsikat alkavat olla tiensä päässä.

#korona, Arkiliikunta, juoksu, mieli, Muu elämä, polkujuoksu, Teksas/ulkosuomalainen

Olosuhdeurheilua ja hitaita oivalluksia

Metsä ei ole vähääkään minun juttuni.

Jo muutaman vuoden olen hämmästellen seuraillut pikkusiskojeni intoilua. Toinen pyöräilee pitkin Texasin juurakkopolkuja, ja toinen rämpii tuntureilla. Olen tuumaillut, että antaapa tyttöjen remuta. Itse olen tyytyväisenä lompsutellut asfaltilla.

Sirpa jossain päin Austinia

Leikin päin olen joskus miettinyt, että suunnistaminen voisi olla kivaa. Mutta vain leikin päin. Tosielämässä on nimittäin niin, että metsässä suuntavaistoni viimeisetkin rippeet katoavat. Enpä taitaisi olla kovinkaan kummoinen suunnistaja. Tämä lienee geeniperimässä, sillä kaikki me siskokset eksymme parkkihalleissa ja hapuilemme, kun kehotetaan kääntymään koilliseen. Tuttu juoksureittikin näyttää eksoottiselta ja jännittävältä, kun sen kipittää toisesta suunnasta. Vähänkään vieraammille seuduille ei arvaa lähteä ilman navigaattoria.

Ja navigaattorinkin kanssa voi joskus käydä hullusti. Joitakin vuosia sitten piipahdimme Katjan kanssa Sirpaa ja hänen perhettään moikkaamassa jenkeissä. Vuokrasimme (ihanan punaisen!) sporttiauton ja huristelimme pitkin Kalifornian rannikkoa. Auton karttaohjelma kävi vähän hitaalla, ja varmuuden vuoksi olimme sopineet, että Katja antaa ajo-ohjeita. Kahdeksankaistaisella moottoritiellä kyselin, että ajelenko tosiaan aina vaan suoraan – eikö ikinä pidä kääntyä minnekään? Sisko pyöritteli karttaa vimmatusti ja totesi lopulta, että ajele ihan minne ikinä huvittaa. Mutta niinpä vain lopulta päädyimme Sirpan kotitalon pihaan – reittimme tosin oli varsin outo.

Tämä selittänee sen, että hinkuni metsäpoluille on ollut olematon. Ihan taatusti eksyisin.

Poluilla olen melkoisen noviisi. Kun Leppävaaran e-cross vielä oli voimissaan, se kuului vuosittaiseen repertuaariini. Jyrkät ylä- ja alamäet riipivät reisiä, mutta sitähän juoksu on. Hyvä ja paha olo kulkevat käsikynkkää. Pari kertaa olen osallistunut oman kotikunnan metsäjuoksukympille, ihan paikallisseuran kannatuksen vuoksi.

Katja kalliohyppelyllä

Kun Katja joku aika sitten alkoi heittelemään täkyjä tulevan kesän polkutapahtumista, suljin korvat. Ilmoitin tomerasti, että ei kiinnosta. Siksipä itseänikin kummastuttaa, että viime aikoina kotiin on alkanut ilmestymään polkujuoksulehden irtonumeroita. Tiedän jo, millaisen juoksurepun aion hankkia. Ja juoksukenkätestin luin erityisen huolella. Taitaa vähän kuumottaa..!

Ja kuten viisaus kuuluu, koskaan ei pitäisi sanoa ’ei koskaan’. Ilmoittautumisia on jo sisällä sinne sun tänne. Nyt kun vielä koronasta päästäisiin! Vaikka tapahtumien lykkääntyminen harmittaakin, täytyy muistaa, että terveys edellä mennään.

Koronan kurittamassa Texasissa lock down on ollut ihan eri luokkaa kuin täällä Suomessa. Sisko perheineen on viettänyt varsinaista kotoilua jo reilun vuoden. Työpaikoille ei ole ollut mitään asiaa, eivätkä lapsetkaan ole tavanneet kavereitaan livenä kai lainkaan. Ja yltiötiukkojen rajoitusten keskellä Sirpa on treenannut itsensä elämänsä kuntoon; juoksu kulkee ja uimavedot ovat vahvoja.

Texasissa juoksulenkeilläkin täytyy olla maski kasvoilla ja huivi kaulalla – sen voi äkkiä vetäistä lisäsuojaksi, jos joku tulee vastaan.

Kotitreenit ovatkin nousseet arvoon arvaamattomaan. Omatkin arkiaamuni ovat jo pitkään alkaneet juoksumatolta. Kun selkäjumi havahdutti venyttelemään, kaivelin laatikoista jumppakuminauhat. Niillä saa hämmästyttävän tehokkaat ’salitreenit’, ihan vain kotiolohuoneessa.

Olohuoneessa syntyi myös oivallus siitä, ettei kotikonttorillakaan tarvitse koko ajan istua. Kaikkihan sen tietävät, että istuminen on jotakuinkin pahinta, mitä itselleen voi tehdä. Työpaikan työterveyslääkäri kertoi, että näinä aikoina turhan monelta ovat arkiliikunnat jääneet. Ja että tosi moni tarvitsisi fysioterapeutin vinkkejä. Kotona kun tulee kuulemma nökötettyä epäergonomisesti ties missä sohvan nurkassa. Kuulemma.

Siirsin lopultakin, lähes vuoden verran kärvisteltyäni, läppärini työhuoneen kirjoituspöydän ääreen ja perustin oikean työpisteen. Aikani haikailin työpaikan seisomapöydän perään, kunnes keksin, että läppärille voi näppärästi rakentaa korokkeen. Jostain muistan lukeneeni väittämän, että vaihtamalla kahden tunnin päivittäisen istumisen seisomiseen energiankulutus kasvaa kuuden täysmaratonin verran vuodessa!

Maratoneja odotellessa!

Asioita joista ei kerrota, mieli, Muu elämä, Uncategorized

Voi uni, mikset tuu…

Ihan alkuun todettakoon, että olen ihan hitsin kateellinen niille, jotka nukahtavat hetkessä. Vaikkapa miehelleni, joka on umpiunessa jo ennen kuin ennättää hyvät yöt huikata. Siinä sitä sitten itse pyörii ja kihisee, kun unesta ei ole tietoakaan.

Yöheräily, nukahtamisen vaikeus ja aamuyön kahvinkeittely ovat tulleet tutuiksi. Parempaa unta metsästäessä olen tehnyt kaikki mahdolliset virheet – plärännyt somea ja näpytellyt työläppäriä. Ja samalla olen karkottanut unihippuset entistäkin kauemmaksi.

Tiedän kyllä, että pitkäaikainen nukkumisen takkuaminen voi johtaa ylivireystilaan, joka sitten puolestaan sotkee unen ja valvomisen rytmin. Tunnistan tuskan – ja tiedän hyvin senkin, mitä pitäisi tehdä. Ottaa aikaa itselle ja rauhoittua ja huilata ja ajatella positiivisia. Mutta eihän elävässä elämässä näin tapahdu, ainakaan ihan aina. Välillä vaan on kiirettä ja asiat kaatuvat päälle. Tai treenaa liikaa ja syö huonosti. Lähimpienkin kanssa tulee joskus rähinöityä.

Ilmeisesti nukkumisen ongelmat ovat tuttuja monille muillekin. Ainakin taannoin järjestettyyn uniluentoon oli tulijoita sankoin joukoin. Uniasiantuntija lohdutti meitä hampaat irvessä unta hakevia toteamalla, että pieni valvominen ei oikeasti haittaa. On tavallista, että syvän unen jälkeen aamuyön uni on höttöistä. Jopa niin höttöistä, ettei tajua nukkuneensa.

Uniluennolla opin, että unijaksot tulevat sykleissä. Väkisin uni ei tule, vaikka kuinka sen perään huutelisi. Luennoitsija puhui ”uni-ikkunasta”; uni tulee, kun seuraava uni-ikkuna aukeaa. Aikaa ei voi hoputtaa. Ei auta kuin odotella. Ja tässä kohtaa tulee se tärkein pointti: odottelua ei kannata sössiä näpelöimällä kännykkää tai avaamalla telkkaria. Mieluummin kannattaa nousta sängystä, hiippailla hämärässä ja katsella vaikka ikkunasta yön varjoja. Kuunnella leppeää musiikkia ja lueskella lämpimässä valossa. Ja kun uni-ikkunan on aika avautua, sitten vaan peittojen alle ja koisimaan.

Jos päivät ovat jatkuvasti liian aktiivisia ja arki tuntuu lähtevän lapasesta, on parasta ottaa itseään niskasta kiinni. Vaikka rauhoittumiselle ei tuntuisi olevan aikaa, parasta olisi kuitenkin yrittää löytää sitä jostain. On nimittäin niin, että jos kropan antaa käydä yötä päivää ylikierroksilla, lempeää untakaan on turha toivoa.

Yleensä unettomuuden syy paljastuu, kun sitä lähtee rehellisin ottein tutkiskelemaan. Vaikeampaa on ehkä myöntää, että omilla touhuilla voi vaikuttaa tilanteeseen. Jos kierre jatkuu pitkään, mieliala alkaa käydä sietämättömäksi. Huumori häviää ja otsa kurtistuu. Kun unihämminkien juurisyy löytyy, pahin kireys alkaa helpottaa. Joskus prosessi vie pitemmän aikaa, varsinkin jos unettomuuden syyt ovat hankalissa kiemuroissa. Joskus taas ratkaisut ovat hyvinkin simppeleitä, kuten vaikkapa lämpötilan laskeminen makuuhuoneessa tai valoisuuden vähentäminen. Tai unisukat (niistä en luovu kesälläkään!).

Pikku päikkärit auttavat jo paljon, jos vain elämäntahti sellaiset edes silloin tällöin mahdollistaa. Yöunien korvaajaksi niistä ei kuitenkaan pidemmän päälle ole. Viisaammat neuvovat, että säännöllinen elämänrytmi ja ilta-ajan rauhoittaminen ovat a ja o. Puhtaat lakanat ovat plussaa, ja makuuhuone kannattaa rauhoittaa vain unipuuhia varten. Pieni tylsistyminenkin on kuulemma hyvästä – aivot saavat rauhoittua hektisen menon jälkeen.

Yllättävämpää on ehkä se, että ruokatottumuksillaan voi vaikuttaa paljonkin yöunien laatuun. Tämänkin tiedonhippusen kuulin uniluennolla: jos päivän tuhdeimman ruoka-annoksen tempaisee viiden tietämissä iltapäivällä, kooma iskee kuuden-seitsemän maissa. Sen jälkeen vireystila pomppaa pilviin, eikä unen houkuttelu onnistu. Uniluennoitsijan yksinkertainen sanoma oli, että nälkäinen nukkuu huonosti. Kannattaa siis aterioida mieluummin kahdeksan aikoihin, jos unten maille tahtoo kymmeneltä.

Talvipakkasilla tämä ei ehkä ole houkuttelevin vinkki, mutta kuulemma takuuvarma: unen laatu on hurjasti parempaa, jos heittäydyt peittojen sekaan nakupellenä. Kehon lämpötila pysyy alhaisempana, melatoniinia kehittyy enemmän ja mielihyvähormonit saavat otsarypyt siliämään. Varsinkin, jos voit painautua vieruskaverin lämmintä kylkeä vasten!

Muu elämä, Teksas/ulkosuomalainen

Tundratunnelmia Texasista

Muutama viikko sitten haikailin blogissa, ettei Texasissa pääse hiihtämään. Pitäisi olla varovaisempi sen suhteen, mitä toivoo. Tällä viikolla hiihtokelit olisivat kyllä olleet kohdillaan – jos talosta vain olisi löytynyt sukset ja jos ladulle olisi lähtenyt suoraan kotiovelta. Autoillahan täällä ei ole voinut. 

Oikeasti viikko oli rankka. Suomalaiselle tilanne ehkä avautuu, jos ajattelee, että olisi kesäkäyttöön tarkoitetulla mökillä ilman talvivaatteita, kun ulos iskisi viikoksi -15 asteen pakkanen. Auto jäätyisi hankeen ja putket seinään, lämmitys ei riittäisi pitämään kylmää loitolla eikä tönössä olisi minkäänlaista tulisijaa. Lähes trooppisiin oloihin tottuneille tämä tällainen oli traumaattista. Yhteiskunnan palvelutkin suljettiin kauppoja myöten.

Palmu mahtoi järkyttyä.

Viime viikonloppuna omassa ohjelmassa olisi ollut pitkästä aikaa kunnon pitkis. Kun elämä alkoi yhtäkkiä muistuttaa telkkarin selviytymisohjelmaa, urheilu jäi kuitenkin taka-alalle. Triathlon-ryhmässä naureskeltiin vielä hauskalle meemille, jossa ihmisiä muistutettiin, että ulkona rehkiminen kylmissä lämpötiloissa on vaarallista ja sellaista tulisi välttää – ja juoksijoidenkin tulisi laittaa pipo päähän, kun he kuitenkin juoksisivat. Yksi ryhmäläinen kävikin juoksemassa hankiaamuna mailin ja julisti somessa, että se olikin sitten rankin maili ikinä. Sitten heiltäkin meni sähköt ja aika meni juoksemisen sijasta sen pohtimiseen, kuinka vessat vedetään, kun vettä putkistoon nostava sähköpumppu ei toimi.

Maastopyöräilyryhmässä puolestaan haaveiltiin kylmän koittaessa, kuinka kivaa olisi tulevina päivinä ajaa jään ja lumen koviksi tamppaamilla poluilla, varsinkin kun kaikki sunnuntaipyöräilijät jäisivät kylmän pelossa kotiin. Todellisuudessa tämäkin ryhmä hiljeni hyvin pikaisesti – mm. siksi, että ihmisten kännyköistä loppuivat akut ja verkot kaatuilivat, mutta myös siksi, ettei paikallinen luonto kestä näin ankaria talvioloja. Polut täyttyivät jään ja lumen alla taipuneista puista ja katkenneista oksista, eikä sen paremmin maastopyörä- kuin haikkipoluillekaan ole kenelläkään mitään asiaa, ennen kuin tuhoja on päästy raivaamaan.

Jääsateen jälkeen.

Itselleni viikon ainoat aktiivisuusaskeleet kertyivät koirien kävelyttämisestä – eikä niitäkään edes kello mitannut, kun siitä loppui akku. Pikkukoiramme teki hommasta hyvin helppoa: hän juoksi ovesta kolme askelta, teki asiansa ja kääntyi ympäri. Hoidossa olevaa isoa koiraa oli sen sijaan pakko vähän ulkoiluttaa. Katukäytäviä tai teitä ei täällä tietenkään aurata, hiekoiteta tai suolata – ei sellaiseen ole kalustoa eikä ehkä edes osaamista. Liukastelimme koiran kanssa korttelin ympäri niin monta kertaa, että akillekset jo vähän hermostuivat. Puolison kanssa huomasimme keski-ikäisten kroppiemme kertovan, että talvikävelyasento on toisenlainen – eikä sitä ollut vuosiin harjoiteltu.

Tätä kirjoittaessani ulkona on viimein kaunis kevätkeli ja sisällä tunnelmat toiveikkaita. Jäät tippuvat räystäistä, puista ja pensaista. Sähköt alkoivat pysyä uudelleen päällä ja talo lämpenee hiljalleen. Valutimme putkista vettä koko viikon ja vaikuttaisi siltä, etteivät ne jäätyneet. Saimme pyykkikoneen päälle ensimmäistä kertaa moneen päivään, ja elämä alkaa vähitellen tuntua normaalilta. Ehkäpä tuonne ulos jo huomenna uskaltaa juoksemaan.

Ison koiran aamukävely
#ravinto, Arkiliikunta, Hullutteluja, Muu elämä

Pätkäpaastoilua ja kehopositiivisuutta

Kun eräs julkisuudessa vaikuttava naiskaunotar täräytti näkemyksenään, ettei lihavuudessa ole mitään ihannoitavaa, some räjähti. Alkoi hurja tykitys kehopositiivisuudesta.

Tähän aikaan vuodesta kauppojen lehtihyllyt huutavat, miten tällä kertaa varmasti onnistut. Nyt saavat kilot kyytiä.

Vakavammin otettavissa valtakunnan lehdissä on kirjoitettu, että yhä nuoremmat lapset jakelevat somessa neuvoja toisilleen: näin laihdut. Teeskentele syöväsi. Sotke puuroa lautaseen ja jätä tiskipöydälle kuivumaan, niin äiti luulee, että olet syönyt.

Harva meistä kehtaa ääneen tunnustaa, että on tyytyväinen kroppaansa. Peilikuvaa katsellaan suu mutrussa – muutama kilo nyt ainakin pitäisi saada pois.

Koronakevättä edeltävän vuoden lopulla itsekin päätin, että nyt lähtee. Muutama riesakilo ärsytti. Olen lyhyt, ja pienikokoisella ihmisellä muutamakin ylimääräinen kilo näkyy heti – ainakin omasta mielestä. Olkapäät olivat selvästi pyöristyneet ja herranjestas, myös polvet. Aloitin ketodieetin. Luulisi, että ikä toisi jotakin viisautta, mutta ilmeisesti elämän varrelle kertyvien hullutusten määrä on vakio. Edeltävänä vuonna olin intoutunut joulun välipäivinä nestepaastoilemaan – jos uteliaisuutesi heräsi, tuosta tempaisusta löytyy postaus täältä. Viisaasti en sitäkään toteuttanut.

Ketodieetti ei tiputtanut kiloja, päinvastoin. Olin lukenut somen syvästä viisauden lähteestä, että tämä toimii jääräpäisimpiinkin läskeihin. Muutaman kuukauden kokeilun jälkeen sain tarpeekseni. Olin vilpittömästi siinä uskossa, että ketoilulla ei ollut ainakaan negatiivista vaikutusta juoksukuntooni ja luulin voivani hyvin. Kun vähitellen palautin hiilihydraatteja ja kuituja ruokavaliooni, juoksukuntoni roihahti liekkeihin. Tajusin, että ainakaan minun kroppani ei toimi pelkällä protskulla ja rasvalla.

Sitäpaitsi, suomalainen ruisleipä on ihanaa.

Ketoilun lopettamisen kunniaksi nappasin muutaman lasillisen punaviiniä. En suosittele. Sain elämäni krapulan ja luulin sydämeni hajoavan. Sen jälkeen en ole enää ottanut pisaraakaan alkoholia – ei vaan tee enää mieli. Ei sovi minulle. Ei vanha kansa turhaan ole sanonut, että viini on viisasten juoma. Oma älykkyyteni ei ilmeisesti siihen riitä, eikä geeniperimä.

Mutta ne kilot. Sattumoisin katsoin Ylen Areenasta dokumentin Michael Mosleyn kehittämästä osaviikkopaastosta. Ruotsissa siitä on tullut superhitti. Suomenkielisiltä nettisivuilta ei juurikaan löydy syvällistä tietoa, mutta jos kouluruotsi taipuu, länsinaapurissa tästä aiheesta kirjoitetaan paljon. Ilmankos ruotsittaret ovat niin laihoja ja nättejä.

Metodin ydin on siinä, että viitenä päivänä viikossa syödään normaalisti ja kahtena päivänä himmaillaan siten, että kalorimäärä on 500 – 800. Normaalipäivänä pitää syödä 1600-2000 kaloria, muuten iskee säästöliekki. Ruotsissa tätä hehkutetaan ihan tosissaan – veriarvot paranevat ja elimistö voi muutenkin hyvin. Tietenkin kokeilin.

Ensimmäiset himmailupäivät olivat kamalia. Olin kuolla nälkään jo aamupäivällä. Vähitellen opin rytmittämään ruokailuja, ja ”kitupäivät” alkoivat sujumaan. Kilot putosivat vauhdilla ja tunsin voivani hyvin. Juoksukin kulki ja keventynyt kroppa siivitti menoa.

Vähitellen kuitenkin alkoi ottaa päähän ajatus seuraavan päivän kituilusta. Viisaammat ovat sanoneet, että sellaista dieettailua ei kannata väkisin puskea, mitä ei pysty pitämään yllä pitkään.

Luin pätkäpaastoilusta ja sen huikeiksi väitetyistä terveyshyödyistä. Allekirjoitan sen, että elimistölle ei voi olla hyväksi jatkuva jääkaapilla ramppaaminen ja ruoan pupeltaminen. Suolistokin kaipaa välillä lepoa. Ruokailun rytmittämiseen on monta tapaa, ja kukin löytää omanlaisensa toteutusmallin, kun malttaa kuunnella omia tarpeitaan. Mikä sopii yhdelle, ei välttämättä sovi toiselle.

Katajaisen kansan kasvatille itsensä ihailu on synneistä pahin, ja siksi onkin vaikea ääneen sanoa, että tätä nykyä olen ihan tyytyväinen kiloihini ja kroppaani. Peilistä katsovat kirkkaat silmät ja iho voi hyvin. Alkoholin täydellisellä poisjättämisellä on varmasti iso osuus asiassa. Veikkaan, että myös itselle sopivalla ruokailurytmillä ja ravintosisällöllä on valtava merkitys.

Tätä nykyä syön sitä, mitä elimistöni kaipaa ja mistä nautin. Tietoisesti en karta mitään pelkän ismin vuoksi. Elimistölleni on luontaista, että vuorokaudessa on noin 15-18 tuntia sellaista aikaa, jolloin en syö mitään. Ruokailuni painottuu vuorokauden aktiiviseen aikaan. Aamu alkaa juoksumattohölkyllä, sen jälkeen porisee kaurapuuro. Pala ruisleipää ja kahvit päälle. Päivällä kunnon kotiruokaa ja illansuussa päivällinen.

Jälkipolvet eivät pelkästään ihannoi laihuutta ja ohjeista toinen toisiaan kaloreiden karttamisessa – mediassa jäi kokonaan huomioimatta se viisaus, mikä lapsissa on: itse ilahduin suuresti niistä kommenteista, joissa lapset totesivat toisilleen, että älä katso painoa, vaan katso peiliin. Jos näytät kivalta ja tunnet olosi hyväksi, olet just hyvä.