Kalifornia/ulkosuomalainen, Tapahtumat

Tiskin toisella puolen – vapaaehtoisena juoksukisassa

Paikallinen Superbowl-sunnuntain 5/10K-kisa järjestettiin tänä vuonna 41. kerran. Näin mainoksen Facessa ja mietin, miten minä en koskaan tätä tule juosseeksi. Yhtenä vuonna olimme Arizonassa, viime vuonna taisin olla kipeänä.

Mutta nytkin San Diegon puolikas on enää vain muutaman viikon päässä, eikä treenaamisen keskelle ollut järkeä heittää kisaa. Tiedän jo, etten osaa tapahtumissa ottaa rennosti, vaan tempaudun mukaan tunnelmaan ja pingon, minkä kintuista sinä päivänä pääsen. En missään tapauksessa ole nopea juoksija, mutta itseäni vastaan kisaan mielelläni.

Kun sähköpostiin sitten kilahti kutsu osallistua tapahtumaan vapaaehtoisena, tartuin mahdollisuuteen saman tien. Valkkasin vuoron, joka alkaisi mahdollisimman aikaisin, jotta en joutuisi orpona etsimään alueelta vapaaehtoistelttaa ja pysäköintiä sitten, kun kaikki paikat olisivat jo täynnä ihmisiä. Varhaisin vuoro alkoi aamuviideltä!

Perjantaina työkaveri onneksi tuli sanoneeksi ääneen, että viikonlopuksi olisi luvassa kolmen päivän vedenpaisumus. Oivalsin, että jos seison kuusi tuntia ulkona sateessa ja tuulessa, saatan tarvita ulkoiluun sopivia varusteita.

Etelä-Kaliforniassa kyllä sataa, toisin kuin tunnetussa viisussa väitetään. Mutta sataa sen verran harvoin, että aikuisten sadevaatteet ja kumpparit kuuluvat sarjaan ”kovan luokan eräilijöiden erikoisvarusteet”. Jonkinlaisen takin löysin Targetista (vastaa ehkä Prismaa tai Anttilaa), mutta housuja varten oli mentävä REI:hin (joka olisi sitten ikään kuin Partioaitta). Lopulta löysin housut – ja nuoriso-osastolta vieläpä kohtuuhintaan.

Sadehousut, vain $475!

Sunnuntai-aamuna kelloni soi neljältä. Yläkerran lattia narisi sen verran, että herkkäunisin pellavapää ilmestyi lastenhuoneen ovenrakoon kyselemään, mitä ihmettä äiti puuhaa. Patistin lapsen takaisin sänkyynsä ja keitin matkamukillisen kahvia.

Olin jotenkin ajatellut, että kisojen vapaaehtoiset olisivat kuten minä – paikallisia juoksijoita, jotka tänään syystä tai toisesta eivät juosseet. Arvelin, että ehkä saisin uusia juoksututtavia, joiden kanssa yhdessä jännittäisimme kisan tuloksia.

Olin väärässä. Näin sotilaita ja lukiolaisia, joiden kuuluu tehdä vapaaehtoistunteja. Paikalla oli myös kunnallishallinnossa vaikuttavaa väkeä ja rotary- yms. klubeissa toimivaa porukkaa. Kukaan heistä ei olisi voinut vähemmän välittää tapahtuman juoksupuolesta.

Opin myös, että vapaaehtoistoimintaa pyörittävä kaveri tekee hommaa aivan päivätyökseen. Hänellä on oma, tuttu vapaaehtoisjoukkonsa, jonka turvin hän myy palveluitaan eri tapahtumiin.

Tapasinkin pari kolme kaveria, joille vapaaehtoistaminen erilaisissa tapahtumissa tuntui olevan harrastus tai jopa elämäntapa. Yksi kuulemma keräili t-paitoja ja toisen kannustimena vaikuttivat olevat expon jakamat tavarat.

5K-juoksijat saivat vielä mennä aika kohtuullisessa säässä, mutta kun 10K-kisaajat lähtivät matkaan, taivaat aukenivat. Minut oli sijoitettu T-paitojen jakeluun. Teltan pohjalle ilmestyi pian pieniä puroja, mutta muuten olimme mukavasti suojassa sekä tuulelta että sateelta.

Aika moni rekisteröitynyt osallistuja näytti jääneen sään vuoksi kotiin, eikä viime hetken rekisteröityjiä ollut lainkaan niin paljon, kuin järjestäjät olivat olettaneet. Konkarit sanoivat, että yleensä paidat loppuvat aina kesken joka juoksussa, mutta tällä kerralla niitä jäi laatikkokaupalla. Mitähän lopuille tehdään, pohdimme. Kulkeeko kaupungin kaduilla pian joukko kodittomia 10K-kisan paita päällään?

Jotkut juoksijat hakivat kuivan paidan päälleen vasta juoksun jälkeen. Kun ymmärsin kysäistä, monet kertoivat huomiosta ilahtuneina juoksunsa sujumisesta ja muutamat aivan pyytämättä kiittelivät vapaaehtoisia tekemästämme työstä. Kun pöydän luona hiljeni, käväisin kiertämässä expon kojut. Mielellään esittelijät lahjoittivat juomapulloja ja eväspatukoita myös vapaaehtoiselle.

Varhain alkanut tapahtuma oli varhain taputeltu. Vähän ennen yhtätoista olin jo takaisin kotona. Vaikka minun päiväni tuntui olevan jo pitkällä, oli muu perhe vielä aamutunnelmissa ja teini edelleen unten mailla! Kahvikupposen jälkeen oli korkea aika ryhtyä virittelemään kotikatsomoa vuoden tärkeintä penkkiurheilutapahtumaa varten.

Kalifornia/ulkosuomalainen, Muu elämä, polkujuoksu, Puolimaraton, Tapahtumat, Treenit

Vuoden parhaat

Eihän se mennyt ollenkaan suunnitelman mukaan, mutta hyvä niin: monet hienot asiat tulivat tähän juoksuvuoteen spontaanisti ja viime hetkellä. Alla otoksia vuoden tähtihetkistä.

sirpatherunner:

Aavikkopuolikasta varten treenatessani vietin useita upeita aamuja ja iltoja hiekkarannalla. Sumu vyöryi mereltä, delfiinit leikkivät vedessä ja puolijalkainen lokki antoi sisua jatkaa raskasta harjoitusta. Vaikka puolikas jäi lopulta juoksematta, harjoittelu sitä varten oli hienoa itsessään.

Loppukesän – ja ehkä koko juoksuvuoden – kohokohta olivat juoksulenkit Suomessa yhdessä siskojen kanssa. Siskojen tuella ja kannustuksella juoksin Porvoossa ekan puolikkaanikin.

Manhattan Mile -kisaan mentiin spontaanisti ja sitä varten erikseen treenaamatta. Tämä oli todellinen dig deep -kokemus: kärki meni kaukana edellä, häntä tuli kaukana perässä ja oli vain puskettava itse itseään. Tyttäreni ja minä voitimme kumpikin oman ikäryhmämme omilla PR:illämme.

Katjatherunner:

Parhaimmat hetket menneeltä vuodelta voi helposti liittää ystäviin – yhdessä liikuttuihin minuutteihin ja tunteihin sekä saavutettuihin kokemuksiin poluilta.

Ehdottomana kohokohtana oli uskaltautuminen noviisina mukaan Bodom trailille sekä toteuttaa pitkään haaveena ollut KK Nuts juoksu Kuusamon upeissa maisemissa.

Oulangan ja Valtavaaran poluilta nousee myös mieleen yhteiset hetket teini-ikäisten lasteni kanssa. Ehkäpä näistäkin retkistä syntyy lapsien mieliin pieni kipinä, mikä kannattelee heitä liikkuvaan elämäntapaan myös sitten, kun he lähtevät kulkemaan omia polkujaan.

Huomaan vuoden kohokohtien liittyvän vahvasti ystäviin ja kanssaliikkujiin. Olen aiempina vuosina juossut yhteisiä kisoja ja treenejä lähinnä sisareni (anutherunner) kanssa tai tarponut kilometrejä yksin. Nyt hakeuduin erilaisten liikkuvien ihmisten seuraan, juoksin puolikkaita sisareni (sirpatherunner) ja ystäväni kanssa.

Oivalsin nauttivani suunnattomasti yhteislenkeistä. Kilometrit kertyvät yhdessä huomaamattomammin. Välillä on ollut hyvä vaihtaa askellustahtia, liikkua uusilla reiteillä ja vaihtaa lenkin suuntaa!

Anutherunner:

Vuosi 2018 jää muistoihin ennenkaikkea mahtavana veneilykautena. Olimme vesillä aina, kun se oli mahdollista. Luonnonsatamissa ollessamme samoilimme saarissa, ja satamakaupungeissa kävimme juoksemassa uusissa maisemissa. Parhain kohde oli ehdottomasti Tammisaari. Hieno, tunnelmallinen pikkukaupunki, eikä sinilevästä tietoakaan. Oli ihanaa pulahtaa juoksulenkin jälkeen mereen.

img-20181229-wa00338503463533007571227.jpg

Toinen siskoistani, katjatherunner, on jo pitkään intoillut polkujuoksemisesta. Ihmettelin pitkään, että mitä se siellä oikein rämpii, rämeikköä ja öttiäisiä joka paikassa. Sitten tuli hetki, jolloin mieheni innostui poluista. Ja niinhän se minunkin mieleni muuttui. Nyt huomaan ravaavani metsäpoluilla vähän väliä. Ihan parasta! Kaapissa odottavat jo uudet maastojuoksukengätkin tulevia hilputteluja.

img-20181229-wa0046300656825320827636.jpg

Vuoden 2018 juoksutavoitteet jäivät laihanlaisiksi. Oli olkapääleikkausta ja selkänikaman niksahdusta ja kaikenmoista. Kokopitkä maratonkin jäi juoksematta. Vaikka niitä on vuosien varrella kertynyt jo 25, olisi edes yksi voinut tähänkin vuoteen mahtua.

Puolisoni kanssa juoksimme keväällä Länsiväylä-juoksun ja HCR:n. Lisäksi hölkyttelimme monenmoisissa pienemmissä tapahtumissa, suurimmaksi osaksi ex-tempore. Kisojen ohella juoksuvuoden tähtihetkiä ovat kuitenkin olleet ehdottomasti ensijuoksut juoksutaukojen jälkeen. Pitkän juoksukiellon päätyttyä kaatosateessakin juokseminen on ollut suoranainen nautinto!

Kalifornia/ulkosuomalainen, Varusteet

Talvijuoksua Kaliforniassa

Sillä aikaa, kun toivuin (in)flu(e)nssasta, Kaliforniaan ehti tulla talvi. Lokakuu hujahti ohi yskien, ja juoksin koko kuukauden aikana vain muutaman hassun mailin. Kun San Diegon puolikkaan treeniohjelma viime viikolla alkoi, juoksuolosuhteet olivatkin ulkona aivan huomaamatta muuttuneet.

Kesällä, keväällä ja syksyllä Etelä-Kaliforniassa on juostava aikaisin tai myöhään: päivällä on joko kuuma tai liian kuuma. Talvi tuo tähän seikkaan helpotuksen: nyt voisi taas useimpina päivinä aivan hyvin käyttää lounastunnin juoksuun, sillä päivälämpötilakin jää usein alle kahdenkymmenen celsiuksen.

Talvivarusteissa!

Talviaamut ja -illat ovat täälläkin kylmiä ja pimeitä. Kylmyys on näistä helpompi haaste, senhän voi torjua järkevin varustein. Minun talvijuoksuvarusteisiini kuuluu tällä hetkellä pitkähihainen tekninen paita ja 3/4-mittaiset caprit. Oikein kylmänä päivänä pistän pitkähihaisen päälle lyhythelmaisen hupparin ja olenpa joskus laittanut hanskatkin käteen. Hupparin saa tosin usein jo puolimatkasta kietaista vyötärölle häiritsemään. Oikeasti minun pitäisi etsiä hyvä juoksuliivi, mutta tämä projekti tuntuu budjetoinnissa aina jäävän jonkun muun hankinnan (kuten uusien kenkien) jalkoihin.

Yksin juoksevalle naiselle talven pimeys on kylmyyttä suurempi juttu. Turvallisuuden vuoksi on pohdittava tavallistakin tarkemmin, minne voi lähteä juoksemaan ja milloin. Läheisellekään trailille ei ole aamuisin tai iltaisin mitään asiaa. Jos siellä ei olekaan hiippareita, siellä voi olla kojootteja. Kalkkarokäärmeet eivät pimeällä ja kylmällä ole niin suuri uhka kuin kesällä keskellä päivää.

Hyypiöiden varalta kuljetan aina mukanani pippurisumutetta, joka on kiinnitetty eräänlaiseen puolihanskaan ja on siis kädessä välittömässä toimintavalmiudessa. Asuinalueemme on suhteessa erittäin turvallinen, mutta kerran oletan juoksulenkillä välttäneeni epämiellyttävän kohtaamisen poplaritakkikaverin kanssa. Juoksin tuolloin pienen puiston halki, ja kun hän tuli jotenkin kummallisen paljon kohti, katsoin suoraan silmiin ja poistin sumuttimesta varmistimen. Kaveri muutti reittiään.

Talvisin juoksenkin kaiken kaikkiaan enemmän tylsiä reittejä: kolhuisia, osin valaistuja jalkakäytäviä suurten teiden varsilla. Suomalainen ystäväni lähetti meille juuri ison huoltopaketillisen erilaisia heijastimia, heijastinliivejä ja heijastintakin, jotta näkyisimme, kun juoksemme ja pyöräilemme katujen varsilla pilkkopimeällä. Jalkakäytävät eivät yllä kaikkialle eikä valaistuskaan ole paikoitellen aivan varmaa.

Viime viikolla pääsin ulkoilemaan paikallisittain liki ääriolosuhteissa, kun lähdin juoksemaan talven ensimmäiseen kunnolliseen sateeseen (muistaakseni se oli toinen sade kaiken kaikkiaan sitten toukokuun). Ulkona oli pimeää, kylmää (14 C), tuulista ja märkää. Valittelin motivaation puutetta juoksusiskoilleni tekstiviestitse, ja sain osakseni  valtavasti tukea ja ymmärrystä: ”Täällä tuo tilanne on vakio about 300 päivää vuodessa…”

Paikallinen kylmyys on toki suomalaiselle suhteellinen käsite. Alle 40 F:n (4 C) täällä mennään hyvin harvoin, mutta jo 50 F:n tuntumassa (n. 10 C) tuntuu hyvin ikävältä! Kylmyys vaivaa läpi talven erityisesti siksi, että ulkolämpötila on usein myös sisälämpötila. Meillä lämmitysjärjestelmä hurisee merkittävästi enemmän kuin monella muulla, sillä ajattelutapamme on tässä suhteessa edelleen jotenkin suomalainen. Siinä missä me tavoittelemme kohtuullista lämpöä ympäri vuoden, eteläkalifornialainen tuntuu aina pyrkivän kohti kylmää.

Aina kun minusta paikallisen talven kourissa tuntuu siltä, että en tahtoisi lähteä tuulessa kumaraan taipuvien palmujen keskelle urheilemaan, raavin inspiraatiota kasaan miettimällä suomalaisia juoksijoita. Jos Rovaniemelläkin voidaan treenata ympäri vuoden, ehkä minäkin sentään voin raahata kalifornialaistuneen kermapeppuni ulos viileään iltaan.

Kalifornia/ulkosuomalainen, Puolimaraton, Treenit

Puolimaratontreeniä – Joshua Tree

Tänä viikonloppuna USAssa on seurattu Chicagossa juosseita. Suomen puolelta some on täyttynyt Kolilla itsensä ylittäneiden päivityksistä. Samaan aikaan omassa kalenterissani komeilevat puolimaratontreenin kovimman viikon lukemat.

Lauantain haikkimaisemia.

Sunnuntai-aamuna hakkasin tauluun kymmenmailisen (n. 16 km). Se oli tämän viikon viides harjoitus: juoksua, voimatreeniä ja yksi haikki.

Puuttuu siis yksi, mutta perjantaista tuli poikkeuspäivä. Tyttöjen koululla järjestetään joka syksy leffailta, hauska koko perheen ja kouluyhteisön tapahtuma. Yksi cross training ei maata kaada, päätin, ja istuin ihan hyvillä mielin koulun nurmikolla katselemassa animaatiota aivan valtavalta ruudulta.

Perjantai meni perheelle.

Tätä on perheenäidin juoksuharjoittelu, mietin. Ja sitä, että vaikka hiekkatreeniin olisi antanut kaikkensa, on sen jälkeen vielä siivottava talo. Kymmenen mailin jälkeen on ohjelmassa kauppareissu ja viikon ruokien kokkaus.

Olen pohtinut, että tämä tällainen on ihan loistavaa mentaalista harjoittelua! Ihan kirjaimellisesti ei lopeteta silloin kun väsyttää, vaan vasta sitten, kun hommasta on tullut valmista.

On hauska päästä lopulta näkemään, millainen tapahtuman uusi reitti on. Viime vuonna siellä kuuluu olleen runsaasti erittäin hiekkaisia osuuksia.

Etelä-Kaliforniassa löytyy onneksi mäkiä…

Tähän juoksuun valmistautuessani olen tehnyt tarkoituksellista vk-treeniä aivan minimaalisesti. Ennalta tiedetään, ettei reitti sovellu PR:ien tehtailuun. Olen siis suosiolla keskittynyt voiman ja kestävyyden kehittämiseen: mäkiä, hiekkaa, voimaharjoittelua…

Rantahiekalla olen juossut sitkeästi joka viikko, mutta on se rankkaa aina vain! Pari mailia menee, mutta kolmetoista? Saatan hyvin nopeasti adoptoida Galloway-metodin ja viettää reitillä tunnin jos toisenkin. Neljän tunnin kohdalla tulee sitten aikaraja vastaan ja raatobussi noutaa.

…Ja hiekkaa!

Jos aikaa kuluu reippaanpuoleisesti, saattaa kokemuksesta tulla kaikinpuolin jännä, sillä matkaanhan lähdetäänkin vasta pimeän jo laskeuduttua. Työkaveri meni sitten vielä tämän kuultuaan höpisemään jotain skorpioneista ja kalkkarokäärmeistä.

Hirvittää. This course might just kick my butt! Silti en malta odottaa. Kai se on hyvä merkki se. 🙂

Kalifornia/ulkosuomalainen, Puolimaraton, Tapahtumat

Lomajuoksuja

Juokseminen on siitä(kin) ihana harrastus, että se kulkee helposti mukana kaikkialle – myös lomalle. Eilen vihdoin synkkasin karvalakki-Garminini Connectiin ja ilahduin siitä, että kaikki Suomessa hilpaistut pätkät olivat edelleen tallella. Juoksijalle matkamuistoksi reittejä, maileja ja tahteja, mikäs sen mukavampaa!

Kovin monta kertaa en loman aikana vetäissyt lenkkareita jalkaan, kun ensin himmailin ennen Porvoon puolikasta ja sitten toivuin siitä. Siinä mielessä tällainen sopivan mittainen destination race palveli perhettäkin hyvin: kun juoksuja oli vähemmän, heille jäi aikaa enemmän. Matkasin yhdessä tyttärieni kanssa ja he jäivät mielellään mummolaan aamu- ja iltapyrähdyksieni ajaksi.

Tutussakin vieraassa paikassa mietin naisjuoksijana turvallisuutta. Kotona Kaliforniassa kuljetan yksinäisillä lenkeillä mukanani pippurisuihketta, mutta sitä en tietenkään voinut ottaa lomalle mukaan. Amerikan-liittymällä varustettu kännykkäkin palveli matkalla lähinnä näppäränä paperipainona silloin, kun ei ollut ilmaisessa wifissä kiinni.

Ensimmäisellä lenkillä Helsingin lähiössä tajusinkin yhtäkkiä olevani ulkoilureitillä ilman suihketta tai puhelinta: siis hyvin suojaton ja hyvin yksin. Sitten vastaan käveli ehkä yläasteikäinen tyttö, joka ympäristöään lainkaan tarkkailematta kuunteli musiikkia napit korvilla eikä vaikuttanut olevan lainkaan varuillaan. Tätä näkyä ei Kaliforniassa kohtaisi, mistä muistin, että Suomessa on edelleen aika turvallista.

Aina ei kuitenkaan tarvinnut mennä yksin, vaan lomaan mahtui myös yhteisjuoksuja siskojen kanssa. Olin kaivannut suomalaista metsää kovasti: sitä, kuinka maisemaa ei näe, vaan kulkija jää kummaltakin puolen metsän peittoon. Uudenmaan idyllisissä merenrantamaisemissa siskoni eivät ehkä vielä edes hahmottaneet olevansa missään metsässä – kunhan nyt oli muutama puu -, kun minä jo hihkuin innoissani, että tämä on polkujuoksua havumetsässä! Kuinka eksoottista!

Siskosten yhteinen pyrintö oli myös Porvoon puolikas, jonka tunnelmia löytyy parin kirjoituksen takaa. Anu-sisko toimi flunssaisena hovikuvaajana ja Katja-sisko huolehti ensikertalaisen rauhassa maaliin. Reitti oli kaunis, askel nousi kirjaimellisesti samaan tahtiin ja meillä riitti juttua. Kumpikin totesimme, että usein juoksemme mielellämme yksin, mutta siskon kanssa oli vielä hauskempaa.

Puolikkaan matkasta palautuessani vietin muutaman päivän kesämökillä ja kävelin tytärten kanssa aivan oikeassa metsässä. Olimme unohtaneet, kuinka syksyinen metsä tuoksuu ja miten polku joustaa askeleen alla. Löysimme muutaman mustikan, puolukkamättään ja vadelmapensaan, mikä kaikki oli lapsista äärimmäisen eksoottista ja ihastuttavaa. Elleivät hirvikärpäset olisi hyökänneet kimppuun, hekin olisivat ihastuneet metsään ikihyviksi.

Viimeiset pari kertaa juoksin vanhoilla kotikulmilla. Lenkkarit ehtivät hädintuskin kuivua viimeisestä, sateisen ja sumuisen aamun ulkoilusta, ennen kuin ne oli pakattava matkalaukkuun kotimatkaa varten.

Kotona ensimmäisen viikon treenit ovat olleet taistelua jet lagia vastaan – ottelut on paikoin voitettu ja paikoin hävitty. Taas olen kuitenkin kiertänyt tuttua puistoa ja aloittanut hiekkatreenit tulevaa aavikkopuolikasta varten. Metsää ja sen tuoksua ei kotikulmiltani löydy, mutta riemulla tervehdin myös merta ja sen syksyisin villiintyviä aaltoja. Vedenrajaan kerääntyy surffareita, he odottavat täydellistä aaltoa. Juoksen ohitse onnellisena siitä, että harrastukseni vie minut mahtavaan luontoon, olenpa missä tahansa.