juoksu, juoksukilpailu, kesä, lomalla, mieli, Puolimaraton

Loma juoksuja ja ex tempore hieman muutakin

Tiedän, että joskus olen aika spontaani. Joskus jopa liiankin. Voin aamukahvia hörppiessä todeta päivän ohjelman näyttävän tyhjältä, ja etsiä netistä jotain vaihtelevaa tekemistä. Hieman tämänkaltaisesti kävi nytkin!

Alunperin minulla oli mahdollisuus lähteä viikonlopuksi Suomenmestaruuskisaturistiksi Kotkaan. Kun koin olevani rennon viikonlopun tarpeessa, päätin jäädä kotiin. Ajattelin hoitavani hieman rästiin jääneitä asioita, nukkua ja lukea kirjaa. Ottavani viikonlopun kerrankin ihan rennosti. Tuskin näkisin edes ystäviäni.

Lauantai aamuna pyörittelin hetken koiran lenkityksen jälkeen peukaloitani. Kotiarjen pyöritys ja passiivinen rentoutuminen ei sittenkään houkutellut. Kun yksi ystävistäni ei ehtinyt puutarhapuuhiltaan kävelylle, toinen viiletti lomamatkalla jossain päin Suomea ja kolmas suuntasi askeleita perhetuttunsa kanssa Linnanmäelle, ”en voi koko päivää vain lojua lukemassa kirjaa hysteria” alkoi jo hieman itää.

Hoidin kuitenkin askareitani. Kävin kaupassa ja täytin kaappeihin talouspaperia ja astianpesukoneainetta. Viikkasin pyykkejä ja kokkasin. Ruokailun jälkeen heittäydyin hetkeksi sohvalle ja seurasin puolella silmällä loppuosaa jostain jo aiemmin näkemästäni, sinänsä mutkattomasta elokuvasta, kuuntelin äänikirjaa ja roikuin netissä. Aloin totaalisesti turhautua olooni.

Olin jo aamuvarhain selaillut sekä juoksu- että polkujuoksutapahtumakalenterit läpi. Yksi mielenkiintoinen juoksu olisi Hämeenlinnassa ja Twilight Run juoksu Helsingissä.

Iltahan sujuisi mukavasti, jos juoksisinkin Twilight Runissa kympin! Samalla juoksulenkki tulisi tehtyä ja heinäkuun aktiivisuuskilometrit karttuisivat (yhtenä kuluvan vuoden tavoitteenani kun on liikkua joka kuukausi hieman edellisvuoden vastaavaa kuukautta enemmän). Hinta kuitenkin mietitytti. Tapahtuma oli entuudestaan tuttu ja kun olin saanut edellisen kerran juoksutapahtuman ilmaiseksi, ajattelin nyt (hieman naivisti) asian kompensoivan tilannetta.

Kun tytär kyseli koiran päivälenkityksen jälkeen, mitä tekisin juoksun suhteen, päätin lähteä. Ehtisin vielä ilmoittautumaan ja mukaan kisaan. Jälki-ilmoittautuessa muutin kuitenkin mieleni. Koska hinta-ero kympin ja puolikkaan välillä oli pieni, tuntui järkevämmältä pulittaa kympin sijaan maksu puolikkaasta ja juosta se, vaikka järjen ääni yritti hieman toppuutella. En ollut suunnitellut juoksevani puolikasta. En ollut miettinyt varusteitanikaan sitä silmällä pitäen. Viikolla juostu lenkki oli mennyt jostain käsittämättömästä syystä totaalisesti pieleen ja kolmen kilometrin jälkeen olin joutunut vaihtamaan kävelyyn. Myös aamulla otetun rautatabletin ja vatsan reagoiminen mietitytti.

Kisan ensimmäinen kymppi meni hyvin. Mieli rallatti ja askel kulki. Kun alun ruuhkista oli selvitty, juoksin mukavasti letkan mukana. Koska reittinä juostaan lähes identtiset kierrokset kahteen kertaan, odotin näkeväni mukaan lähtenyttä jälkikasvuani maalialueen läheisyydessä. Olin arvioinut heille minuutilleen oikein ensimmäisen kierroksen ohitusaikani. Mutta vaikka pälyilin ympärilleni, kisakatsomon edustajat olivat poissa.

Loppumatkan juoksin melko yksin. Letkassa olleet nuoret karkasivat menojaan juomapisteen kohdalla. Vain joku mies juoksi sitkeästi perässäni. Seitsemän kilometrin jälkeen päästin hänet ohi. Mutta kun hetkeä myöhemmin huomasin vauhtimme näin hidastuvan, ohitin hänet jälleen. 20 kilometrin kohdalla hänen askeleensa äänet katosivat. Itselläkin energiat olivat viimeisillä kilometreillä vähissä. Yritin vain säilyttää vauhtini. Reitin punaiset nauhat alkoivat erottumaan heikommin illan pimetessä ja muutamia kertoja jouduin kysymään suuntaa juoksijoita ohjaajilta vapaaehtoisilta, jotka paikoin syventyivät enemmän kännyköihinsä kun meihin juoksijoihin.

Twilight Run on luonteeltaan hieman kotikutoinen ja rento tapahtuma. Reitti on melko tasainen ja kaunis. Lähtö tapahtuu yhteislähtönä, eikä yksilöllisiä juoksuaikoja seurata chipin avulla, vaan aika lähtee kulkemaan, vaikkei lähtömerkkiä ole ylittänytkään.

Vaikka lopputulos ei ollut parhaitani, olin kuitenkin kohtuu tyytyväinen 6,41 km keski-aikaani. Ja mitä muuta voi odottaa, jos päättää juosta puolikkaan valmistautumatta – tunnin varoajalla!

Mikä parasta, nämä toisinaan suunnitellut ja välillä nopeallakin temmolla esiin tulevat tekemiset kerryttävät mielen sopukoihin mukavia valopilkkuja. On ihana muistella vaikkapa pojan kanssa polkupyörällä kirjastoon tehtyä kirjanhakumatkaa (25 km), polkujuoksua siskon kanssa eksymisineen, samoilua saaressa ja eväsleipien jakoa rannalla miesystävän kanssa tai jonkun uuden asian kokeilua ja opettelua (myös niitä kertoja, kun mikään ei suju ja tekee mieli hyppiä tasajalkaa ja marssia tiehensä). Sillä nämä hetket muodostavat yhdessä tämänkin kesän ja elämän.

Hyvinvointi, juoksu, mieli

Juoksu mielenterveyden ja hyvinvoinnin tukena

Luen Bessen van der Kolk -nimisen psykiatrin kirjoittamaa teosta The Body Keeps the Score: Brain, Mind and Body in the Healing of Trauma. Van der Kolk on psykiatrian professori, lääketieteen tohtori ja Massachusettsissa sijaitsevan Trauma Centerin johtaja. Hän on tutkinut trauman vaikutusta ihmismieleen ja -kehoon koko uransa ajan.

Tunnustan, etten ole ehtinyt teoksessa vielä edes puoleenväliin. Koin kuitenkin jo yhden suuren ahaa-elämyksen, kun kirjassa kerrottiin serotoniinista. Mutta ensin siis sananen traumasta ja kehosta. Van der Kolk puhuu traumaattisista kokemuksista – esimerkiksi sodan kokeneista veteraaneista, 9/11:n aikaan torneissa olleista, pahasta kolarista selvinneistä, ihmisistä jotka ovat menettäneet läheisen äkillisesti tai väkivaltaisesti, joutuneet jättämään kotinsa, kokeneet väkivaltaa muodossa tai toisessa, tulleet vakavasti koulukiusatuiksi tai eläneet perheessä, jossa päihteet ovat olleet arkipäivää.

Tiedetään, että trauma voi myös kulkea perheessä sukupolvien yli. Traumatisoituneiden ihmisten kasvattamat lapset voivat oirehtia ilman, että itse ovat kokeneet alkuperäistä traumaa. Trauma voi myös elää yhteisössä ja yhteiskunnassa, mikäli se on koettu laajalti. Tällaisia yhteisöllisiä traumoja voivat tuottaa esimerkiksi ankara lama, nälänhätä, sota – tai pandemia. Koska Suomi on historiallisessa mittakaavassa suhteellisen vastikään ollut sodassa ja ankarassa lamassa vielä tuoreemmin, monet meistä ovat traumaa muodossa tai toisessa kantaneiden ihmisten kasvattamia. Yhteiskunnallinen traumaattinen oireilu saattaa näkyä kaikessa ihmisten välisessä kanssakäymisessä.

Aivot onneksi muokkautuvat ja oppivat hyvien kokemusten seurauksena.

Kuinka tästä siis päästään juoksuun ja urheiluun? Van der Kolk kertoo, että traumatisoituneella ihmisellä aivojen kemiallinen balanssi ei traumaattisen kokemuksen jälkeen palaudu ennalleen ilman apua. Me kaikki koemme joskus jotakin, joka käynnistää meissä alkukantaisen pakene tai taistele -vasteen. Pakenemme tai taistelemme, tilanne menee ohi ja kemiallinen balanssi paraa perustasolle. Toipuminen on sitä helpompaa, mitä aktiivisempi rooli meillä on ollut tilanteen aikana. Jos olemme olleet aktiivisia toimijoita ja päässeet esimerkiksi juoksemaan turvaan, meillä on ollut ainakin jossain määrin mahdollisuus suojella itseämme ja vaikuttaa siihen, kuinka tilanne päättyy.

Seksuaalista väkivaltaa kokeneet, sairaalassa pitkään letkuissa kiinni olleet, perheessä lähisuhdeväkivaltaa lapsena todistaneet ovat esimerkkejä ihmisistä, joiden trauman syntyyn liittyy syvä avuttomuuden kokemus. Van der Kolk kertoo eläinkokeista, joissa häkissä sähköiskuja toistuvasti saaneet eläimet lopulta alistuivat kohtaloonsa niin, etteivät enää edes yrittäneet paeta, kun häkkien ovet avattiin. Ne olivat menettäneet kyvyn toivoa tai kuvitella mitään parempaa.

Jos siis traumaattinen tilanne on toistuva, siihen liittyy avuttomuuden tunnetta ja etenkin ellei uhkaa voi mitenkään välttää, ihmisenkin aivot lopulta jumittuvat tilaan, jossa hetkittäiseksi tarkoitettu kemiallinen vaarahälytys jää pysyvästi päälle. Ihminen alkaa tulkita tilanteita trauman läpi ja nähdä vaaraa siellä, missä sitä ei ole. Erilaiset tilanteet ja mielleyhtymät tuovat traumaattiset kokemukset jälleen pintaan tuskallisen elävästi. Esimerkiksi Yhdysvalloissa varmaan jokainen tuntee ainakin yhden sotaveteraanin, joka ei kestä itsenäisyyspäivän juhlintaa, koska ilotulitusrakettien äänet saavat heidät primitiivisen kauhun valtaan.

Kun aivojen kemiallinen balanssi muuttuu pysyvästi, ihminen alkaa oireilla. Meistä tulee levottomia, ahdistuneita, pelokkaita, kontrollihakuisia, masentuneita, raivokkaita tai arvaamattomia. Muisti ja oppimiskyky heikkenevät, nukkumisesta tulee hankalaa, suhde syömiseen voi häiriintyä ja niin edelleen. Muutamia tieteellisesti todetuista fyysisistä seurauksista ovat Van der Kolkin mukaan ensinnäkin se, että aivojen etulohkon toiminta kärsii. Tämä on se aivojen alue, joka auttaa meitä tulkitsemaan hienovaraista tietoa sosiaalisissa tilanteissa ja toimimaan niissä oikein. Toinen mitattavissa oleva seuraus on se, että serotoniinitasot jäävät pysyvästi normaalia matalammalle tasolle.

Lamppu syttyi päässäni: hei aerobinen urheilu tuottaa serotoniinia!

Aloin tutkiskella Internetin tietovarantoa ja löysin pian artikkeleita, joissa kerrottiin säännöllisen juoksun – ja kävelyn, uinnin, pyöräilyn, tanssin ja jopa joogan – todellakin auttavan traumaperäisten ongelmien hoidossa, jopa niinkin vakavien ja kokonaisvaltaisten ongelmien kuin PTSD. Ei pelkästään serotoniini, vaan myös muut hormonit näyttävät osallistuvan kokonaisvaltaiseen neurobiologiseen prosessiin. Urheillessa stressiin liittyvät adrenaliinitasot laskevat, mielihyvään linkittyvät endorfiinitasot kohoavat ja niin edelleen. Van der Kolk toteaa, että myös liikunnallisen aktiviteetin tuoma tietoinen kokemus kohentuneesta oman kehon hallinnasta parantaa ihmisen mielikuvaa itsestään pystyvänä ja aktiivisena toimijana – vs. passiivisena kärsijänä, jolla ei ole toivoa eikä vaihtoehtoja. Aivot onneksi muokkautuvat ja oppivat tällaisten hyvien kokemusten seurauksena!

Ongelmiaan ei voi juosta karkuun, vaikka juoksijoiden usein niin väitetään tekevän, eikä urheilun pidä ajatella korvaavan lääketieteen ja mielenterveyden ammattilaisten tarjoamaa hoitoa. Neurobiologian valossa näyttää kuitenkin selvältä, että aerobinen urheilu voi olla luonnollinen ja lempeä keino tukea kehon kemiallista tasapainoa sekä edistää mielen hyvinvointia. Vähintäänkin nämä tieteelliset havainnot todistavat todeksi sen, minkä niin moni meistä kestävyysurheilijoista jo valmiiksi omien kokemusten pohjalta tietääkin: me voimme paremmin ja olemme parempia ihmisiä läheisillemme, kun liikumme. ”Sinä olet tänään ärsyttävän levoton, menepä juoksemaan”, sanoo mieheni minulle toisinaan tietäen, että tulen onnellisempana ja rauhallisempana takaisin.

Me voimme paremmin ja olemme parempia ihmisiä läheisillemme, kun liikumme.

Samalla tavoin puran urheiluun myös poikkeuksellisen raskaat työpäivät ja satunnaiset surut – sekä hormonaalisen kierron mukanaan tuomat mielialanvaihtelut. Osalla meistä naisista PMS-oireet ovat niin hankalia, että ne vaikeuttavat normaalia elämää. Itse olen nuoresta pitäen kuulunut tähän joukkoon. Olen vuosikymmenien jälkeen oppinut ymmärtämään, että niinä muutamana päivänä kuusta, joina aivan kaikki työkaverit ärsyttävät ja jokaikinen uutisartikkeli itkettää, maailma ei ole yhtäkkisesti mennyt rikki. Ymmärrys siitä, että olen taas hormonieni vallassa auttaa, ja samoin auttaa liikunta. Yhdysvalloissa gynekologien liitto (The American College of Obstetricians and Gynecologists) kehottaakin naisia harrastamaan aerobista liikuntaa kolmekymmentä minuuttia päivittäin, sillä tämän on todettu tasoittavan PMS-oireilua kohentamalla paitsi jälleen serotoniinin myös tryptofaanin tasoja.

Lukion psykologian tunneilla aikoinaan opeteltiin, että ihminen on psyko-fyysis-sosiaalinen kokonaisuus, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Tätä nykyä tieteen keinoin päästään jo tutkiskelemaan varsin pikkutarkalla tasolla, kuinka nämä prosessit oikein toimivat. Ehkäpä äly- ja urheilukellot tulevaisuudessa osaavat kertoa meille, että serotoniinimme ja adrenaliinimme hyötyisivät nyt puolen tunnin happihyppelystä. Sellaista maailmaa odotellessa auttaa kun tietää, että fyysisen kunnon hyvä hoito aivan oikeasti hyödyttää myös ihmisen psykologista ja sosiaalista aluetta, eikä omasta hyvinvoinnista huolehtiminen koskaan ole muilta pois. Lenkille siis, ja kohti hyvävointista päivää!

kesä, mieli, Terveys, Treenit

Kun allergia vie taas hetkeksi voiton

On keväitä, jolloin lähestyvän kesän puhkeaminen kasvillisuusloistoon ei juurikaan häiritse. Korkeintaan paju ja pähkinä hieman kiusaa. Sitten on näitä toisia keväitä ja kesän alkuja, jotka saavat todella hiljentämään juoksutahtia.

Tämä vuosi on meille allergikoille erityisen vaikea. Kevään nopea lämpö-aalto sai useammat kasvit puhkeamaan esiin samaan aikaan ja männyn joka viides vuosi esiintyvä huippujakso osuu sopivasti samaan vuoteen.

Oireita riittää. Kurkku tuntuu siltä, kun siellä olisi tikkuja, silmät vetistävät ja luomet turpoavat. On vaikeampi hengittää. Siitepölyä on kaikkialla.

Itsellä sisäkorva tukkeutui ja tulehtui. Kuulo on hetken heikompi. Kun viikkoa ennen allergiaoireita juoksin kevyen 20 kilometrin lenkin, en seuraavalla viikolla halunnut juosta viittä kilometriä pidempää matkaa.

Juoksut vaihtuvatkin itsellä hetkeksi kävelyyn tai pyöräilyyn. Liikkuminen virkistää, vaikka ulkona oireet pahenevat. Oloa helpottaa, jos välillä sataa tai pääsee oleskelemaan merelle. Veneen kannella keikkuessa silmät valuvat vettä korkeintaan ilosta.

Mutta onneksi tämäkin menee pian ohi, ja siihen asti on vain käytettävä apuna hieman troppeja.

mieli, Muu elämä

No mitä siitä nyt sitten ihmisetkin ajattelee…

Kun pikkusisko Sirpa tuossa taannoin kirjoitti ulkosuomalaisen silmin suomalaisten tervehtimiskulttuurista, pysähdyin miettimään, miten paljon meidän itse kunkin tekemisiä rajoittaa se, mitä toiset meistä ajattelevat. Tai mitä arvelemme toisten meistä ajattelevan.

Häpeileviä hiekkahemmoja Barcelonan hiekkarannalla – silloin kun vielä matkusteltiin…

Minulla on melko vakiintunut tapa juosta tietty lenkki sunnuntaisin. Eräällä ikääntyneemmällä setäihmisellä näyttää olevan sama tapa; kohtaamme lähes joka sunnuntai ensin yhdessä kohtaa ja sitten vielä lenkin loppuvaiheella toistamiseen. Tervehdimme nykyisin maltillisella kädenheilautuksella. Mutta kun osumme lähikauppaan samaan aikaan, kummankin katse kääntyy pälyilemään seinänvierustoja. Olemme lenkkituttuja, emme kauppatuttuja. Eihän sitä nyt kaikkia moikata. Mitä siitä ihmisetkin ajattelisivat.

Tosi kauan sitten luin Sarah Knightin teoksen, jossa opastettiin vähät välittämään asioista, jotka eivät tuota itselle iloa. En oikein tiedä, tykkäsinkö kirjasta. Aina ei voi olla välittämättä. Eikä se ole aina kohteliastakaan. Ajatellaan nyt vaikkapa tilannetta, että jonkun kanssakulkijan jokin ominaisuus ärsyttää. Et voi mennä sanomaan, että ärsytät. Mitä siitä nyt ihmisetkin ajattelisivat?

Kirja muistui mieleen, kun pohdin, jaksanko lähteä lenkille. Ei huvittanut. Aurinko paistoi, oli vapaapäivä. Mitä parhain lenkkisää. Tuntui kuitenkin, että tänään askel olisi tahmea. Laahustaisin hitaasti ja työläästi. Mitä siitä nyt ihmisetkin ajattelisivat?

Lähdin kuitenkin, sillä ajatus juoksun jälkeisestä endorfiinihuumasta voitti. Ja hyvä niin, sillä askel ei sitten kuitenkaan ollut tahmea. En laahustanut, eikä tarvinnut miettiä, mitä ihmiset siitä olisivat ajatelleet. Lenkillä vastaantulijoita moikkaillessa tuli kuitenkin mieleen, että mitähän nuokin minusta ajattelevat?

Ajattelevatkohan, että kylläpäs tytöllä askel lentää. Tai että onpas mukavaa, että joku on lähtenyt juoksemaan. Tai että mitäs me ulkoilijat. Vai ajattelevatko, että tuokin ikääntyvä leidi tuossa, vielä viitsiikin.

Äidin kanssa jutellessa tuossa taannoin heitin puolivillaisesti ilmaan, että pitäisiköhän vaihtaa työpaikkaa. Todettakoon, että siihen ei ole mitään erityistä syytä, kunhan nyt tuli tuollainenkin lausahdus ääneen heitettyä. Äiti totesi, että mitä sinä hyvä ihminen tuollaista, tuossa iässä. Mitä siitä nyt ihmisetkin ajattelisivat.

ARGH! Ärsytät!

Filosofi Esa Saarinen jäi ihan vastikään eläkkeelle professorin virastaan. Hänen jäähyväisluentonsa tuli suorana lähetyksenä netissä – se kesti kolme tuntia, enkä liikahtanut hetkeksikään. Saarinen puhui ajattelusta, tai ajattelun ajattelusta, tai ajattelun ajattelun ajattelusta. Filosofit, tiedättehän. Mutta oli siinä ihan ajatuksentynkääkin, näin tavallisen taapertajankin näkövinkkelistä. Ajattele, mitä ajattelet.

Perjantaisin tulee helposti ostettua kotiin jotain hyvää. Palkkioksi raskasta arjesta. Kun Saarisen innoittamana pysähdyin ajattelemaan ajatteluani, huomasin, että piilotan ostoskassiin alimmaiseksi ne viikonlopun hyvät – päällimmäiseksi asettelen lehtisalaatit ja parsakaalit, jotta ne näkyvät kanssaihmisille. Terveellisiä ostoksia tässä vain. Sipsipussi piiloon – mitä siitä nyt ihmisetkin ajattelisivat.

Mutta siitä tervehtimisestä, josta siskokin kirjoitti. Entä jos mokaa – tervehtii ensin, ja sitten toinen ei tervehdikään? Tai jos hätäpäissään tekee virhetulkinnan – luulee, että toinen tervehtii, mutta tämä nostaakin vain kättään kohentaakseen pipoaan? Ja itse olet jo innokkaana heilauttanut moikat. Voi itku, mitä ihmisetkin tästä nyt ajattelevat.

Sarah Knight kehottaa antamaan piupaut tuntemattomien tyyppien ajatuksille. Loppujen lopuksihan ei voi tietää, ajattelevatko ihmiset siten miten itse luulee heidän ajattelevan. Saattaahan olla niinkin, että itse vain ajattelee muiden ajattelevan.

Tänäänkin on upea aurinkoinen päivä. Mitä parhaimmat puitteet hyvän tuulen juoksulenkille. Juoksuvaatekoppaa penkoessani käsiin osuvat huikean punaiset juoksutrikoot, joiden olemassaoloa en muistanutkaan. Vetäisen ne jalkaani ja porhallan ovesta ulos. Viime hetkillä käännyn takaisin ja vaihdan jalkoihin ne tutut mustat. Mitä ihmisetkin nyt ajattelisivat.

#korona, Arkiliikunta, juoksu, mieli, Muu elämä, polkujuoksu, Teksas/ulkosuomalainen

Olosuhdeurheilua ja hitaita oivalluksia

Metsä ei ole vähääkään minun juttuni.

Jo muutaman vuoden olen hämmästellen seuraillut pikkusiskojeni intoilua. Toinen pyöräilee pitkin Texasin juurakkopolkuja, ja toinen rämpii tuntureilla. Olen tuumaillut, että antaapa tyttöjen remuta. Itse olen tyytyväisenä lompsutellut asfaltilla.

Sirpa jossain päin Austinia

Leikin päin olen joskus miettinyt, että suunnistaminen voisi olla kivaa. Mutta vain leikin päin. Tosielämässä on nimittäin niin, että metsässä suuntavaistoni viimeisetkin rippeet katoavat. Enpä taitaisi olla kovinkaan kummoinen suunnistaja. Tämä lienee geeniperimässä, sillä kaikki me siskokset eksymme parkkihalleissa ja hapuilemme, kun kehotetaan kääntymään koilliseen. Tuttu juoksureittikin näyttää eksoottiselta ja jännittävältä, kun sen kipittää toisesta suunnasta. Vähänkään vieraammille seuduille ei arvaa lähteä ilman navigaattoria.

Ja navigaattorinkin kanssa voi joskus käydä hullusti. Joitakin vuosia sitten piipahdimme Katjan kanssa Sirpaa ja hänen perhettään moikkaamassa jenkeissä. Vuokrasimme (ihanan punaisen!) sporttiauton ja huristelimme pitkin Kalifornian rannikkoa. Auton karttaohjelma kävi vähän hitaalla, ja varmuuden vuoksi olimme sopineet, että Katja antaa ajo-ohjeita. Kahdeksankaistaisella moottoritiellä kyselin, että ajelenko tosiaan aina vaan suoraan – eikö ikinä pidä kääntyä minnekään? Sisko pyöritteli karttaa vimmatusti ja totesi lopulta, että ajele ihan minne ikinä huvittaa. Mutta niinpä vain lopulta päädyimme Sirpan kotitalon pihaan – reittimme tosin oli varsin outo.

Tämä selittänee sen, että hinkuni metsäpoluille on ollut olematon. Ihan taatusti eksyisin.

Poluilla olen melkoisen noviisi. Kun Leppävaaran e-cross vielä oli voimissaan, se kuului vuosittaiseen repertuaariini. Jyrkät ylä- ja alamäet riipivät reisiä, mutta sitähän juoksu on. Hyvä ja paha olo kulkevat käsikynkkää. Pari kertaa olen osallistunut oman kotikunnan metsäjuoksukympille, ihan paikallisseuran kannatuksen vuoksi.

Katja kalliohyppelyllä

Kun Katja joku aika sitten alkoi heittelemään täkyjä tulevan kesän polkutapahtumista, suljin korvat. Ilmoitin tomerasti, että ei kiinnosta. Siksipä itseänikin kummastuttaa, että viime aikoina kotiin on alkanut ilmestymään polkujuoksulehden irtonumeroita. Tiedän jo, millaisen juoksurepun aion hankkia. Ja juoksukenkätestin luin erityisen huolella. Taitaa vähän kuumottaa..!

Ja kuten viisaus kuuluu, koskaan ei pitäisi sanoa ’ei koskaan’. Ilmoittautumisia on jo sisällä sinne sun tänne. Nyt kun vielä koronasta päästäisiin! Vaikka tapahtumien lykkääntyminen harmittaakin, täytyy muistaa, että terveys edellä mennään.

Koronan kurittamassa Texasissa lock down on ollut ihan eri luokkaa kuin täällä Suomessa. Sisko perheineen on viettänyt varsinaista kotoilua jo reilun vuoden. Työpaikoille ei ole ollut mitään asiaa, eivätkä lapsetkaan ole tavanneet kavereitaan livenä kai lainkaan. Ja yltiötiukkojen rajoitusten keskellä Sirpa on treenannut itsensä elämänsä kuntoon; juoksu kulkee ja uimavedot ovat vahvoja.

Texasissa juoksulenkeilläkin täytyy olla maski kasvoilla ja huivi kaulalla – sen voi äkkiä vetäistä lisäsuojaksi, jos joku tulee vastaan.

Kotitreenit ovatkin nousseet arvoon arvaamattomaan. Omatkin arkiaamuni ovat jo pitkään alkaneet juoksumatolta. Kun selkäjumi havahdutti venyttelemään, kaivelin laatikoista jumppakuminauhat. Niillä saa hämmästyttävän tehokkaat ’salitreenit’, ihan vain kotiolohuoneessa.

Olohuoneessa syntyi myös oivallus siitä, ettei kotikonttorillakaan tarvitse koko ajan istua. Kaikkihan sen tietävät, että istuminen on jotakuinkin pahinta, mitä itselleen voi tehdä. Työpaikan työterveyslääkäri kertoi, että näinä aikoina turhan monelta ovat arkiliikunnat jääneet. Ja että tosi moni tarvitsisi fysioterapeutin vinkkejä. Kotona kun tulee kuulemma nökötettyä epäergonomisesti ties missä sohvan nurkassa. Kuulemma.

Siirsin lopultakin, lähes vuoden verran kärvisteltyäni, läppärini työhuoneen kirjoituspöydän ääreen ja perustin oikean työpisteen. Aikani haikailin työpaikan seisomapöydän perään, kunnes keksin, että läppärille voi näppärästi rakentaa korokkeen. Jostain muistan lukeneeni väittämän, että vaihtamalla kahden tunnin päivittäisen istumisen seisomiseen energiankulutus kasvaa kuuden täysmaratonin verran vuodessa!

Maratoneja odotellessa!